Turjan tarinaa

Kaikkea ei tietysti pidä päästää suustaan eikä varsinkaan panna nettiin. Helsingin Sanomat kertoo 24-vuotiaan venäläisen Maria Matzunan tapauksesta.

Hänelle tuli rikossyyte uskovaisten loukkaamisesta ja hän joutui valtion ekstremistilistalle talletettuaan humoristisia kuvia, jotka tulkittiin pilkkaavan pääasiassa ortodoksiuskontoa. Venäjällä on pari vuotta sitten tiukennettu terrorismilakeja ja alennettu rikosoikeudellista ikärajaa.

Tiedossa oli oikeudenkäynti ja tulossa jopa viiden vuoden tuomio. Epäilty muutti Liettuan Vilnaan venäläisen tuomiovallan ulottumattomiin. 

Sanan- ja  sanomisenvapautta koetellaan monella tapaa. Usein käytetty ”sana on teko” tuntuu aina vain todemmalta. Sana on kova ase. Ceausescun Romaniassa valtio piti kirjaa niistä, joilla oli kirjoituskone. Sillä pystyi tuottamaan pahempaa jälkeä kuin pampulla ja kumiluodeilla tai peräti tuliaseilla.

Luin hiljattain Svetlana Aleksijevitšin Neuvostihmisen loppu -romaanin (Tammi, suom. 2018). Tosin ihmettelin, miksi se on  2013 palkittu Nobelilla. Kaiketi kyse on ollut toimikunnan kannanotosta pikemminkin kuin kirjallisista ansioista. Kirja on nauhalta purettujen, toinen toistaan muistuttavien haastattelujen kirjaamista siitä, kuinka kansasta ensin tehtiin marxismi-leninismin omaksuma homo sovieticus ja kuinka se sitten on pyristellyt irti aatteen ikeestä.

Ihmisiä teloitettiin, kidutettiin, kyyditettiin vankileireille Siperiaan, jonne he katosivat, ihmiset ilmiantoivat toisiaan. Olin jättää synkän kirjan kesken jo alkumetreillä, mutta pinnistelin loppuun siinä toivossa, että kai vielä hyvääkin on tulossa. Mutta samana se jatkui.

Osuvasti on  määritelty se, että venäläisten kohtalo kytkeytyy neljään sukupolveen. Ne ovat Stalinin, Hruštšovin, Brežhnevin Gorbatšovin. Stalin oli hirmuvaltias, Hruštšov oikukas tappi, Brežhnev vanha juoppo ja Gorbatšov se, joka petti kaikki. Jeltsinin syyksi riitti se, että hän petti vain Venäjän.

Neuvostoihmisen loppu ja Maria Matzunan tapaus sivuavat toisiaan. Suun avaaminen väärässä paikassa voi johtaa hankaluuksiin. Aleksijevitš kirjoittaa, kuinka pariskunta on ostamassa miehelle housuja eikä sopivia löydy. Vaimo tuhahtaa kauppiaan kuullen, että on tämäkin kommunismia! Yhtenä kauniina päivinä vaimo katoaa. Myöhemmin selviää, että hänet on kansanvihollisena passitettu Siperiaan. Eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.

Neuvostihmisen loppu vahvistaa käsityksen: Puhdas ja aatteellinen, ahdas ja puutteellinen.

(893.)

Valepoliisi, sanoi meistä joku uima-altaan reunalla puikkelehtivasta tyypistä, jonka valkoisen kylpytakin selässä luki sinisellä POLlZEI. 

Vitsi se oli, ja vieläpä tehokas. Tekstistä päätellen saksalaista alkuperää. 

