Kuukausi: tammikuu 2021

Ehdin nippanappa tavoittelemaan Loton 10 miljoonan euron panosta. Tosin jouduin pyörtämään viimeviikkoisen päätökseni helpon rahan toivossa ja olla osallistumatta Lottoon. Vähänkin rahapelejä tunteva tietää, kuinka tuollainen päätös koettelee moraalia.

Päätös sentään piti lauantai-iltaan kello 21.30:een asti, jolloin huomasin Veikkauksen verkkosivulta, että olisi vartti aikaa jättää kuponki. Se olisi käynyt sujuvasti kotipäätteellä Veikkauksen nettisivulla, mutta vaadittavat tunnistautumistiedot olivat kadoksissa ja pahimmassa tapauksessa vanhentuneet.

Niinpä lähetin pojan veikkaus- ja pankkikorttini kanssa lähikauppaan – autolla tietysti.

Se kävi nopeasti, eikä kolme lottoriviä ja kaksi jokeririviä maksanut kuin 7 euroa. Odotellessani lottoarvontaa Kymppiuutisten kevennyksen päätteeksi katselin Rentun ruusua, elokuvaa Irwinistä. Siinä miljoonia katosi taivaan tuuliin ja hetkessä alkoholisoitunut kansantaiteilija menetti kaiken.

Studiossa nainen napsauttaa arvontamyllyn käyntiin valppaiden valvojien katseiden seuratessa. Plusnumeroksi ilmoitetaan 1. Se ei minua liikauta, pelini kun ei sisällä plussaa.

Sieltä ne pallot pyörivät suomeksi ja ruotsiksi. Seitsemän numeron sarja tuntuu taas kovin tutulta ja helpolta. Sen vetäisee kuka hyvänsä, joka osuu kuulakärkikynällä ruudukkoon. Minä olen ulkoistanut numerojen koneellisen myymälän kassalla veikkauskoneen käyttäjälle.

Epäilin, että onko kolme riviä liian vähän, kun tavoittelee näin isoa voittoa, mutta periaatteessa siihen riittää yksikin rivi. No, tällä kertaa onnistuin saamaan yhteensä kuusi ja lisänumeron oikein. Kokonaisuutena kuuden numeron saaminen 21:stä oikein on kauden alussa hyvä tulos. Harmi vain, että ne olivat kolmella eri rivillä, mutta oikein kuitenkin.

Jokerin tulos sitä vastoin oli kehno: kahdella rivillä yksi onneton oikein.

Myönteistä ja säästöä oli se, etten tuhlannut Lotossa plussaan enkä Jokerissa tuplaukseen.

Ja sille yhdelle 10 miljoonan euron päävoitttajalle sanon, että se oikea rivi oli kovin helppo.

Koronan takia jo kerran peruutettuja Tokion olympialaisia uhkaa peruuttaminen myös ensi kesänä. Ne olisivat järjestyksessä 28. kesäolympialaiset. Maailmansotien takia olympialaiset on peruttu kolme kertaa.

Olympialaiset eivät ole vain nuorison ja rauhan symbolinen juhla, ne ovat ennen kaikkea järjestävän maan mahtipontinen tilaisuus esitellä itseään ja kuinka kisojen rakentamisessa on tehty taas komea ennätys.

Ymmärrän Japanin tuskan ja sen kymmenien miljardien menetyksen, jos olympialaiset perutaan. Edelliset kisat siellä olivat syksyllä 1964 ja keihäänheiton voitti Pauli Nevala. Sen enempää suomalaisten ei niistä kisoista tarvitse muistaakaan.

Kahden viikon aikana olympialaisissa kilpaillaan 33 lajissa. Voisihan nuo lajit jakaa olympiapeheen kesken, laji/maa. Se ei iso tehtävä olisi, ja kun edellisten olympialaisten jäljiltä on jäänyt käyttämättömiä fasiliteetteja tai niitä on ehostettu, kuten meidän tai Berliinin tai Tukholman stadionit, rakentamisessa säästettäisiin. Mammuttimaiset kustannukset eivät kaatuisi yhden kisajärjestäjän maksettavaksi.

Olympialiikkeen motto citius, altius, fortius saisi kenties uutta voimaa.

Viime viikon maanantaina 18.1. jouduin kotitapaturmaan. Lepäilin iltapäivällä – olen sentään jo 72 vuotta – palautuakseni 20 kilometrin hiihdon rasituksesta. Ovikello soi, ponnistin sijaltani ja ampaisin avaamaan ovea. Jälkeenpäin ajatellen minulla ei olisi pitänyt ollua mitään kiirettä eikä aihetta tähän kirjaukseen.

