Kuukausi: maaliskuu 2018

Kuuden tunnin automatka läpi Pohjois-Suomen yli napapiirin ja Ouluun saattaisi vetää vertoja  merimatkalle ruotsinlaivalla Turusta Tukholmaan muutenkin kuin ajallisesti.

Maaliskuun viimeisen päivän aamu Saariselällä lupaa kaunista ilmaa ja samaa toistaa radion säätiedotus koko maahan. Tie on sula ja kuiva, liikennettä ei ole kuin nimeksi. Maisema hohtaa puhtoisena ja hangelle lankeavat puiden varjot ovat kuin Pekka Halosen taulusta. Saman vaikutelman toistaisi tyyni merimaisema kun ohitetaan Turun saaristoa.

Kuskina toimiva pitkän matkan hiihtäjä on tottunut myös ylipitkien matkojen ajamiseen autolla. ”Mitäpä muuta kuin istuu ja antaa mennä”, hän torjuu huoleni jaksamisesta. Ensimmäisen tunnin jälkeen ohitamme Porttipahdan ja Lokan tekojärvet. Pian Sodankylä jää huomaamatta taaksemme. Ylitämme kaksi siltaa, joiden alla kylmän näköinen vesi on vapautunut jäistä pitkästi molempiin suuntiin. Tuskin se vielä on lämpimien vaikutusta, olisiko säännöstelyä.

Napapiirillä poikkeamme kahville. Naapuripöydässä tuore Lapin Kansa on jätetty levälleen siltä kohtaa jossa raportoidaan eilisestä Vaskoolihiihdosta. Pääkuvassa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen seisoo amerikkalaisen pankkimiestuttavansa kanssa. Muissa kuvissa on tavallista hiihtokansaa. Sitä en ehdi huomata, minkä matkan Liikanen on hiihtänyt. Vuorineuvos Ilpo Kokkila on suksinut kaksikymmentä kilometriä.

Minun samoin kuin hiihtäjäkollegan tämänkertaisen Vaskoolihiihdon eväsi rankaksi äitynyt flunssa; yskää, nuhaa ja niistettyjä vessapaperituppoja, hyh, hyh. Viimeinen pisara oli tuttujen kehotukset olla vaarantamatta terveyttä. Vaskoolin olemme hiihtäneet muutaman kerran ja tiedämme, että kuusi peninkulmaa noissa maisemissa on vaativa hiihto. Ensimmäinen nousu Palopäälle voi koitua kohtalokkaaksi – tiedän sen kokemuksesta. Kaverikin kerran luuli, että olin jo mennyt hänen edelleen ja hän joutui kapuamaan pitkää rinnettä huohottaen. Satuin kuitenkin tulemaan jälkijoukoissa.

Tervolassa syömme. Tavernan seisova pöytä houkuttelee. Henkilökunnalla pitää kiirettä, kun paikalle tulleesta linja-autosta purkautui kymmenittäin nälkäisiä matkailijoita. Kemin jälkeen liikenne vilkastuu, autoa tulee ja mene ja rapaakin roiskuu. Laakeilla pelloilla kaartelevat moottorikelkkojen jäljet antavat maisemalle leikillistä ja pehmeää sävyä.

Ajellessamme Oulun keskustaan vaikuttaa kaupunki hiljaiselta. Väki viettää  lankalauantaita ja on lähtenyt rakentamaan kokkoja. Ajamme linja-autoasemalle, josta saan helposti raahattua matkalaukun ja suksipussin tunnelin kautta kakkosraiteelle, johon IC tulee. Tähän junaan minulla ei ole paikkaa, koska minun piti matkustaa vasta seuraavana päivänä. Vaikka vaunuun tulee paikkansa varanneita, joudun vain kerran vaihtamaan viereiselle paikalle.

Viereeni istunutta nuorta miestä huolestuttaa hänen matkalaukkunsa pyöristä tippuva sulanut lumi, ja hän alkaa kuivata pyöriä paperinenäliinalla. Saatuaan pyörät kuiviksi hän avaa kirjan, jonka nimi on Oulun ihmeen synty. Junan ohitettua Kempeleen se lisää tuntuvasti vauhtia. Konduktööri tarkastaa liput ja kun sanon, että lippuni on vasta huomiseen junaan että miten tässä pitää menetellä. Konnari sanoo, ettei tässä mitään, lippusi on samanhintainen tänään kuin huomenna. ”Ole ensi kerralla tarkempi”, konduktööri huomauttaa virkansa puolesta.

