Kuukausi: marraskuu 2019

Ilkan toimitusharjoittelijana syyskuussa 1985 aloittanut Markku Mantila osoitti heti ahkeruutta ja siekailematon kykyä tarttua aiheeseen kuin aiheeseen. Uutistekstiä syntyi sujuvasti, ei siis ihme, että toimittaja hänestä tuli. Vieläpä päätoimittaja diplomaatin kokemuksella.

Muistan erään sunnuntai heinäkuussa 1986. Toimituksessa nuo keskikesän sunnuntait ovat kiduttavan hiljaisia. Jostain kuului aamuvuoroon tulleen kesätoimittajan kirjoituskoneen rytmikästä naputtelua. Jossakin sokkeloisessa talossa liikkui toimituksen ikiliikkujana tunnettu tyyppi, joka viihtyi työmaalla työvuoroista piittaamatta.

Toimitussihteerinä hypistelin uutispäällikön laatimaa listaa. Se ei lukijoille maanantaiksi luvannut mitään erikoista. Hiljaista oli poliisilla ja palokunnalla: Isojoella oli palanut ulkorakennus, maakunnassa peltikolareita ja rattijuoppoja, jokunen kesäjuhla. Puoleltapäivin soi puhelin. Tuomikosken Heikki soittaa. Hänet tunnettiin valtakunnassa maakunnan kevättulvien suvereenina raportoijana. Kerrotaan Heikin kiireisimpinä tulva-aikoina ehtineen TB:llä tankata autoaan vain hätäisesti ruiskaisemalla ja todenneen, että kai tällä Munakkaan pääsee.

Heikki tarjosi hyvä juttuidea: Tänään saapuu Panamasta Helsinki-Vantaalle lapualainen Tuula Polvi, joka sijoittui Miss Universum-kilpailun neljänneksi perintöprinsessaksi ja Rengonharjulta lähtee lentokone hakemaan häntä. Tilaa on toimittajalle ja kuvaajalle.

Kiitin Heikkiä ja sanoin, että täältä tullaan.

Toimituksessa kirjoituskonetta naputellut kesätoimittaja oli Markku Mantila, joka innostui parin tunnin juttukeikalle. Matkassa oli myös Tuula Polven poikaystävä ja tuleva aviomies. Laskeuduimme Malmin kentälle. Sinne meille oli varattu dollarihymy, jolla noudimme Helsinki-Vantaalta sanoinkuvaamattoman kauniin naisen. Paluulennolla haastattelimme ja valokuvasimme Tuula Polvea ja hänen upeaa pokaaliaan, tai pojaksi sitä nykyään sanotaan.

Sitä en enää muista, millaisella työnjaolla Markun kanssa saatoimme reportaasin maanantain Ilkkaan. Aivan varmasti se oli ohuen lehden luetuin juttu.

Markku oli tuon reissun jälkeen vielä parina suvena kesätöissä ja muutaman vuoden toimittajana Ilkassa. Sen jälkeen häntä kutsui opiskelu ja diplomatia, Pohjalaisen ja Kalevan päätoimittajuus, valtioneuvoston viestintäjohtajan tehtävät ja huippuvirka Natossa, kunnes kehä sulkeutui viime torstaina, oikeastaan se sulkeutui jo vuonna 2018, jolloin Mantilan kotikunnaille Peräseinäjoelle sijoittuva  esikoisromaani On taivaaseen toinenkin polku ilmestyi, ja ahkera kesätoimittaja aloittaa ensi vuoden alussa Ilkka-Pohjalaisen ensimmäisenä päätoimittajana.

 

 

(957.)

Todelliseksi ongelmaksi on taas muodostunut Linnanpuiston ja Ylisentien väliselle puistokäytävälle turvonnut rapakko. Se ei enää ole vain keväinen ongelma eikä mikään pieni lätäkkö, vaan se on alaltaan toista aaria. Syväkin se on siltä kohtaa, josta sen tähän asti olen tottunut ylitämään aamuhämärässä koiran kanssa.

Enää en tohdi kahlata sen poikki, vaikka se saappaillani vielä luonnistuu. Kierrän rapakon, mutta Capu teputtaa urhoollisesti läpi kylmän veden niin, että pahaa tekee. Joillekin lyhytkoipisille koirille, kuten mopseille, se ei enää onnistu, niiden pitää valita kiertotie tai turvautua taluttajan kantoapuun.

Huolestuttavaksi asian tekee se, kun samaa uraa kulkevat aamuisin ja iltapäivisin koululaiset ja töihin menevät ja sieltä tulevat. Useimmat polkupyörällä. Siinä rapavesi loiskuu ja lotisee, kun pyöräilijä ottavat vauhtia kiihdyttääkseen läpi lätäkön. Puntit siinä helposti kastuvat.