Die Zeit -lehti kirjoittaa siitä, miten Itä-Saksan 85 000 poliisin kävi Saksojen yhdistyessä 1989.  Ammattikunta oli koulutettu sotilaallisesti ja ihan toisenlaisiin oloihin kuin mitä Länsi-Saksa edusti. DDR:n poliisi oli uskollinen SED-puolueen [sosialistisen yhtenäisyyden puolue] ja Stasin käsikassara kansaa vastaan. Olisiko se pitänyt siirtää noin vain luokkavihollisen eli demokraattisen Länsi-Saksan palvelukseen.

Se ei ihan heittämällä onnistu, ja lukuisa määrä poliiseja jätti työnsä vapaaehtoisesti ja kovimmat politrukit pantiin lähtemään. Suomessa Valtiollinen poliisi [Valpo] saneerattiin aikoinaan niin, että ensin lähtivät kirjoitustaidottomat ja sitten lukutaidottomat. 

Uudelleenkoulutus vaihteli Saksan osavaltioissa. Saksissa esimerkiksi piti suorittaa kaksi seminaaria ja omaksua muutamassa viikossa uusi oikeusjärjestelmä, joka oikeastaan olisi edellyttänyt kolmivuotista poliisikoulutusta. Monille se oli ylivoimaista. 

Muuan viranomainen kertoo: ”Yhtäkkiä täytyi käsittää punaisten lyhtyjen ja huumeiden  olemus. Ne kun eivät olleet ainakaan virallisesti tunnettuja DDR:ssa.” Näin maailmat ja naapurivaltiot törmäävät.

                                       ***

Täällä Thaimaassa hulppean hotellin uima-altailla ei huomaa kuin huumorimielessä virkavallan läsnäoloa. Paha maailma on jossakin kaukana. 

Otetaanpa lopuksi pieni huumoripläjäys.

Muuan tuttava, joka kuuluu ABC:n kantaporukkaan, kertoi jonkun viereisessä pöydässä puhuneen reissustaan Bangkokiin. Tuttava oli illalla kotona netissä kurkistellut Bangkokin villiä menoa, kunnes vaimo komensi hänet nukkumaan.

Siinä kun emäntä sammutti valot ja toivotti hyvää yötä, tuli isännän mieleen kysymys:

– Kreetta, oletko koskaan ajatellut, että olisit mies?

– Ei, en ole koskaan ajatellut. Entä sinä!

– !!!???###

(892.)

Näissä oloissa tulee mieleen koulupojan vastaus kun opettaja kysyi Josefin vaimon nimeä. Poika oli tehnyt opettajan lukeman tarinan perusteella päätelmän, että vaimojen nimet olivat Vilu ja Helle.

– Perustele, opettaja sanoi.

– Yöllä Josefia kiusasi Vilu ja päivällä Helle, poika totesi.

Thaimaalaisittain vastaus olisi puoliksi oikein. Päivisin täällä tottumatonta voi vaivata pienellä alkukirjaimella kirjoitettu helle, siis säätila. Tosin sitä riittää yöksikin, mutta silloin avun saa säätämällä ilmastointinappulaa. Meitä ei öisin kiusaa vilukaan (pienellä alkukirjaimella kirjoitettu), ja mainittakoon vielä, että matkaseurueemme leppoisien rouvien (eris)nimet ovat Arja ja Eila.

Suomalaisia kun olemme, ajatus liitää usein kotopuoleen. Eilen ihan piti laittaa sähköpostia hiihto- ja kuntoilukaveri Väiskille, Linnanpuiston uurastajalle: Paljonko latukierroksia on mittarissa? Vastaus tuli melkein saman tien: ”51 puuttuu tuhannen kierroksen tavoitteesta.” Näillä keleillä siihen ei mene kuin muutama päivä. 

Kun matkaseuranamme on eteläpohjalaisen huippu-urheilijan vanhemmat, niin kyllä me täällä helteessä keksimme sopivan tavan kunnioittaa Väiskin saavutusta. Kyse kun on jo monivuotisesta hiihtoperinteestä. 