”Koetan olla”, lupaan ja jatkan täysivaltaisena matkustajana ja nautin ravintolavaunussa ohikiitävistä maisemista. Siitäkin nautin, että huomenna eivä ainakaan kaikki sanomalehdet ilmesty eivätkä pääse aprillipiloillaan höynäyttämään meitä.*

Viime vuonna muuan kunnianarvoinen rouva oli vienyt vanhaa äitiään kaupunginkirjastoon ”näytteenottoa” varten, jolla olisi varmistettu eteläpohjalaisten polveutuvan suoraan neandertalenilaisesta ihmisestä.

Mikä pettymys siitä aprillipilasta seurasi, ja sen piti olla vain hauska.
(498,)

* Kyllä noita sanomalehtiä ilmestyi tuolla verkossa aprillipäivänä ja etevästi ne höynäyttivät piloillaan. 

Pahinta, mitä talvituristi Lapissa voi kokea, on pakkas- eli lämpömittarin puuttuminen huoneen ja tässä tapauksessa majoitusliikkeen huoneen ikkunalta. Juuri nyt ulkona taivaanlaki kohoaa kirkkaan sinisenä eikä tuuli liikuta männyn tai kuusen oksia, joten näkymä antaa aiheen johtopäätökselle, ettei ulkona voi olla kovin kylmä.

Majatalon aamiaishuoneessa ravintoloitsija kertoi elohopean aamuyöllä laskeneen kahteenkymppiin. Sitten hän lisäsi, ettei mene kauan kun aurinko lämmittää niin, ettei pakkasta ole kuin muutama aste. Tällaista tiedonantoa on pakko uskoa, vaikkei sitä siinä hetkessä pääse todistamaan mittarista. No, pian television säätietäjä Kerttu Kotakorpi todistelee, että pääosin maassa on selkeää. Pohjoisessa liikkuu ensi yönä lumikuuropilviä ja pohjoisvirtaus rauhoittuu. ”Nollaraja lähestyy pohjoista kohden pääsiäistä lähestyttäessä”, Kerttu sanoo.

***

Mittaamiseen liittyy seuraava hauska – hauska ja hauska –, mutta vaativa tehtävä. Heti pitää sanoa, etten olisi osannut ratkaista sitä ilman rannekellon apua. Digitaalinäytöllä koko tehtävä on mahdoton, koska ratkaistavana on se, koska kellon viisarit kello 12:n eli keskipäivän jälkeen ovat seuraavan kerran täsmälleen päällekkäin?

Karkeasti arvioiden se tapahtuu hieman päälle tunnin kuluttua eli vähän jälkeen yhden. Mutta se voidaan selvittää justiinsa eikä melkein.

Viisarit siis ovat päällekkäin tasan kello 12.00 ja kello 0.00 ja noiden ajankohtien välillä viisarit ohittavat toisensa kymmenen kertaa. Tarkasti ottaen ohitus tapahtuu kerran tunnissa paitsi kello 12.00:n ja kello 13.00:n välillä sama juttu 23.00:n ja 0.00:n välillä. Näin viisareiden kymmenen ohitusta jakavat kaksitoista tuntia yhdeksitoista tasasuuruiseksi ajanjaksoksi molempien viisareiden nopeuden pysyessä vakiona, ja kahden ohituksen etäisyys on 12/11 tuntia.

Tunnin yksi yhdestoista osa on 5 minuuttia ja 27 sekuntia, joten ensimmäisen kerran keskipäivän jälkeen viisarit ohittavat toisensa kello 13:05:27. Helppoa vai mitä!

Paljon helpompi on seuraava tehtävä: Langalla istuu kuusi lintua, joista metsästäjä ampuu yhden. Montako jää jäljelle? Vastaus: Ei yhtään, koska muut pelästyvät ja lentävä pakoon.

Kaisan kahvilassa istuu tämä ennustajaeukko.
(797.)