Ilmiö toistuu aina kun lämpöaalto saa vähäisenkin niskalenkin lumesta: vesi nousee kuin käskystä kyseiseen kohtaan ja sitten kun taivas tiputtaa vettä rapakko sen kuin kasvaa. Ilmasto lämpenee vuodenajasta riippumatta.

Ongelmasta kärsivät Linnanpuiston kentän hiihtäjät keväällä kun hiihtokausi on parhaimmillaan ja kentän eteläpään notkossa kosteus tunkee lumen alta ja möhjäännyttää ladut. Siihen loppuu hiihtely niillä laduilla. Näin ilmastonmuutos on tunkeutunut aivan kotikulmille.

Usein tulee mieleeni, että voisiko kaupunki ja sen kaivinkoneet tehdä laskuojan, joka juoksuttaisi veden Pajuluomaan. Näin kuivuisi rapakko-ongelma eivätkä pakkaset – niitäkin vielä tulee –jäädyttäisi puiston väyliä salakavalan liukkaiksi. Toissa talvena jouduin hallitsemattomaan liukuun kun saapas ei pitänyt ja rojahdin kipeästi kyljelleni. Koira luuli, että meneillään on jokin kisailu ja hyppi vimmatusti ja lipoi naamaani. Sain hädin tuskin hengitettyä. Moneen viikkoon hiihtämisestä eikä muustakaan liikunnasta tullut mitään.

Jos ei tuota toistuvaa ja pirullista lätäkköä ja varsinkin sen syntyä saada eliminoitua, hankin omalla (?) kustannuksella (pikaluotolla) kaivinkoneen puhkaisemaan maastoon ojan tai jonkinlaisen lurun vapauttamaan patoutuneet vedet. Pitäähän veden päästä liikkumaan.

(956.)

GRAND opening. Tämä vieraskielinen ilmaisu on viime päivinä vilahdellut, vaikka sen olsi voinut sanoa suomeksikin: Suuret avajaiset. Siis sellaiset, joissa virallisen ja arvovaltaisen näköiset herrat asettuvat pingotetun silkkinauhan taakse, jonka sitten yksi – useimmiten arvokkain – herroista leikkaa saksilla poikki. Sen jälkeen nauhaa pätkivät loput herrat ja ottavat siitä palan muistoksi, jonka sullovat pikkutakin taskuun.

Viime torstaina Seinäjoella esitettiin tuollainen rituaali kun avattiin Ideapark. Se on mitoiltaan Suomen seitsemänneksi suurin. Ja ajatelkaa, Seinäjoki on Suomen 16. suurin kaupunki.

Pituutta tällä markkinapaikalla on neljännesmaili ja leveyttä 200 metriä ja rakennuksen käytävien varrella on vieri vieressä isompia ja pienempiä myymälöitä, puoteja, kauppoja, ravintoloita, kahviloita ja ihan kaikkia, mitä kuluttaja tarvitsee. Seinäjoen grand openingin hamoihin kuului miesten lisäksi  yksi rouva, Toivo Sukarin hiljattain vihitty vaimo.

Avajaispäivänä viime torstaina Ideaparkin laaja parkkipaikka oli täynnä aamusta iltaan, samoin seuraavana ja sitä seuraavina päivinä. Sunnuntain kävijämääristä ei vielä ole tietoa, mutta kolmen ensimmäisen päivä aikana kävijöitä on ollut yli 150 000. Vauhti siis on olut hirmuista, verrattakoon sitä vaikka kesän perinnetapahtumiin: Kuninkuusravit vetää viikonloppuna noin 50 000 kävijää ja Tangomarkkinoilla käy vajaan viikon aikana 100 000 ihmistä.

Tangomarkkinoiden ilmoittamaa kävijämäärää on kritisoitu ja vedottu siihen, että laskuihin luetaan kaikki, jotka poikkeavat juhla-alueella kerran tai useammin. Tätä laskutapaa noudattaa kai Ideaparkkikin, ja näin minä tulin lasketuksi perjantaina kolmesti ja kuskini kaksi kertaa.  Jos kauppareissusta aikoi selvitä inhimillisessä ajassa, niin kaupoille oli syytä mennä kyyditettävänä: parkkiruudut olivat täynnä. Tekniikkamme oli se, että hyppäsin autosta sopivan sisäänkäynnin kohdalla, josta kuski sitten noukki minut aikansa kierrettyään parkkipaikkaa. Saapa nähdä, kauanko alkuhuuma kestää, vai muuttuuko se saman tien jouluruuhkaksi.