Lähimmästä apteekista voisi hakea täkäläistä ihmevoidetta, käärmesalvaa. Kyllä se tehostaa hikilautojenkin luistoa ja pitoa, kun se tehoaa vaivaan kuin vaivaan; perustuuhan monen ”lääkkeen” , kuten käärmekeiton ja happiveden, vaikutus plaseboon ja kovaan uskoon. 

Ei mikään ihme, jos se muuttaa sukset turbiinivetoisiksi – vieläpä vähäpäästöisiksi. Mutta, mitäpä mies, joka on tottunut tekemään itse latunsa tuollaisilla tekisi.

Kuvan pitkäkorva ilmestyi vuoteelle siivojan käynnin jälkeen. Taitavasti tehty.

(891.)

Katinkultaa – siis arvotonta. Ei nyt sentään!

Mistä olympiamitalit on tehty?

Tokion vuoden 2020 olympialaisten mitaleihin tarvitaan 2700 kiloa pronssia, 4100 kiloa hopeaa ja 30 kiloa kultaa. Ei huolta, sillä kierrätys tekee tuloaan näihin ”citius, alttius, fortius” -kisoihin. Japani kerää jo täyttä päätä jalometallia vanhoista kännyköistä ja läppäreistä eli se toteuttaa ikiaikaisen alkemian periaatetta: Romusta kultaa!

Japanissa on toteutettu jo vuodesta 2017 projektia, jolla käytöstä poistetuista elektronisista laitteista kerätään arvometalli talteen. Näin japanilaiset voivat lahjoittaa käyttämänsä kapineet olympialaisten käyttöön, samoin hyödynnetään teollisuusjätettä.

Kisajärjestäjät ja ympäristöihmisiä ovat mielissään kertaalleen käytettyjen laitteiden roinaksi käyneen metallin käyttämisestä olympialaisten ja paraolympialaisten mitaleina. Siellä se menee täydestä. Kansakin saattaa kokea heiveröistä kisahuumaa kun palkintopallilla pujotetaan voittajien kaulaan mitaleja, joiden raaka-aine on vaikkapa omasta vanhasta kännykästä.

Järjestäjien mukaan pronssimitaleihin tarvittava romu on jo koossa, eikä kullan ja hopeankaan määrästä puutu enää paljon.

Samaa kierrätysperiaatetta toteutettiin jo Rio de Janeiron olympialaisissa 2016 eli 30 prosenttia  pronssi- ja hopeamitaleista oli kierrättämällä hankittu.

Tulee mieleeni vuosikymmenten takaa pikkupoikavuosilta kotopuolesta muuan innokas Arne, jonka Ragnar-veli oli osallistunut Helsingin olympialaisiin, järjesti meille kisoja. Lopuksi tietysti jaettiin palkinnot. Palkinnoksi kelpasi kaikki, mikä kiilsi, kuten vanha vyönsolki, kappale katinkultaa tai limonaadipullon korkki. 

Jos modernien olympialaisten järjestäminen on monille valtioille taloudellisesti sula mahdottomuus, on kierrätysromun hyödyntäminen miateileihin ilolla tervehdittävää kehitystä. Mitalejakin voitaisiin jakaa useammalle kuin kolmelle.

(890.)

Tummeli on nätti sana. Se kuulostaa melkein ammuulta. 

Tummelilla on rasvattu lehmien utareet silloin, kun lypsäminen tapahtui käsipelillä. En ole viime aikoina seurannut, kuinka maidon tie navetasta kulkee lähikauppaan ja vieläkö Tummelia käytetään. Sille on kuitenkin keksitty uusia käyttötapoja.

Joskus Suomessa peukalokyydillä liikkunut saksalainen nuoripari odotteli kesäisenä aamuyönä maitolavan vieressä autoa, joka olisi ottanut kyytiin. Hiljaista oli. Mies huomasi maitolavalla purkin Tummelia, jonka meijerin maitoauto oli tuonut. Mies avasi empien purkin ja sanoi tyttöystävälleen: Frischkäse [tuorejuustoa]! 

