Kuukausi: kesäkuu 2019

Maailmalta on tullut uutiskuvia, joissa näytetään, kuinka liittokansleri Angela Merkelin kädet vapisevat ja taitaa koko tätikin vapista. Selvä se, että spekulaatiot siitä lähtevät liikkeelle.

Asiaa ovat kommentoineet maallikot ja asiantuntijat, puoskarit ja spesialistit. Vapinan on arveltu johtuvan jostakin sairaudesta. Merkelin lähipiirin selitys on se, että Berliini on viime päivinä ollut ankaran helleaallon kourissa ja se selittää liittokanslerin vapinaa.

Usein vapinan syyksi esitetään krapulaa. Se tosin edellyttää kovaa ryyppäämistä, josta venäjäksi käytetään ilmisua zapoi, ryyppymaratoni. Siitä olivat Brezhnev ja Jeltsin tunnettuja. Tuskin Angela-täti sellaiseen on sortunut. Vapinaa eli mandoliininsoittajantautia ilmeisempi krapulan merkki on punoitus, hikoilu ja äreys.

Johtuupa tärinä mistä vain, on se kiusallista, ja aina vain kiusallisemmaksi se tulee, mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Kansanomaisesti ilmiö tunnetaan kahvikuppineuroosina. On töitä, kuten hienomekaanikon tai tarkka-ampujan, joissa käsi ei saa vapista. Valtionjohtajan käden tärinä ilmenee nopeasti hänen allekirjoituksistaan ja siihen tulleista ylimääräisistä koukoreista. Donald Trump on esitellyt nimikirjoitustaan jossakin kauppasopimuksessa, ja voi totta vie, se muistuttaa juntattua paalurivistöä. Siihen vaaditaan mustekynän terältä kestävyyttä.

***

Kerran olen ollut näköetäisyydellä Angela Merkelistä. Se oli kesäkuussa 2004 helteisessä Heiligendammissa, jossa olivat koolla maailman 8 rikkaimman valtion johtajat ja kymmenettuhannet mielenosoittajat. Maat olivat Kanada, Ranska, Saksa, Italia, Japani, Venäjä, Iso-Britannia ja USA. Tuolloin 15 vuotta sitten päämiehistä otetussa potretissa heistä on enää vain kaksi – Angela Merkel ja Wladimir Putin – vallassa. Sen sijaan agendalla olleet asiat – köyhyys, väestönkasvu, ilmasto, rauhantahto jne – ovat vailla toimenpiteitä, vieläpä menneet pahemmiksi.

Huolimatta Angela Merkelin vapinasta ja Wladimir Putinin kansansuosion ailahtelusta molemmat pitävät yhä lujasti kiinni vallan kahvasta.

(926.)

Polveni remontti, tarkemmin sanottuna tekonivelen asennus,  sallii viettää poikkeuksellisen pitkiä aikoja jalkapallon parissa. Tosin vain television ääressä.

Viime vuonna sama laji, vaikka silloin toimijoina Venäjällä olivat miehet, rohmusi aikaani, jota kyllä eläkeläisellä on. Nyt Ranskan futisstadioneilta kantautuvat naiselliset äänet, kirkaisut, hihkaisut, yllytykset ja kannustukset.

Siitä ei pääse mihinkään, että naisten jalkapallon mittapuu on miesten jalkapallo. Joku ilkeämielinen on sanonut naisten jalkapallosta, että se on laji, johon miehet saavat osallistua. Mielestäni kuitenkin kyse on kahdesta eri lajista, eikä niitä erota toisistaan vain se, että naiset käyttävät pienempiä kenkiä eivätkä ole yhtä lihaksikkaita kuin miehet.

Sen olen myös huomannut, etteivät naiset tuuperru yhtä herkästi  nurmimatolle kuin miehet pyydystäessään vastustajalle lisärangaistusta.

Olen pannut merkille myös sen, että naisten peleissä videotarkistuksia, VAR, tehdään aivan liian paljon ja liian usein tuomarit perustavat päätöksensä niiden varaan. Se vie peliaikaa ja peliltä inhimillisyyttä, johon kuuluu myös erehtyminen. Videotuomarointi ei toiminut viime vuonna miesten MM-kisoissa, joten ihmettelen, että se on taas käytössä.

Niin ja se tärkein, vaan ei näkyvin ero miesten ja naisten futiksessa on raha. Naisten mestaruuden voittaneet palkitaan 75 000 eurolla. Miesten taksa on neljä kertaa enemmän. Ei voi puhua tasa-arvosta.