Rynnistykseni innosti koiran luulemaan, että haastan sitä leikkimään. Siinä samassa käytävän matto runttaantui ja villasukat eivät pitäneet liukkaalla parketilla: kaaduin ja kopautin oikean silmäkulmani lattiaan.

Jäin siihen ja vaimo avasi oven, tulossa oli eräs Markku. Ladulla olimme sopineet, että hän tulee iltapäivällä hakemaan minulta ”Pirulainen vaanii kuin tauti” -kirjan. Hänelle näky lienee ollut epätodellinen: minä lojun lattialla ja silmäkulmasta vuotaa verta ja koira yrittää parhaansa mukaan tervehtiä vierasta. Vaimo kehottaa Markkua sisään ja sieppaa jostakin talouspyyhettä minulle.

Selitämme tapahtunutta ja kehotamme häntä istumaan. Kirja on valmiina omistuskirjoituksineen eteisen peilipöydällä. Verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen. Kuten aina, Markku on nytkin puhelias. Emme ole aikoihin tavanneet, joten juteltavaa piisaa. Parin suvantovaiheen aikana hän on jo lähtemässä, mutta sanoo viipyvänsä, kunnes näkee että pääsen tolpilleni. Yllätyksekseni se vaatii pienen ponnistuksen.

Varmistuakseen tilastani Markku sanoo, että ensiapukurssin ohjeen mukaan ketään ei saa jättää tässä tilanteessa oman onnensa nojaan. Se kuulosti juhlavalta ja kannustavalta. Toki paikalla on kaiken aikaa ollut vaimoni, jonka valvovan katseen alla olin.

Myöhemmin vaimo vei minut ensiapuun, jotta haava tikataan. Se kai on näissä tapauksissa käytäntö. Kolmella tikillä hoitaja sen nipistää umpeen. Vielä kun hoitaja saa päivystävän kirurgin ohjeen, että kallostani on otettava tietokonetomografia, tunnen, että terveydenhuolto pitää minusta hyvää huolta. Sekin käy mielessäni, että pahemminkin olisi voinut käydä..

Ilta meni sairaalassa, mutta se oli pikkujuttu, sillä samaan aikaan isä ja polvensa telonut poika pääsivät lähtemään Evijärvelle, ja sinne matkaa on sata kilometriä. Minun kotimatkani on vaivainen kilometri..

Seuraavana aamuna riivin pois päätäni peittäneen verkon, joka piti haavan päällä sidelapun. Silmän ympärys alkoi mustua aina vain enemmän, ja mustana se on pysynyt viikon. Olen saanut päivittäin selittää, mitä silmäkulmalleni on tapahtunut. Tavallisesti selitykseni kuitataan pilapiirrosten tuottaman mielikuvan mallin mukaisesti, että luulin vaimosi kumauttaneen sinua. Ja sitten me nauramme.

Tikit poistettiin maanantaina ja posti toi keskiviikkona 27.1. laskun Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriltä. Se oli 41,20 euron poliklinikkamaksu. Laitoin sen huojentuneena maksatukseen ja huomasin peilikuvasta sysimustan vaalenevan silmäni ympäriltä vähän kerrassaan.

Nyt voisin rehvastella, että tässä naamassa mustelma olisi ansioksi.

Juha Miedon lausumaksi laitettu, että ”kyllä pienikin mies voi voittaa, mutta isoa kunniootetahan”, piti juuri ja juuri paikkansa, kun Bolšunov rusikoi Joni Mäkeä. Mäki on näet sentin kilpakumppaniaan pidempi, 186 cm. Sen sijaan Bolšunov on Mäkeä viisi kiloa painavampi, 83 kg.  Hiihto ei ole painoluokkaurheilua, ja hiihtäjä kuljettaa omaa ruhoansa oikeilla suksivalinnoilla ja miksei myös peesaamalla. Hän myös vastaa sijoituksestaan ja onnittelee voittajaa, eikä trumpimaisesti livistä.

Urheilijoiden raivonpurkaukset eivät ole harvinaisia. On kerrottu kuinka he ovat pistäneet hotellihuoneita säpäleiksi, mitä on tavattu pitää rockmuusikoiden ominaisuutena. Jääkiekkokaukalossa nyrkki heilahtaa helposti tai taklaus on väkivaltainen . Koska piirit ovat pienet, kuumakallet tunnetaan ja heitä kypsytetään parhaan mukaan.