Pienestä kiinni ja vielä ihan kirjaimellisesti, kun pikkuvarvasta aristaa niin, ettei se suostu asettumaan monoon kuin ankarasti ponnistaen. Sitten kun sen saa hiihtokenkään, ei sitä enää pahemmin jomota, mutta hiihtelyn jälkeen taas…

On se kummallista, että niin pieni, jopa minimaalinen osa ihmiskehoa tyrehdyttää tervehenkistä ulkoilua kuten hiihtämistä. Näin se on, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus kiireestä kantapäähän tai pikkuvarpaaseen. Tässä tilanteessa lienee viisainta rauhoittaa lauantai ja sunnuntai hiihdosta, jotta vasemman jalan pikkuvarvas toipuu. Se on rankka päätös.

Alkava viikko on pääsiäisviikko ja se näkyy ja tuntuu näissä maisemissa, eli sesonki on parhaimmillaan. Laduilla käy vilske ja mikä tärkeintä, Kuukkelissa, siis kylän marketissa, kassoille kehittyy jonoja ja eurot siirtyvät asiakkailta uuteen kiertoon. Tulosta pitää takoa silloin, kun kuluttajat ovat liikkeellä ja käyvät pyydykseen, ja Lapissa se ajankohta on pääsiäinen.

Hiihtoa olen harrastanut kohtalaisesti ja alkavalla viikolla kajahtaa tuhannen kilometrin haamuraja rikki. Se on iloinen asia, mutta siinä mielessä harmillinen, että usein tonnin paukahtaessa alkaa hiihtoinnostus laimeta. Toki huhtikuun alku voi kotipuolessa tarjota vielä vaikka kuinka mainiot hiihto-olot.

Hiihdon kannalta talvi lunastaa sille asetetun tavoitteen, vaikka aloitus viivästyi kaksiviikkoisen Thaimaan-matkan vuoksi. Sen minkä auringossa voitin, menetin ladulla, mutta nyt kaikki on aikataulussa.

Saariselällä hiihdetään ensi perjantaina eli pitkäperjantaina Vaskoolihiihto. Olen suksinut sen kolmesti ja nyt ajattelin hiihtää 40 kilometrin vaihtoehdon, aiempien 60 kilometrin sijasta. Saattaa olla, että pikkuvarpaan takia luovun koko hankkeesta ja hiihtelen sen ajan omia latuja ilman numerolappu ja maksamatta siitä ilosta 60 euroa.

 Kaunispään laelle on ilmestynyt sitten viime syksyn rivi harjakattoisia pömpeleitä, jotka osoittautuvat hotelli Star Arcticin sviiteiksi, joissa yö makuuparvella näin sesonkina maksaa kolmisensataa. Samassa piirissä on joukko pienempiä pömpeleitä, igluja. Niiden pääty ja katto ovat lasia, joten sängystä voi seurata tähtitaivasta, revontulia tai kuuta ja saattaa sieltä nähdä porojakin. Sesonkina yö maksaa 160 euroa ja sen jälkeen 80 euroa.

Hotelli majoitustiloineen on avattu joulukuun alussa, ja sen aistii avarassa ravintolasalissa kukkakaalikeittoa lusikoidessa ja katsellessa alapuolella levittäytyvää Saariselkää ja hulppeaa maisemaa.

Siinä sitä on, sinistä ja valkoista ja näkyy sieltä vähän Saariselän kylää ja Lapin maisemaa Kaunispäältä katseltuna.
(796.)

Sää on juuri sellainen kuin luvattiin eli tuulta, pakkasta, lumisadetta. Ei siis loppujen mikään mahdoton, oikeastaan hyvä pitää palautus- ja lepopäivä. Tällaisena päivänä hiihtelyyn sopiva kohde on Kaisan kahvila Laanilassa ja siellä keitto. Tällä kertaa tarjolla olivat vaihtoehdot riista tai kasvikset. Inarin paistettuja muikkujakin olisi ollut, mutta Kaisan keitto on aina varma valinta.

Kahvilan puolella pitkät pirtinpöydät olivat täynnä hiihtelijöitä, ja Kaisan tytär täytti pullavitriiniä mustikkapiirakoilla. Kauppa kävi. Varattuamme keiton kassaneiti antoi vastikkeeksi lautasen, jonka kanssa perähuoneeseen soppakulholle ja siitä pari kauhallista keittoa. Syöjiä oli runsaasti ja kaiken aikaa tuli lisää. Joidenkin silmälasit olivat niin huurussa, että joutuivat hetken liikkumaan käsikopelolla.