Nyt kun harva se ilta televisiosta tulee kaksi ottelua, luulisi sen lisäävän naisfutikseen suosiota. Kun kentällä uurastaa ranskalaisen Renate Wendan kaltainen pelaaja, niin katsomoon ja television ääreen hakeutuvat muutkin kuin yli 65-vuotiaat miehet. Niin ja kun lehdet kertovat muutakin kuin pelaajan matkalaukun sisällöstä.

(925.)

Tiistaiaamuna puoli kahdeksan aikaan tekonivelsairaala Coxan pienen odotusaulan sohvalla ja kahdella tuolilla meitä istuskeli kolme miestä. Tavoitteemme oli yhteinen, saada uusi polvi tai lonkka. Sellainen kullekin asennettiin, minulle oikeaan jalkaan.

Aulan yhdessä nurkassa oli kahviautomaatti ja säännöllisesti pulpahteleva juomavesisäiliö. Tilan jakoi puolitoista metriä korkea lehtikaappi lokeroineen. Sen taakse jäi käytävä, jossa siniasuiset henkilökuntalaiset kulkivat ja tervehtivät meitä.

Vaaleatukkaisen ja järkälemäisen miehen katse sohvalla oli tuima, sellainen miehinen perusilme kun ei oikein tiennyt mitä edessä odottaa. Sen sijaan mies Adidaksen mustassa verryttelypuvussa vaikutti nuoremmalta kuin mitä oli. Se näkyi jo hänen olemuksestaan. Hän keskittyi puhelimeensa kokeneen instrumenttinsa hallitsevan otteella.

Eräästä ovesta tuli nainen, varmisti muovitaskun päällimmäisestä paperista nimen ja sanoi Ruotsalainen. Se kolmas mies Eli Ruotsalainen nousi ja tarttui rullien päällä kuljetettavan matkalaukun vetovarteen ja lähti naisen kanssa hissille. Sanoin kun hän ohitti minut, tsemppiä. Kiitos, sanoi Ruotsalainen.

Sitten oli minun vuoroni seurata siniasuista naista huoneeseen, jossa vaihdoin sairaalan vaatteet ja jätin omani vaatteet sekä lompakon, kellon puhelimen ja  IPadin sairaalan nimellä varustettuun siniseen kassiin. Ajattelin, että kassista saan kätevän kassin uimatarvikkeille kun kuntoutuminen on sillä mallilla.

Siirryin isohkoon odotustilaan, jonne pian tuli ala-aulasta tuimailmeinen mies. Kertauksenomaisesti kysyimme, polvi vai lonkka? Taisi hänelläkin olla polvi. Esilääkityksen jälkeen täytin kaavakkeen, jolla suostun selvittämään, miten leikkauksen aikana ja heräämössä käytettävän älykkään peitteen lämpötila vaikuttaa. Näin tulen auttaneeksi lääketiedettä.

Leikkaussaliin minut kärrättiin vähän yli yhdeksän ja valmista oli vartin yli kymmenen, jolloin palasin heräämöön molemmat koivet puudutettuna ja oikeassa polvessa tekonivel. Torkahtelin ja nukahtelin ja vastasin hoitajien ja lääkäreiden kysymyksiin, että mikäpä tässä. Ei kipua, eikä muuta hämminkiä. Heräämössä jonkin aikaa lojuttuani minut kuljetettiin lukuisten käytävien, mutkien ja hissin nytkähdysten kautta huoneeseeni. Lyhyt matka huoneeseeni muistutti kulkemista raitiotietyömaan mullistaneessa Tampereen keskustassa. Sekin on sekaisin kuin korttihuijarin sekoittama korttipakka.

Huoneeseen 20 oli toimitettu omaisuuteni ja lukittu kaappiin. Pyysin puhelimen ja iPadin, joita ilman ei näemmä tule toimeen sairaalassakaan.

Hoitaja ja jumppari perehdyttivät kahden seuraavan päivän oloihin, kuten sängyn toimintaan, kyynärsauvojen oikeaoppiseen käyttöön ja muistuttivat, että ensimmäinen päivä on otettava rauhallisesti ja täytyy pyytää rohkeasti kipulääkettä jo ennen kuin särky yltyy. No, sitä menee tippoina suoraan suoneen ja pikkukuppien sisältöjä kipaten. Kipu pitää torjua, sille ei saa antaa valtaa. Minut leikannut ortopedi kävi tänään keskiviikkona tiedustelemassa vointiani. Sanoin sen olevan ok.