Muutaman varovaisen maistiaisen jälkeen purkin sisältö alkoi huveta. Reissulta pariskunta kirjoitti kotiväelle Saksaan ja kertoi, kuinka ystävällisessä Suomessa huolehditaan jopa syrjäisille maitolavoille tuorejuustoa. Mainitsivat herkun nimenkin.

Kun isäntä tai emäntä on ennen aamulypsyä hakenut maitolavalta Tummelipurkin, on siinä ihmetelty kun purkki on vajaa!

Tummelia muuten on meillä mukana. Se on osoittautunut tehokkaaksi voiteeksi kuin sininen Rexi pakkaskelillä. Täällä se elvyttää liikaa aurinkoa saanutta ihoa. Minun pottunenä eli klyyvari alkoi punoittaa ja näyttää humoristiselta. Ei muuta kuin kouran pohjalle Tummelia ja nenä kiiltäväksi. Jo nyt voin vakuuttaa, että hajuton ja mauton Tummeli on ihmeaine, vieläpä hellävarainen. Sen ansiosta nenäni ulkopinta on normalisoitunut, samoin vatsanahka.

Olisi mukava kuulla siltä saksalaiselta pariskunnalta, joka suviyössä nautti Tummelia tuorejuustona, että millaisen makuelämyksen se jätti vai vaikuttiko se enemmän vatsalaukun ja suolen toimintaan? 

                                     ***

Torstai alkoi kolmen kilometrin aamu-uinnilla hotellin siinä uima-altaassa, joka on 50 metriä pitkä. Hieman menoa haittasi se, kun allasta puhdistettiin jollakin imurilla ja jonka imuletkun ali piti mennen ja tullen sukeltaa. Huoltomiehet saivat hommansa hoidettua samoihin aikoihin kuin minä uintini. On siihen altaaseen nyt auringonpalvojien huoletonta molskahtaa kun vesi loiskuaa puhtaana.

Aamu-uinnilla oli muuan toinenkin kauhoja. Hän näytti japanilaiselta. Ajattelin, että jos satumme nousemaan yhtä aikaa altaasta, niin kysyn häneltä: How many laps? Eli paljonko tuli uitua? Japanilainen lopetti kuitenkin paljon ennen minua.

How many laps -kysymyksen esitti minulle tiistaina noustuani altaasta vanhempi ukko ja vahvalla jenkkiaksentilla. Näin sitä oppii huomaamatta harrastuksen ansiosta small talkia.

(889.)

Missä olit, kun Matti Nykänen kuoli?

Tämän kaltaisilla kysymyksillä voimme asemoida itsemme jonkinlaisiksi aikalaisiksi tapahtumavirrassa. Tuttuja ovat olleet kysymykset, jotka ovat sijoittaneet sijaintitiedon vaikkapa  John Kennedyn, Olof Palmen tai Kauhajoen koulusurman tapahtuessa. Moni muistaa, kuinka meillä perjantaina 22.11. 1963 television iltauutisissa kerrottiin keskipäivällä Dallasissa tapahtuneesta Kennedyn surmasta. Yhteiseen muistiimme on jäänyt myös se, kuinka tuona iltana iskelmiin keskittynyt Kaleidoskooppi-niminen radio-ohjelma keskeytettiin ja alettiin soittaa surumusiikkia. 

Pääministeri Olof Palme surmattiin illalla perjantaina 28.2.1982. Olin tuon viikonlopun  vapaalla ja kuulin uutisen myöhään illalla sähköisistä viestimistä, jotka jatkoivat intensiivisesti aiheen käsittelyä seuraavana päivänä. Useimmat sanomalehdet jäivät lauantaina ilman järkyttävää uutista. Maakuntalehti Ilkka kertoi asiasta sunnuntaina, kaksi päivää tapahtuneen jälkeen premiäärisivulla viiden palstan aneemisella otsikolla ”Olof Palme ammuttu”. 