Täkäläisen Panimoravintolan sisääntulo-ovella on hiustenkuivaaja kätevässä rinnakkaiskäytössä. Sillä huurteen puhaltaminen silmälaseista käy hetkessä. Myös suksivoiteen lämmittämisessä hiustenkuivaaja on kätevä apuväline. Näin vanhoille välineille löytyy uutta tehtävää.

Toisella puolella järeää pöytää keittoa lusikoi puhelias mies, joka ilmoittaa päivällä todistaneensa historiaa: Kuukkeli-kaupassa ei soinut Souvarit. Minä puolestani sanoin edellisenä päivänä nähneeni kauppiaan hymyilevän, harvinaista sekin. Se on pettämätön indikaattori liiketoiminnan sujumisesta.

Kaisan kahvilan ruokasalissa on savottakulttuuria esittelevää esineistöä, työtapoja ja valokuvia, eli Eräänlainen museo. Tosin minulla ei koskaan ole ollut aikaa tutustua siihen prusteellisesti, kun on pitänyt ensin syödä ja sitten jo kohta kiiruhtaa ladulle. Eikä aikaa ollut tänäänkään.

Lounasretki hiihdellen mennen tullen peninkulma ilman hikoilua. Nuhjuisesta säästä huolimatta karvapohjasuksi eli skini luisti. Huomiseksi luvataan hiukan kylmempää, selkeää ja tuultakin vain nimeksi. Niin, ja voin senkin mainita, että lumen syvyys täällä on 83 senttiä.

•••

Kaisan kahvilan eteisessä muistutetaan omien eräitten syöjiä, että nyt ollaan liikelaitoksessa!

(795.)

Hiihtokausi kääntyy viimeiselle puoliskolleen. Talvi on ollut mainio, on lunta, ja pakkasiakin on ollut ihan siedettävästi.

Jokin aika sitten hiihtolenkillä ollessani esiteltiin radiossa Kalle Virtapohjan kirja Kekkonen urheilumiehenä. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka Kekkonen on läpivalaistu lukemattomissa kirjoissa, viimeksi naisasioissa. Suomen pitkäaikaisimmasta presidentistä riittää aiheita ja kirjoittajia, tuleehan hänen kuolemastaan ensi syksynä 36 vuotta. Reilu sukupolvi. No, olipa hän vallassa 25 vuotta eli neljänneksen Suomen satavuotisesta itsenäisyydestä.

UKK oli aikoinaan saksityylin korkeushyppääjä ja vähitellen hän siirtyi urheilujohtajaksi. Virtapohja tuo kirjassaan esille, että urheilu on Kekkoselle ollut vallankäytön väline, jolla hän on päässyt esittämään näkemyksiään vaikkapa kansanterveyden edistämiseksi. Yksi hänen viisautensa, jonka mukaan ”syyt, jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä”, on ollut käyttökelpoinen iskulause vuosikymmenet.

Radio-ohjelmassa kerrottiin Kekkosen intohimosta hiihtoon ja mainittiin, että hänen keväisillä Lapin viikon hiihtoreissuilla kertyi parisataa latukilometriä. Ja se kerrottiin aina näyttävästi kansalle siihen tapaan, että ottakaapa esimerkkiä hyväkuntoisesta maan isästä. Kaksisataa hiihtokilometriä viikossa on ihan kunnioitettava määrä semminkin, kun latuja ei ole avattu moottorivoimin. Siitä huolehti rajamiehistä koottu komennuskunta.

Kun 1980-luvulla kävin keväisin erään tuttavan kanssa hiihtovaelluksella Käsivarressa, autiotuvilla oli usein ketteräliikkeinen ja vaitelias mies. Hänen olemuksensa kieli ulkoilmassa vietetystä ajasta.

Kiinnitin huomiota siihen kun tämä mies laittoi paljain käsin kamiinan hiillokselle pakinkannen, jolla oli joitain ruoka-aineita. Eikä häneltä ollut kintaita käsissään kun hän otti kypsyneen ruoan pois arinasta ja alkoi pistellä makupaloja suuhunsa.