Minä tiedustelin, että miten pakkaspäivänä pohjoisen hangilla hiihdellessä, jäähtyykö rautainen vai mitä koboltia se tekonivel on? Tarkoitukseni on päästä ensilumille Saariselälle. Tohtori ei suoralta kädeltä osannut vastata, mutta epäili, ettei kylmä sitä ainakaan kangista. Eikä lukkiinnuta. Huonetoverini olisi toivonut niveleen voitelunippaa.

Toipilaan halpa huvi on lukeminen. Valitsin sairaalreissulle jykevän opuksen, Vasili Grossmanin Elmä ja kohtalo. Järkäleessä on sivuja 836. Lukemisen olin aloittanut jo kotona, ja tein jakolaskulla ohjelman, montako sivua tulee päivää kohden, jotta urakka valmistuu eräpäivään eli 25. Kesäkuuta mennessä. Kirja kertoo Stalingradin taisteluista toisessa maailmansodassa. Kirjassa ei ole sankareita, vaan toinen toistaan tukevia ihmiskohtaloita.

Capu tuumaa, että mihin se lenkkikaveri on hävinnyt? Lähtiessään tiistaiaamuna se sanoi menevänsä hakemaan uuden polven, vaikka hyvin se sillä vanhallakin konkotteli. Odotellaan.

(923.)

Keskellä kaupunkia asuvan ei tarvitsisi tehdä 13,5 kilometrin pituisia ja jopa pidempiäkin kauppareissuja. Minä selviäisin lyhimmillään noin kolmellasadalla metrillä, mutta kaupassa käynnistä minulle on tullut yksi päivän parhaimmista hetkistä enkä halua tehdä sitä kiireen kaupalla.

Niinpä tänäänkin vaikka ostoslista oli lyhyt ja helposti muistettava, pyöräilin noin 13,5 kilometrin lenkin. Hain Minimanista uusia perunoita, sipulia ja kukkakaalia. Sitten aioin käväistä pidemmän kautta Joupin Citymarketissa, jonne poljinkin, mutta mielijohteesta tein pienen lisälenkin ja ajoin Lidliin. Siellä näin vanhan työkaverin, jolle kerroin hakevani jotain herkkua, jolla voin poikani kanssa juhlistaa hänen kesälomansa alkua. Sellaista herkkua en jostain syystä löytänyt ja ostin kaksi hillomunkkia. Olin vähällä poiketa ABC:lle tekemään Kenon, jatkoin Lehtisen kauppakeskuksen S-markettiin. Ostin herkullisen näköisen vadelma-mustikkakakun ja toiveikkaana lunastin kassalla Kenon.

Pyöräillessäni läpi uuden, aution ja tuulisen torin panin merkille, ettei torikahvilaa ympäröivän korokkeen reunoille ollut asennettu suojakaiteita, jotka estäisivät putoamiset ja loukkaantumiset. Niitä kun on sattunut useampikin.

Kahvila Pikku-Paussista astui ulos muuan Heikki L.. Jarrutin ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Heikki heilutti muovikassia, jossa oli Pikku-Paussin huomattavan halvalla eläkeläisille myymiä vehnäisiä. Niitä voi hankkia ennen iltakuutta. Totesin, että minä olen eläkeläinen niin kuin sinäkin ja olin jo nousemassa pyörän päältä. Heikki lisäsi vielä, että me molemmat käymme kahdeksaakymmentä ja huomautti, että hän ehti ostaa viimeiset tuotteet. Niin siinä taas toteutui viisaus, että nopeat syövät hitaat – ja Heikki syö Raijansa kanssa puoli-ilmaiset nisut.

Lähdin Koulukatua kohti kotia kun muistin muusikko Enstin taannoin kertoman jutun. Heillä oli joskus Koulukadun varressa ollut kehystämö, jossa muuan arvostettu taiteilija tapasi poiketa kauppareissun päätteeksi ja nauttia särmin takana näkäräiset viiniä. Kerran taiteilijalta oli pudonnut lattialle jokin lappu. Se oli ostoslista, johon oli nätillä käsialalla kirjoitettu: Litra maitoa, 300 gr jauhelihaa, hapanleipä, kauraryynejä ja HETI SUORAAN KOTIIN!