Missään en nähnyt jaettavan ämpäreitä, mutta sitä enemmän isoja, värikkäitä kantokasseja. Sellaisella ei viitsi ihan mitättömiä ostoksia roudata. Tein yhden heräteostoksen, kun eräs liike mainosti myyvänsä langattomia tulostimia 25 eurolla ja myytävää olisi tarjolla vain 25 kappaletta. Lauantaina niitä näytti vielä olevan ihan yhtä iso pino kuin torstaina.

Nyt olen alkanut epäillä hankinnan järkevyyttä kun olen yrittänyt perehtyä langattoman Epsonin toimintaan: kovin on masiina monimutkainen, ja sekin vielä, että vanha on vielä toimiva. Näin meitä kuluttajia viedään kun halvalla saa.

Koin pientä myötätuntoa sunnuntaiaamuna murjoessani tyhjää pakkauslaatikkoa taloyhtiön jätesäiliöön ja huomatessani päällimmäisenä isohkon pahvilaatikon, jossa oli ollut johdoton pölynimuri, kabelloser Staubsauger.Ettei sitäkin vain olisi hankittu edullisesti Ideaparkista? Tekniikka näemmä on saavuttanut johdottomuuden tason.

Ideaparkin makrohulinasta ei ole pitkä matka siirtyä Kivistön koulun myyjäisten mikromaailmaan marraskuun viimeisenä eli 30.11. Niiden vetovoima ei ole vuosikymmenien aikana laantunut, kyse on alan klassikosta. Toki tungosta sielläkin on. Aina siellä tapaa tuttuja, löytää ostettavaa ja voittaa arpajaisissa eikä sorru markkinavoimien vietäväksi.

(955.)

Kuvan pipopäinen mies voisi olla roolihahmo, joka pelastaa James Potkukelkan eli A-aa- apuuuva-tyypin milloin mistäkin tilanteesta, mutta hän muistuttaa myös Pekka Puupäätä, niin muistuttakoon. No, joka tapauksessa hän on juuri täyttänyt litran pullon appelsiinimehulla.

Hänen samoin kuin muidenkin kuluttajien iloksi myymälöihin on ilmestynyt näitä appelsiineista mehua puristavia laitteita, tai on niitä voinut olla pidempäänkin, mutta pipopäinen Pekka Puupään näköinen mies hiffasi ne muutama kuukausi sitten, ja se on ollut siitä lähtien miehellä menoa. Lähes addikti-vauhdilla.

Kyseinen mylly puristaa litran mehua reilusta kahdesta kilosta appelsiineja ja hintaa sille tulee hieman päälle neljä euroa, tuossa Kivistön S-marketissa 4,49€. Mehun valmistamista asiakas pääsee seuraamaan hyvin läheltä ja osallistumaan pullotukseen. Sellainen interaktiivinen prosessi tehoaa keneen tahansa. Zümec- nimisen laitteen yläosan säilöä on täytetty appelsiineilla, joita masiina halkoo surutta ja puristaa niistä tuoretta mehua, kun kuluttaja vääntää hanasta lorottaakseen nektariinia pulloon.

Mehu on tuoretta sillä se syntyy lähellä raaka-ainetta. Eikä siihen lisätä mitään ja siihen sopii Cocacolan tölkistä maininta Zero sugar, sokeria nolla. Mehu on terveellistä, sillä jo vilkaisu sen hyviin ominaisuuksiin vaikuttaa loputtomalta. Se ehkäisee närästystä, huoltaa maksaa, pitää diabeteksen kurissa, on vatsaystävällistä… Pekka Puupään näköinen kuluttaja tykkää naukkailla sopivan kirpeää ja kylmää appelsiinimehua muutenkin kuin janoon. Se maistuu myös aterian yhteydessä.

Luullakseni tuollaiset mehua puristavat laitteet lisäävät appelsiinien kulutusta, enkä oikein tiedä, mitä järkeä on itse kuoria appelsiini, irrottaa siitä lohkoja ja popsia niitä, kun hedelmän ydin tiivistyy mehuun. Appelsiinin nauttiminen vanhanaikaisesti eli ensin irrottaa pieni pala sen yläosasta ja sen jälkeen viiltää veitsellä kuoreen sopivanlevyisi lohkoja, joita on helppo irrottaa ja syödä ne. Kuoren voi tietysti riipiä pois sormin, mutta siinä voi helposti appelsiinista pirskahtaa mehua valkoiselle paidalle, kirjan sivuille ja jopa silmään.

Taidan mennä jääkaapille ja ottaa hörpyn omassa valvonnassani pulottamaa raikasta appelsiinimehua. Se täyttää suun ja tuo tänne pimeään ja loskaisen marraskuuhun häivähdyksen sieltä, missä appelsiinit kasvavat.

(954.)

Aamukahdeksalta lähtiessäni koiran kanssa lenkille, näin ulko- oven ikkunasta, että pihan on peittänyt lumi. Ensilumi on aina tapaus!