Hiljainen mies lähti vähin äänin maastoon, ja hänet saattoi nähdä jollakin toisella tavalla. Sitä en tiedä, oliko hänestä kerrottu tarina tosi: hän oli rajamies, joka oli saanut hatkat kun ei ollut aamulla lähtenyt Kekkoselle tekemään latua, vaan todennut, että saapi tuo itekin latunsa tehtyä.

Tarina tuntui keksityltä ja tarkoitushakuiselta kritiikiltä Kekkoselle, joka oli ollut liian kauan presidenttinä. Kyseisen rajamiehen tottelemattomuus edusti ”rohkeutta”. Siis mitä sopivin hahmo sankaritarinaan.
(794.)

Kevätaurinko lämmittää ja sulattaa päivittäin aina vain pidempään lumikerrosta tuvan katolta. Savupiipusta nousee juuri ja juuri erottuvaa haikua, sisällä siis ollaan. Päätyyn nojaa neljä suksiparia ja sauvat.

Toivotamme sisään päästyämme vappua. Kamiina pohottaa hämärässä tuvassa, jonka pienen ikkunan edessä kohoava lumivalli säännöstelee valoa. Pöydän ääressä istuu kaksi ahavoitunutta miestä: toinen kalju ja toinen luisevanaamainen. He lopettelevat aamukahvejaan. Pritsillä myssypäiset naiset ovat varusteineen jo sen näköisiä, että heidän puolestaan matka saisi jatkua.

Ripustamme puserot naulaan, ja Virtanen asettaa kamiinan päälle kattilan, jonka hän on kauhaissut lunta täyteen. Kaivan repusta pikakahvipurkin.

”Kuinka vappu on mennyt?” kaljupäinen kysyy.

”Erikoisesti”, sanon. ”Autoimme illalla jäistä miehen ja naisen. Tai oikeastaan naisen, mies kun oli sen verran raju, että hän kahlasi rintaan asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja rämpi omin voimin rantatöyrylle.”

”Naista virta työnsi kuin lastua. Paksu haalari piti häntä pinnalla. Saimme kuitenkin hänet helposti rannalle ja tupaan”, kerron.

Lavitsalla kädet ristissä istuva nainen valpastuu ja kysyy, että oliko niiden haalarit hopeanväriset. Tässä kun iltapäivällä poikkesi sellainen pari ja aikoivat majoittua, mutta sanoimme, etteivät autiotuvat ole kelkkailijoita varten kuin hätätapauksissa. Jatkoivat sitten.

”Tuli mutka matkaan”, kaljupäinen mies sanoo lyhyen rennosti ja lisää, että olivat lähteneet vappuajelulle.

Ei niistä oikein selvää saanut. Mies vähän raotti kypäränsä visiiriä kun jo kaasutti kelkkaa kuin mopopoika ja sitten ampaisivat matkoihinsa. Nainen ei sanonut koko aikana mitään.

”Sama pari se sitten on ollut”, toteamme. Repun hihnaa kiristävä nainen sanoo, että kylmä kyyti päättyi jäiseen kylpyyn.

Miehet siivoavat pöydän ja porukka lähtee. He menevät Porojärvelle. Se on vuosia ollut heidän kevätvaelluksensa päätepiste. Lupaavat varoa heikkoja jäitä.

Kuulemme, kuinka horisontista kantautuu moottorin pärinää. Valkoisessa maisemassa lähestyy piste, ja pian autiotuvan ohittaa kolme moottorikelkkaa, jotka katoavat saman tien.

Päivällä tultuamme lomahotellille näemme pariskunnan, jonka edellisiltana autoimme purosta. He olivat jääneet tupaan, kun aamulla lähdimme Virtasen kanssa. He selvittelivät, kuinka saavat kelkan purosta. Miehen kännykkä oli säilynyt kuivana. Kelkkavuokraamon pojille työkaverin ajopelin nyppäminen purosta oli pikkujuttu. Yön vedessä muhinut kelkka oli käynnistynyt ensi yrittämällä pärskäytettyään uumenistaan vedet pois.

Illansuussa nainen bussiin, joka vie hänet Rovaniemen lentokentälle. Seuraavana päivänä hänellä on Brysselissä konferenssi, jossa hän pitää kokemusasiantujina esitelmän Lapin elämysmatkailun uusista tuulista.