Kotiin päästyäni joimme Tatun kanssa kahvit ja herkuttelimme Laitilan leivän vadelma-mustikkakakulla. Kauppareissu ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on elämys, vieläpä sosiaalinen. Siihen kuuluu meno- ja paluumatka, tuttujen moikkaaminen ja joku mukava muistokin – kuten nyt se, että kahdeksaakymmentä tässä jo käydään. Niin ja kuuluu siihen kaupassakin käynti.

Tuli herkuteltua ja lautaselle jäivät Laitilan leivän vadelma-mustikkakakusta muruset ja kääre.

JK/ Eilisen Keno-arvonnan onni ei potkaissut minua kuin sen verran, että 8 euron panoksella sain 1,20 euroa. Eli tappiota tuli kunnolla, mutta se kuuluu uhkapelin luonteeseen. Se ei pelaa, joka pelkää.

(922.)

Eilan kanssa äskettäisellä pikavisiitillä Hampurissa tapasimme hänen opiskeluaikaisen ystävänsä José L Lozánin, 71. Hän on lähtöisin Perusta, opiskellut hansakaupungissa ja jäänyt sinne opintojensa jälkeen töihin. Hän tutkii ja opettaa Hampurin yliopiston klimatologian eli ilmastotieteen laitokselle. Näyttää, ettei ikä paina ja energiaa riittää, mistä osoituksena hänen taannoin järjestämänsä useapäiväinen konferenssi.

Hänen tutkimusalansa on ilmastomuutos, ja siihen hänen kirjallinen tuotantonsakin keskittyy. Tähän mennessä hän on kirjoittanut 17 kirjan sarjan, jonka yhteinen nimittäjä on ”Warnsignal” eli Varoitussignaali. Viimeksi ilmestynyt lähes 400-sivuinen nide käsittelee ilmastomuutoksen terveysriskejä, jotka uhkaavat kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Kertaalleen voitetut vitsaukset ja sairaudet tekevät paluuta, eläimet menettävät luontaisia asuinsijojaan, ympäristöt pirstoutuvat ja viljelyala hupenee kaupungistumisen, liikenteen ja infastruktuurin tieltä. Ilmaston lämpenemisen ja merenpinnan kohoamisen seurauksena pakolaisuus lisääntyy. Kaikki johtuu ihmisistä ja harjoitetusta politiikasta.

Kirjassa on sadalta eri tutkimuslaitoksen asiantuntijalta Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä 62 artikkelia. Alansa tunnetut tutkijat ovat tuottaneet näihin Lozánin kirjoihin yhteensä 850 artikkelia. Lozánin kunnianhimoinen tavoite on tarjota suurelle yleisölle yksinkertaisella kielellä artikkeleita, joita tavataan julkaista tieteellisissä lehdissä englanniksi. Hän on myös perustanut vankkaa tieteellistä tietoa sisältävän verkkosivuston ”Report Scientists Directly” www.warnsignal-klima.de. Sen lisäksi, että kirjat on tarkoitettu tiedonhaluisille kansalaisille, on niitä Sakan valtio hankkinut 50000 kappaletta jaettavaksi kouluille.

Kun maanjäristys vuonna 2007 tuhosi pahoin  Lozánin  kotikaupunki Piscoa organisoi hän Saksassa mittavan rahankeruun kirjaston ja kulttuurikeskuksen jälleenrakentamiseksi. Keräyksen tuotolla  kirjasto ja kulttuurikeskus avattiin 2013, ja siitä on tullut tärkeä Piscon kulttuurilaitos. Tämän jälkeen ystävämme Lozán on tukenut Piscon ja Trujillo-Otuzcon rankkasateiden vaurioittamien maaseutukoulujen korjaamista ja uudisrakentamista. Näin ilmastonmuutos on tutkijalle hyvin omakohtaista.

Olimme jo saapuneet kotiin kun meidät tavoitti toisen Hampurissa asuvan perulaisenystävän Estellan viesti: Saksan liittotasavalta palkitsee José L Lozánin Bundesverdienstkreuzilla. Näin ilmastontutkijan työtä arvostetaan.

                                                          ***

Das Kreuz eli suomeksi risti toi mieleeni Hampurin päärautatieasemalla erään rakennuksen seinälle levitetyn monen neliön suuruisen julisteen, jossa luki ytimekkäästi Kreuz ohne Haken eli risti ilman hakasia eli ei mitään hakaristiä. Sekin Warnsignal, joka herätteli eurovaalien alla.

***

Siinähän me. Tosin minusta näkyy vain puolet. Lopettelemme José L Lozánin kanssa päiväkahveja. 

(921.)