Jossakin jääkiekko-ottelussa ulkokaukaloaikaan eräs raavas puolustaja oli pimahtanut katsomosta tulleeseen herjanheittoon ja seuraavan vaihdon aikana hän kiersi kaukalon ja kävi katsomossa puhuttelemassa suunsoittajaa. Tämä katsoi parhaaksi poistua.

Toki fiksujakin tapoja, henkisiä, tiedetään vastustajan nujertamiseksi. Muistan 1995 yleisurheilun MM-kisat, kun Valentin Kononen seuloi murhaavalla katseillaan kiinalaisen kilpakumppaninsa Göteborgin helteessä 50 kilometrillä. Zhiao tuupertui ja Kononen voitti.

Bolšunovkin piti parhaana ja urheilullisena ratkaisuna pyytää menettelyään anteeksi sillä periaatteella, että parempi lyhyt häpeä kuin pitkä katuminen.

Innokkaimmat urheiluhullut olivat jo ehtineet tehdä Bolšusta rikosilmoituksen. Olisihan se ollut, kun hiihdon hopeamitali olisi ratkaistu raastuvassa.

.

 

Ari Huusela lähti 8. marraskuuta Biskajanlahdelta Les Sables d’Olonnesta purjehtimaan maapallon ympäri yksinpurjehduksen Vendée Globe -kisassa. Matkan taittumista on seurannut säännöllisesti Helsingin Sanomien toimittaja Ari Pusa. Taitavilla jutuillaan Pusa on koukuttanut, ja luulen, että lukijoissa meitä maarapuja on sankka joukko, joka seuraa näitä raportteja.

Saattaisi luulla, ettei tuollaisesta juttusarjasta irtoa kovin pitkäksi aikaa erikoista kerrottavaa: aavaa merta, monimetrisiä aaltoja ja tyyntä, veneen huoltoa ja muita hommia. Mutta niin vain kokenut toimittaja tarjoaa kerta toisensa jälkeen lukijoilla verratonta juttua. Tietysti mukana on ääntä ja liikkuvaa kuvaa, kuten nykymediaan kuuluu.

Huuselan leukaperiä peittää aina vain tuuheampana rehottava parta. Se kuuluu merenkulkija olemukseen samoin kuin tatuointi, mutta sitä ei kuitenkaan Huuselan käsivarressa ei ole näkynyt. Yksinpurjehtija ei tarvitse maskia. Ei ainakaan vielä pitkään aikaan, sillä kisan voittaja saapuu ihmisten ilmoille eli lähtöpaikkaan viikon kuluttua. Huuselalla menee vielä kauemmin, sillä hän on vältellyt riskejä valitsemalla reittinsä turvallisuus eikä nopeus etusijalla. Se kuuluu hänen siviiliammattiinsakin eli lentokapteenin työhön, tai niin kuin entinen äiti asian ilmaisi pojalleen, että lennä matalalla ja hiljaa. Täpäriä tilanteita on hänen matkaansa sisältynyt, kuten mahdottomalta tuntunut jiippi eli myötätuulikäännös eteläisellä Tyynellä valtamerellä kovassa merenkäynnissä ja aallokossa, mutta se onnistui. Manööveriä hän piti reissunsa tähän asti karmeimpana.

Erityisesti mieleeni on jäänyt Ari Huuselan kommentti, kun hän kuuli Trumpin kannattajien hyökänneen Washingtonissa USA:n parlamenttiin Capitolilla. ”Aivan kuin Afrikan valtioiden touhua”, hän luonnehti.

 

Kuvan kaappasin 21.1. HS:n Vinkkilaatikosta.

Pakkasta vain kuusi astetta ja Väiski kiertää luistavilla suksilla Linnanpuiston futiskenttää kuten aiempinakin talvina. Tosin alkutalven heikon lumitilanteen vuoksi hän on päässyt ladulle tavallista myöhemmin, mutta meno on tyylikästä, vuosien hiomaa.

Hän pysähtyy puistokäytävän viereen sen verran, että saamme juteltua ja Väiski kehuttua keliä hyväksi. Sellaisena se ennusteiden mukaan jatkuu lähipäivät. Vielä kun Väiski on rapsuttanut koiraa, jatkaa hän hiihtoa ja minä Capun kanssa aamulenkkiä.

Päätän myös mennä hiihtämään.