(793.)

Jos sanoisin, että altaasta noustessani olin kuin uitettu koira, valehtelisin ainakin osittain. Paikkansa pitää, että olin juuri niin märkä kuin kolmen kilometrin uimisen jälkeen ihminen tai koira on. Kukaan ei kuitenkaan minua uittanut; uin omasta vapaasta tahdostani.

Poistuessani sukeltelin rataköysien alitse kohti portaita, joita pitkin nousin altaasta. Uimareita ja vesijuoksijoita oli vähän, koululaisiakin tuli vasta lähtiessäni. Tilaa uima-altaassa on yleensä riittävästi aamupäivällä ja iltapäivän alkaessa. Uin yksikseni nopeiden kuntouimareiden radalla lukuun ottamatta alun muutamaa sataa metriä, jolloin muuan nuorimies siinä polskutteli. Sovimme hyvin samalle radalle. Hän noudatti uintietikettiä, eikä lähtenyt suin päin päädystä niin, että olisi kohta ollut edessäni, vaan odotti minun kääntyvän ensin, ja lähti sitten. Niitä kun on ”vesipetoja”, jotka eivät välitä toisten vauhdista ja joita sitten joutuu ohittelemaan. Silloin toivoo pääsevänsä edellä kiemurtelevan ohitse alitse.

Ei ole mikään ongelma, vaikka samalla radalla ui useampikin kunhan heidän vauhtinsa pysyy tasaisena, jolloin tällaisessa helminauhassa ohittelu on sujuvaa.

Kolmen kilometrin uintiin käytän aikaa muutaman minuutin päälle tunnin. Hölkkäillessäni (valokuva) saatoin parhaimmillani hyvässä myötätuulessa pistellä peninkulman  tunnissa. Niinpä ajattelin että tuollainen kolmen kilometrin uinti vastaisi kymmenen kilometrin juoksua.

Kotona tutkiskelin uintejani, jotka olen tallettanut Polar-mittarillani siistiksi tilastoksi, ja huomaan perjantaisen suorituksen olleen70:nnen kun aloitin tämän uintikauden viime elokuun 8. päivä. Uintikilometrejä on kertynyt 210. Jos rohkenen muuttaa sen juoksuksi, peninkulmia siitä tulisi 70 eli 700 kilometriä. Melkoinen taival, jota polveni ei juosten, lönkötellen eikä edes rientomarssien kestäisi. Onneksi kesät talvet voi uida, talvella hiihtää ja kesällä polvea säästävästi pyöräillä. Ensi kesänä otan ohjelmaan melonnan. Siinä sitä ruumiinkulttuuria yhdelle miehelle.

Kunhan vielä huolehdin tai ainakin yritän huolehtia siitä ominaisuudesta, joka helpottaa terveen sielun säilyttämistä terveessä ruumiissa, jatkan tätä blogailua. Suuria älynväläyksiä ne eivät tarjoa, mutta ovatpa ajatusten jatkeita joka tapauksessa.

(792.)

Brisbanelainen George Corones, 99, aloitti urheilu-uransa varhain ja ehti sen kertaalleen jo lopettaa toisen maailmansodan alettua. Uudestaan Corones aloitti uinnin 80-vuotiaana vuonna 1998. Viime viikon keskiviikkona 28.2. kävi sitten toteen sanonta, että mikään ei ole liian myöhäistä; Corones näet rikkoi ensin 100-vuotiaiden 50 metrin vapaauinnin ME:n ja kolme päivää myöhemmin 100 metrin ME:n.

Lyhyemmän matkan hän kroolasi 56,12 ja pidemmän 2,30. Kelpo aikoja nuoremmillekin. Australian Guardianin haastattelussa mestariuimari harmittelee, ettei oikein kuullut starttipistoolin pamausta. Sen sijaan hän tunsi uinnin aikana, kuinka häntä kannustettiin. Uinnin jälkeen senioriuimari sanoi, ettei ollut aivan huippuvireessä, koska oli pitänyt uinnissa paussia. ”Mutta tämä riitti.”