Kauhajoen koulusurma tapahtui puoliltapäivin tiistaina 23. syyskuuta 2008. Olin työvuorossa ja hoidin mielipideosastoa, mutta iso uutinen vaati toimituksessa kaikkien työpanoksen.

Ei sen puoleen, on muistiini syöpynyt lukuisten iloisten, myönteisten ja unohtumattomien tapahtumien ajankohtia. Eikä niiden palauttaminen yksityiskohtineen ole vaikeaa. Senkin voin sanoa, että niitä on enemmän kuin surullista aineistoa. 

Tieto Matti Nykäsen kuolemasta tavoitti minut tiistaina 4. helmikuuta 2019 keskipäivällä hotellin uima-altaalla Patong Beachillä Vaimo luki ensimmäisen lyhyen uutisversion iPadiltaan. Kuolema oli tullut edellisyönä Suomen aikaan 03:lta, jolloin täkäläistä aikaa lensimme kymmenen kilometrin korkeudessa jo lähellä Thaimaata. Aurinko oli punannut taivaanrannan ja pian lentokoneen toisen puolen ikkunoista tunkeutui sisään kirkas päivänvalo. Siinä saatoin ohikiitävän hetken kokea itseni pieneksi osaksi maailmankaikkeutta.

Kerran olen tavannut Matin – etunimeähän urheilijoista käytetään – ohimennen Keskisen kyläkaupalla kirjoittamassa nimikirjoituksia ihailijoilleen, joita luikerteli pitkänä jonona.

Matin monet sutkaukset, tiivistetyt ajatukset olivat todella hyviä, siis nasevia. “Kihlat loppuivat mutta suhdetoiminta jatkuu” on jopa nerokas ja oivaltava muunnelma Hällä väliä”-tokaisusta. Sitten on Matin kommentti antabuksesta (lääke jonka avulla yritetään vierottaa alkoholista): “En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa  ryypätessä tulee ihan kammottava olo.” 

Olisi Matti saanut vielä elää.

(888.)

Syntyi pieni, sanoisinko semanttinen, probleema: voiko eläkeläinen lomailla?

Loma arkimerkityksessä käsitetään irrottautumisena päivä- eli työrytmistä eikä silloin tehdä ainakaan mitään, mikä liittyy toimeentuloon. Loma tarjoaa työtä paiskineelle mahdollisuuden palautua.

Miten on eläkeläisen laita? Tarvitseeko hän palautumista? Väitän, että hyvä hänenkin on irrottautua arjesta. Eläkeläiset ovat lomailun ammattilaisia ja huomattava osa matkailumarkkinoiden käyttäjiä ja maksajia. Kun me täällä helteisessä Thaimaassa huollamme omaa hyvinvointiamme, tuemme samalla täkäläistä kansantuloa. Näin toimii globaali maailma ja miljoonat matkailevat eläkeläiset, joilla on aikaa ja tunnetusti aika on rahaa.

Lomaileminen ei ole kenenkään yksin- eikä etuoikeus. Eivätkä lomamatkat ole vain herrojen huvia, heidän kun on epäilty reissaavan toisten kustannuksella. Lomailusta ja matkailusta on tullut tasa-arvoista, eikä ketään siihen pakoteta. On tultu pitkä taival keihäsmatkoista näihin päiviin, jolloin meillekin odotetaan turisteja Kiinasta, jossa entistä useampi on vaurastunut ja haluaa lähteä katselemaan maailmaa.

Lomailu ja vapaa-ajanmatkailu käsitetään yhdeksi ja samaksi toiminnaksi eli matkailuteollisuudeksi. Se tarjoaa työpaikkoja, investointeja ja tuottoja – niin ja elämyksiä.  Ei ole yhtään väliä, jos eläkeläinen on lopputuotteen käyttäjänä maksaja, on hän myös hyötyjä.