Kalustosta – eikö kalusto kuulosta komealta – valitsen Yokot, optigripit, siis sukset joita ei tarvitse voidella, ja valinta osuu nappiin. Pidolla tässä maastossa ei ole väliä, mutta luisto tuo lisäarvoa kun tasapökällä pääsen kehittämään lyhyillä suorilla kelpo vauhdin.

Hiihtämässä on myös eräs nainen, tuttu ja kaupungin päättäjiä, joka sanoo kokeilevansa tasapainoaan varastosta umpimähkään ottamillaan suksilla. Hyvin hänen hiihtonsa näkyy kulkevan. Muistan, että hänellä on ollut kiusallista selkäsärkyä, spinalis stenosis, ja sen takia sanoo testaavansa tasapainoa. Seuraavan kerran kun hiihdämme toisiamme vastaan, hän kysyy, onko tämä yleinen latu eli hiihto on sallittu.

Sanon, että kaupungin aluetta ja me olemme veronmaksajia, joten kyllä meillä on oikeus tässä hiihtää. Latukin, joita kentällä risteilee useita, on syntynyt hiihtelijöiden jäljiltä, eikä niitä ole tehty liikuntatoimen koneilla. Ajattelin, että olisiko hän huolestuttanut siitä, kun keskellä kenttää sojottaa rautatangon päässä kyltti, jossa kielletään nurmikolla liikkuminen. Ei kai se meitä hiihtelijöitä koske, sillä nurmikko talvehtii kaikessa rauhassa lumen alla.

Jään hiihtämään, kun nainen poistuu. Jatkan kunnes Polarin mittari, olen näitä laiteriippuvaisia, osoittaa matkakseni kertyneen 11 kilometriä. Se saa riittää talven avaushiihdoksi Linnanpuistossa.

”Haluatko todelliseksi vaikuttajaksi?”, Ilta-Sanomat houkuttelee lehteen kesätoimittajia.

 Toinen vaihtoehto vaikuttajaksi on ilmoittautua ehdokkaaksi kevään kuntavaaleihin, eikä ole väliä vaikka paikka kotikunnan tai -kaupungin valtuustossa jäisi saavuttamatta. Kuntapäättäjiksi tarvitaan huomattavasti enemmän vaikuttajia kuin valtuutettuja. Tarvetta on lautakuntien jäseniksi ja varajäseniksi. Vaikuttamaan pääsee niissä lautakunnissa, jotka esimerkiksi valitsevat viranhaltijoita, kuten opettajia.

Ilta-Sanomien rekrytointi-ilmoitus on kuin paras lööppi: lupaa paljon, mutta siihen se jää. Monen toimittajan ura vaikuttajaksi jää poliisikierroksen soittamiseen, Lola Odusogan tai Antti Tuiskun kuulumisten kertomiseen. Sama on monella muulla alalla, eikä moni kirurgikaan pääse paistattelemaan sydämen- tai maksansiirroilla. Jonkun pitää leikata suonikohjut ja peräpukamat.

Kätevä ja lahjakas toimittaja etenee päteväksi ja ratkaisukeskeiseksi vaikuttajaksi, vaikka aloittaisi niin sanotusti ruohonjuuritasolta. Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli sähköyhtiön mittarinlukijana ja lopetin 7-päiväisessä maakuntalehdessä. Vaikuttamisen kanssa oli niin ja näin, kunhan oikaisi virheensä kahdeksan rivin ”korjauksia”-palstalla ja vältti toistamasta samaa virhettä.

Aloittavana mittarinlukijana muistan, kun lasketin pyörällä haja-asutusalueella yksinäisen talon pihaan ja alustasta säntäsi äreä talonvahti. Ei auttanut kuin kurvata takaisin tulosuuntaan ja polkaista kyläkaupalle ja ostaa pätkä hampparinväärää. Mittaria ei jätetty lukematta.

Näin ostin häijympienkin hurttien luottamuksen. Nyt ne mittarit luetaan etänä, ja koirista on tullut lemmikkejä.

Toimittajaksi samoin kuin vaikuttajaksi opitaan tekemällä.

Alan ensimmäinen oppimisenpaikka minulle oli pitäjänlehden kesätoimittajana seudulla, joka tunnetaan sahtiperinteestään. Suven vakioaihe oli heinänteko ja silloin toimittajallekin tarjottiin talkoojuomaa, mutta automiehenä siitä piti kieltäytyä. 

Jo ensimmäinen kesä opetti, että juttukeikalle heinänkorjuuseen kannattaa mukaan varata pänikkä, johon ystävällinen isäntä kaataa lorottaa ruokaisaa sahtia.

Oppirahat piti maksaa.