Corones ylistää uintia muistuttamalla, että ”vedessä olet painoton, joten voit hyödyntää kehosi kaikkia lihaksia ja jänteitä niin, ettei paino niitä kuormita”. Niinpä huhtikuussa 100 vuotta täyttävä uimari voi harjoitella ilman kipuja. Kilpailla hän voi 100–104-vuotiaiden sarjassa, johon ovat oikeutettuja vuosina 1914–1918 syntyneet.

Miesten 50 metrin vapaauinnin ME on 20,19 jonka brasilialainen César Cielo ui vuonna 2009, jolloin hän oli 22-vuotias. Hänen ja Coronesin ennätysajoilla on eroa noin 36 sekuntia, mutta onpa ennätyksiä rikkoneilla uimareilla ollut ikäeroa peräti 78 vuotta.

Kuvassa satavuotias ME-uimari George Corones tuulettaa. [Kuvakaappaus Guardianista.]

(791.)

Sattuneesta syystä asioin keskiviikkona Applen jälleenmyyntiliikkeessä. Sieltä ilmoitettiin iPadini vaihtokoneen saapuneen, joten lähdin noutamaan sen. Vanhan laitteen oikukas akku oli osoittanut akkutestissä puutteita, ja koska niitä (akkuja) ei uusita, vaihdetaan koko kone uuteen. Ilman rahaa vaihtokauppa ei onnistu. Minulta siihen meni 159 euroa.

Liikkeestä poistuessaan muuan tuttava totesi, ettei minua ole näkynyt ladulla. Jonakin talvena näin hänet vaimonsa kanssa hiihtelemässä harva se päivä. Sanoin tuttavalle, etten minä liioin ole nähnyt sinua ladulla. Kertasin hänelle lyhyesti aloittaneeni hiihdot marraskuun alussa Lapissa, minkä jälkeen etelässä maa oli lumeton ja joulunaikaan, kun alkoivat hiihtokelit, olin Thaimaassa. Suksille pääsin vasta loppiaisen jälkeen. Kärki oli ottanut etumatkaa, jopa päässyt karkuun. Tästä kun ehdin ladulle, sanoin, täyttyy seitsemässadas hiihtokilometrini, ja talvea on vielä jäljellä.

Suurimman osan kilometreistäni olen hiihtänyt näissä maisemissa. Totesin vielä sen, etteivät latumme ole sivunneet toisiamme eivätkä ajoitukset menneet yksiin.

Asiointi vei yllättävän kauan, sillä jouduin välillä käväisemään kotonakin. Ladulle pääsin viideltä. Olin toki aamupäivällä kokeillut suksien luistoa Linnanpuiston kentällä, ja hyvä se oli. Joupiskalla luisto ei enää ollut yhtä sujuvaa, mutta se parani matkan edistyessä. Tähän aikaan päivästä hiihtäjiä oli runsaasti menossa ja tulossa, ja heti alkumetreillä vastaan hiihtää lenkiltä palaava tuttu..

Hiihdin Ahonkylän laavulle, jonne edestakaista matkaa tulee 17 kilometriä, ja kun lisään siihen aamupäivän noin 8 kilometriä, päivämatkaa kertyy 25 kilometriä.

Melko pian paluumatkalle lähdettyäni vastaan tulee vanha työkaveri, Arto T. Hän ahertaa yhä töissä. Sen verran hänellä on vauhtia, että hädin tuskin ehdimme tervehtiä, enkä enää kuule mitä hän sanoo etääntyessään kauaksi taakseni. Tuumin, että kello on niitä aikoja, että hän on suoriutunut töistään sopivasti ehtiäkseen hiihtolenkille. Ei mene kuin tovi, kun tulee toinen työkaveri, Jouni T., hänkin yhä töissä. Huomattuaan minut hän jarruttaa luistelun ja rupattelemme hetken. Illalla näen hänen Sportstracker-päivityksestään hänen lenkkinsä pituuden, noin 23 kilometriä ja sen, että hän on viillättänyt melkoista vauhtia,13,5 km/h. Siinä vasta hiihtäjä, ja vielä kovempi hiihtäjä on hänen veljensä.