Matkailun jättämästä hiilijalanjäljestä pidetään suurta ääntä. Pahinta on lentäminen, ja malliesimerkkinä on lomalento Thaimaahan. Matkustava kuluttajaraukka pannaan puun ja kuoren väliin, eikä se ole häävi paikka, semminkin kun asioilla on myös hyviä puolia. Matkustaminen avartaa, se opettaa ja jo lyhyenkin matkan aikana huomataan, ettei tämä maailma ole kenenkään oma, täällä pitää olla toisten kanssa ja jakaa yhteistä tilaa.                    

Reissumme ensimmäinen päivä Patongissa päättyi siihen kun seurasimme hotellin aulassa veljeskansa unkarilaisten vauhdikasta ja taitavaa tanssia. Tahdit antoi syntikan soittaja ja laulajatar. Kun tuli tilaisuus kertoa, että olemme Suomesta ja kotikaupunkimme ystävyyskaupunki Unkarissa on Sopron, tunsimme suomalais-ugrilaista sukulaisuutta täällä kaukana. Joku unkarilaisista, magyareista, osasi jonkin sanan suomea.

Sopron oli 1980-luvun lopulla merkittävä kaupunki kun Itä-Saksassa alkoivat puhaltaa vapaammat tuulet ja ihmiset halusivat länteen. Sopronissa ei heitä pidätelty, vaan sieltä tarjottiin vapaa pääsy raja-aitaan leikatun aukon kautta Itävaltaan.

(887.)

Helmikuun ensimmäinen päivä jäi vähäksi aikaa viimeiseksi hiihtopäiväksi. Nostin hiihtokaluston pariksi viikoksi orrelle odottamaan seuraavaa kertaa.

Tauko johtuu Thaimaan-matkasta (3.2.– 18.2.). Se sattuu pahaan aikaan hiihtelyä ajatellen, kun maassa on hanget korkeat nietokset.  Mutta ajankohta on otollinen ajatellen kylmän torjuntaa. Ei Thaimaahan kannata lähteä ja jättää hiilijalanjälkeä monsuuni- ja muiden sateiden aikaan.

Tuon kahden viikon aikana suhde hiihtoon voi ainakin hetkellisesti ohentua, sillä noilla kulmilla lämpöä on 30 astetta. Pohjoisen pallonpuoliskon hiihtelijä törmää Thaimaassa urheilun vieraslajeihin. Siellä thainyrkkeily ja muu sen kaltainen kamppailu-urheilu on oikeaa kansallisurheilua. Toki jalkapalloa sielläkin pelataan, mutta sulkapallo ja pöytätennis ovat suosittumpia ja niiden lajien mestarit tulevat siltä suunnalta. Thaimaalaiset tunnetaan myös hyvinä painonnostajina.

Ulkourheilullisesti on väitetty, että sotilasvallankaappaukset ovat Thaimaassa melkein kansallisurheilua. Niitä kun siellä on tehty vuodesta 1912 lähtien 21 joko onnistuneesti tai yrityksiksi jääneinä. Luettelosta ilmenee, että parhaimpina tai pahimpina vuosina keikaus on tehti kaksi kertaa: 1912, 1917, 1932, 1933, 1939, 1947, 1948, 1949, kesäkuu 1951, joulukuu 1951, 1957, 1958, 1971, 1976, maaliskuu 1977, lokakuu 1977, 1981, 1985, 1991, 2006, ja 2014.

Viitisen vuotta sitten vallan kahvaan tarttunut sotilasjuntta lupasi järjestää vapaat vaalit. Ajankohtaa se on kuitenkin muuttanut useaan otteeseen ollakseen iskukunnossa. Vaalit pidetään maaliskuun 23. päivä. Vaalien tulos ei vielä takaa mitään, sillä sotilasjuntalla on valta ja voima nimittää pääministeri.