Lunta ei missään nimessä ollut paljon, korkeintaan hento kerros. Se riitti tasaisella asfaltilla muistuttamaan talvesta, vaikka hyvin todennäköisesti lumikerroksen vie mennessään seuraava lämpöaalto, ja se on lähempänä kuin voi aavistaakaan. Näin talvi alkaa joka vuosi.

Joka tapauksessa suksien pitää olla valmiina parafiinit pohjassa. Ei nimittäin tiedä koska tulee se hetki kun pitää lähteä kiertämään Linnanpuiston futiskentän kilometrin mutkalatua. Ulkovarastossa on kolme suksivaihtoehtoa: jokakelin Yokot ja vähän vaativammalle ladulle Rossignolin skinit ja sitten vielä Fischerin voideltavat. Eli aina onnistuu.

Ohittaessani Linnanpuiston kentän panin merkille, että siinä olivat mopoauton tuoreet jäljet! Niiden on täytynyt ilmestyä siihen aamukuuden ja kahdeksan välillä, koska lunta on satanut tuohon aikaan. Olisiko asialla ollut joku koululainen? Ja oli kentän poikki joku jalankulkijakin oikaissut.

Takavuosina keskellä kenttää oli kyltti, jossa kiellettiin liikkuminen kentällä. Enää sitä ei siihen ole pystytetty. Mitäpä kiellolla on virkaa, jos sitä ei valvota eikä noudateta.

Ennen Ylisentietä koira tapaa tehdä aamutoimensa puistokäytävän vasemmalle pientareelle. Siitä sen koppaan pussiin, jonka sujautan muutaman kymmenen metriä päässä roskikseen. Vilkasliikenteinen Ylisentie on tällä kohtaa liukas, kapea ja pimeä, joten tien ylittäminen vaatii tarkkuutta ja varovaisuutta. Harmittelen siinä, etten taaskaan ole varustautunut heijastimilla. Lenkki jatkuu puistokäytävää, joka seuraa vähävetistä Pajuluomaa, jossa monttumainen suvanto on osittain vetäytynyt riitteeseen.

Tuossa aikoinaan ollut puistonpenkki poltettiin, nyt siihen on tuotu penkki, jota on sotkettu ja selkänojaa nakerrettu jollakin teräaseella. Penkiltä ja sen vierestä olen usein löytänyt ja ottanut mukaani tyhjiä tölkkejä. Nyt on ollut hiljaisempaa.

Sitten luoma levenee muodostaen lammen, jossa päivisin uiskentelee sorsia ja niitä kokoontuu jyrkille rannoille kymmenittäin odottamaan leipäpalojen tarjoajia. Nyt on siinäkin hiljaista.

Juuri kun olen ylittänyt paluumatkalle lähtiessäni Ylisentien Pelitien sillan paikkeilla vastaan tulee tuttu pariskunta, jonka koira tunnistaa, koska tietää saavansa rapsutuksia. Jatkaessamme  tahoillemme jäämme lumisateen ja hiihtomahdollisuuksien suhteen odottavalle kannalle.

Hankin viime sunnuntaina urheiluliikkeestä piikkipohjaiset kengät. Ne pureutuvat narskahtaen tienpintaan ja antavat varman tunteen kävelijälle: askel pitää. Kolmena edellistalvena liukastuin sen verran kohtalokkaasti, että jouduin keskeyttämään hyvin alkaneen hiihtokauden ja menettämään paljon kilometrejä. Sellaista kurimusta varon.

Varttitunnin ja reilun kilometrin koiralenkin jälkeen suuntaamme uimahallille,  minä uimaan, Eila vesijuoksemaan. Uimaan on tullut myös joukko koululaisia, joille jumppamaikka Tomi Koponen antaa ohjeet tulevasta tunnista.

Kotona huomaan, että tänään uintikilometrejä kuluvalta vuodelta on koossa 282.

                                                  ***

Marraskuun ensimmäinen viikko on mennyt niin kuin viikot tällä iällä menevät: aluksi hitaasti ja pian huomaat, että onko jo taas perjantai. Silmäilen kirjahyllyä ja huomaan erään kirjan jumittuneen aivan laitimmaiseksi, vaikka jo vuosikausia olen päättänyt sen lukea.

Tällä viikolla sain luettua tuon syrjäyttämäni nobelisti Halldór Kiljan Laxnessin kirjoittaman Salka Valkan, tosin se ei hänelle Nobelia tuonut, mutta se lienee hänen tunnetuin teoksensa. Islanninkielinen alkuteos on vuosilta 1931–32, mutta Salka Valka käsittelee aiheita, jotka ovat yhä ajankohtaisia.

(953.)