Minäkin innostun luistelemaan, ja kokeilu vie melkein kilometrin pitkin sitä suoraa, jonka varrella on viime aikoina tehty mittavat metsätyöt. Pöllejä on kasattu korkeaksi ja pitkäksi pinoksi, ja näkyy siellä nytkin loistavan jonkin metsäkoneen valot. Luistellessa vauhtini kiihtyy huomaamatta ja pian se tuntuu säärissä, sillä luistelu vaatii omat suksensa ja pidemmät sauvat ja myös monot. Siirryn karvapohjasuksineni ladulle ja annan vauhdin ja hengityksen tasaantua.

Ladunvarren valot saavat nuorten mäntyjen oksien varjot heijastumaan ladulle hennon sinisinä. Hetken jo vaikuttaa siltä, kuin ladulle on läiskytetty sinistä maalia. Ilmiö häipyy saman tien kun olen hiihtänyt varjon lähelle.

(790.

Eilen siis torstaina – tätä kirjoittaessani on perjantai 2.3. ja vaimoni syntymäpäivä – kellon lähennellessä iltakuutta innostuin vielä jostakin syystä lähtemään hiihtämään. Yksi, ratkaiseva syy oli pakkasen lauhtuminen, ja ennuste lupasi pakkasukon rymyävän seuraavana päivänä vielä raivokkaammin, joten silloin hiihtäminen jäisi. Hiihtokelpoisten päivien hyödyntäminen palkitsee siinä vaiheessa kun lumet ovat sulaneet ja tilastoista huomaan, että hiihtopäiviä on enemmän kuin hiihtämättömiä päiviä.

Eilinen hiihto ei sujunut loppuun asti ihanteellisissa oloissa. Pakkanen kiristyi salakavalasti, suksien luisto katosi ja sormia alkoi palella. ”Tästä jos käännyn takaisin, kilometrejä tulee 13,6, mutta hiihdän vielä sen verran, että tulee viisitoista”, ajattelin ja yritin saada kohmettuviin sormiini lämpöä taivuttelemalla niitä ahtaan rukkasen sisässä. Kylmä sai kuitenkin yliotetta.

Paluumatkalla, niin hiihto tapahtui edestakaisin samaa latua, yritin pitää vauhtia ja olla ajattelematta sormiani. Varpaita ei muuten paleltanut yhtään. Se on ehkä tehokkaiden Yoko-merkkisten mononlämmittimien ansiota, ja olin lähtiessäni vetänyt jalkoihini kahdet sukat. Olisivatpa sormetkin yhtä suojassa, ajattelin lykkiessäni täysikuun ja keinovalojen valaistessa uraa.

Viimeisellä suoralla kuntoradalta tultaessa Kyrkösjärven rantaa seurailevalle ladulle huomaan ladun varteen muutaman kymmenen metrin välein sytytetyn ulkotulia. Niiden lepattavat liekit loivat hiljaiseen iltaan salaperäistä tuntua kun ladulla ei tullut ketään vastaan eikä mennyt ohitseni. Jos joku oli ne oma-aloitteisesti siihen asetellut, niin jo on ollut viitseliäs. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että tulet kuuluivat Suomen Ladun tempaukseen.

Kävi mielessäni, että tempaisen  kintaat käsistä ja jään hetkeksi lämmittämään sormiani. Päätepisteeseen ei kuitenkaan tarvinnut kauan lykkiä tasatahtia, joten se idea sai olla.

Kotona otin lämpimän suihkun, söin lautasellinen spagettia ja join tölkin olutta. Jotenkin jaksoin vielä katsoa iltauutiset ja siten olen nukahtanut. Unta riitti aamuviiteen.

Tämän päivän eli perjantain olen kulkenut ikkunalta ikkunalle ja tarkastanut niiden ulkomittareiden elohopeapylvään korkeutta. Keskipäivällä pakkanen näkyy lauhtuneen jo reilusti alle kymmenen asteen. Tästä tulee hiihtopäivä. Uskon pärjääväni näissä oloissa eilisellä varustuksella. Suksetkaan eivät tarvitse ylimääräistä huoltoa.

Ennen kuin hankkiudun ladulle, otan lyhyet päiväunet ja sen jälkeen juon kupin kahvia. Silloin pakkasta pitäisi Ilmatieteen laitoksen ennusteen mukaan olla kuutisen astetta.

Sininen Paukaneva, kutsuva latu ja hiihtäjän varjo. Kuva: Pentti Heikkilä.

(789.)