***

Tilanne muistuttaa edesmennyttä Itä-Saksaa, kun valtapuolue SED:n puoluetoimistoon oli murtauduttu ja viety kassakaappi. Puoluetoimiston virkailija ilmoitti tapahtuneesta puolueen puheenjohtajalle, joka kysyi, oliko kassakaapissa paljon rahaa.

-Sitä en osaa sanoa. On mennyt paljon arvokkaampaa!

-Mitä!

-Seuraavien vaalien tulos!

Diktatuurissa vaalin tuloksen määrää vallassa oleva eliitti, ja se ilmoittaa kansalle äänestysprosentiksi lähes sata. Pulinat pois.

***

Suomalaista viisautta, jonka mukaan talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan, kannattaa turistin noudattaa kaukomailla. Jostakin luin sellaisen neuvon, ettei Thaimaassa sovi toista koskea päähän, ei edes lasta. Pää on ihmiskehon tärkein kohta ja sitä on syytä kunnioittaa. Olisiko siinä metoon ikiaikainen ydin?

Jämerä määräys on myös se, ettei Thaimaassa saa arvostella kuningasta tai joutuu vankilaan. Sitä en tiedä, kuinka tiukasti asiaa vahditaan, mutta kai Sen hoitaa pelätty salainen poliisi ja sen vikkelät apulaiset.

(886.)

Kävin pitkästä aikaa uimassa. Ajattelin näet hyödyntää lumista tammikuuta hiihtoon ja jättää uimisen vähemmälle. Niin se ei aivan ole mennyt: liukastuin kotipihassa, kuten olen kertonut, sen verran kohtalokkaasti, etten ole tohtinut täysipainoisesti hiihtää. Toisaalta paukkupakkasetkin ovat rajoittaneet hiihtoa ja myräkät tukkineet ladut.

Maanantaina kun kylki ja rintalihas tuntuivat saaneen tarpeeksi lepoa, päätin käydä uimassa – kolme kilometriä tietysti. Täysipainoisen kuntouinnin ajattelin aloittaa helmikuussa Thaimaan Patongin  lämmössä. Kokemukset sieltä kahdelta edelliseltä joululta hotellin uima-altaasta ovat olleet kannustavia, joten kahdeksi viikoksi sinne. Hotellikompleksin yksi allas on sopivasti 50 metriä pitkä, tarpeeksi syvä ja se on lähes kokonaan omassa käytössäni ennen kuin auringonpalvojat aloittavat sen äärellä itsensä paahtamisen ja altaassa pulikoimisen.

Väljältä näytti puoliltapäivin Seinäjoen uimahallin allas. Joka kerta siellä kuitenkin tapaa tuttuja. Nytkin muuan kertoi olleensa pallolaajennusoperaatiossa, ja se oli loppujen lopuksi ollut aika pieni toimenpide. Jostakin siihen ilmestyi tyyppi, joka sanoi, että toista se oli kun rälläkällä vedettiin tästä auki ja näyttää rintaansa, jossa arpi muistuttaa vetoketjua. Tuumaan, että näin meistä pidetään huolta, mutta vaatii se meiltäkin huolenpitoa itsestämme. Ja siihen uinti ja kuntosali tarjoavat oivallista huoltoa.

Uituani reilun kilometrin kylki alkaa vihoitella ja varsinkin käännökset juilivat kun rytkäytän itseni vauhtiin. Uin kuitenkin loppuun ja lähden altaasta pesuhuoneen kautta pukeutumistiloihin. Kuinka ollakaan pukuhuoneen samoille kulmille tulee muuan vanha työkaveri, ahkera uija hänkin. Kertaamme oman terveystilanteemme ja vielä ennen kuin erkaannumme muistamme kahta tuttua, toisen tunsin muutenkin kuin nimeltä, päässeen – juhlallisesti sanoen – elämän virtansa päätökseen. Arkisesti toteamme, ettemme enää ole nuoria, mutta näillä mennään.

Iltapäivän ja illan kuluessa tunsin, että nyt pitää levätä ja levittää kehon raihnaantuneisiin osiin linimenttiä vai mitä geeliä se on.  Uskon, että Thaimaassa 30 Celsiuksen asteen lämpö hoitaa lopun.

* * *

Vedestä ja Thaimaasta puheen ollen pitää mainita Areenasta katsomani sukeltaja Mikko Paasista kertova dokumentti, joka sai unohtamaan omat kivut. Taannoinen luolasukellus ja nuorten futisjoukkueen pelastaminen Thai Luangassa oli melkoinen teko. Peräti uroteko.  Ohjelma kannattaa katsoa tänään illalla, ja sen jälkeen voi ainakin hetken tuntea, että maailmassa on paljon hyvää.

(885.)

Tänään torstaina (24.1.) huomasin aamulenkillä vähän jälkeen kahdeksan, että päivä alkaa silmin nähden pidetä. Koira puolestaan huomasi Väiskin hiihtävän kentän toisella laidalla, ja suksi näkyi luistavan huolimatta viidentoista asteen pakkasesta. Nihkeäksi kelin määritteli luistavalla tyylillä hiihtävä Väiski. No väliäkö sillä, kun mies on näillä lumilla hiihtänyt jo kuussattaakymmenen kilometriä. Puhheenparresta saattoi kuulla, että mies on Järviseudulta. Sinne näet on joskus 1500-luvulla ulottunut asutuksen savolainen kiila ja jättänyt puhheeseen jäläkensä.

Koira tuli lenkitettyä ja Väiskin kanssa vaihdettua kuulumiset. Se jäi mieleeni, kun hän sanoi, että pitää sen verran säätää vauhtia, ettei aivan tule hiki. Sen jälkeen kun saattaa tulla vilu.

Jätin koiran kotiin ja lähdin kävelemään kohti Y-taloa ja laboratoriota antaakseni verinäytteen. Ajan olin netissä varannut kello 9.35:ksi ja 2,6 kilometrin matkaan varasin aikaa 30 minuuttia. Y-talon alakerrassa on automaatti, joka lukee Kela-kortin viivakoodin ja kehottaa menemään toiseen kerrokseen ja ilmoittautumaan ja ruveta odottamaan omaa vuoroaan. Odotustilassa oli aika paljon ihmisiä. Homma toimi sujuvasti ja kun näytölle ilmestyi numero, niin aina joku riensi määrättyyn näytteenottohuoneeseen ja palasi sieltä hetken kuluttua kyynärtaivettaan hihan läpi painaen. Muutaman tunnin kuluttua laboratoriotulos ilmestyy puhelimeen. Kaikki on kohdallaan ja seuraavan kerran laboratoriokäynti on maaliskuun seitsemäntenä. Silloin kevät on saanut niskaotteen talvesta.

Paluumatkan tein hieman mutkitellen ja pidemmästi kuin menomatkan. Oletin ainakin silloin näkeväni erään aamulenkkeilijän, joka on vuosikausia hölkännyt näissä maisemissa. En vain nyt sattunut näkemään, ja päivemmällä muuan tuttava tiesi, että kyseinen juoksu-urheilija on joutunut lähes kokonaan luopumaan lenkkeilystä. On kai tullut sydänvaivoja ja olisi jouduttu tekemään peräti pallolaajennus. Sellainen hieman hillitsee menohaluja. Kyseessä ei kuitenkaan ole puheenjohtaja Antti Rinne.

Tuttava huomautti vielä, ettei jatkuva rehkiminen taida pelkästään olla hyväksi. Ihminen kun ei ole kone, eikä varsinkaan sydän.

Loppusuoralla pitkin Koulukatua huomaan erään parvekkeen seinässä tuollaisen linnun kuvan, jota sanotaan muraaliksi. Mukava huomata, että jotkut haluavat tuottaa meille yhteistä esteettistä nautintoa.

(884.)