Kuukausi: maaliskuu 2020

Professori Kimmo Rentola kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa: Tilanteeseen nähden naisviisikko on pärjännyt, kasvanut tehtävänsä mukana. Tuskin enää tulee yllätyksenä, että kriisin hoito ei vaadi kravattia kaulaan. Asiantuntijoiden rooli voi ärsyttää jotakuta, mutta voisi neuvojiksi osua huonompiakin.

Selkeätä tekstiä, ja miksi ei, onhan meillä jämerä hallitus, joka joutui ensi töikseen tarttumaan isänmaan kannalta poikkeusoloissa vaikeatakin vaikeampaan tehtävään. Toimeen se tarttui niin tehokkaasti, että oppositiolla meni sormi suuhun ihmetellessään, eikö tässä enää ole tilaa politiikalle ja vallantavoittelulle. Tila supistui olemattomaksi, ja selvisi, että tavoite on yhteinen: Suomi pitää saada irti koronaviruksen kurimuksesta.

Naisviisikko – Sanna Marin, Katri Kulmuni, Li Andersson, Maria Ohisalo ja Anna-Maja Henriksson – asettuu ilta toisensa jälkeen televisiokameroiden eteen ja antaa kansalle selonteon missä mennään ja mitä on tulossa: Tartuntoja, tehohoitoa, kuolleita, karanteenin jatkamista ja jokaisen arkea koskevaa tietoa. Ainoa kravattikaulainen, joka taustalla vilahtaa on puolustusministeri. Tehtävä on vaativa ja toimet poikkeuksellisia, sillä kyse on elämästä ja kuolemasta.

Muistissa on vielä, kuinka hallitusta vähäteltiin huulipunahallitukseksi, ministereitä tytöteltiin ja monin tavoin aliarvioitiin. Piikittelijöiden ääni on vaimentunut. Tosin vielä joku varttunut miespoliitikko esiintyy setämäisesti ja opettaa, että ”katsohan kun tämä asia pitää hoitaa näin”. Niinistön pääministerille lähettämä nyrkkikirje, jonka sisällön pääministeri torjui kohteliaasti kiittäen, on laitettu pääministerin reviirin suojelun tiliin. Ihan tosissaan on esitetty kokemattomien naisministereiden passittamista kotiin kovien paineiden takia ja kuinka nuoret naiset ovat helisemässä ja perheitäkin heillä on hoidettavana.

Kauniisti ja pirullisesti ajateltu, että naiset pois politiikasta, koska ovat osoittautuneet miehiä jopa pätevämmiksi. Politiikkaa hallinnut mieskulttuuri on saanut pahan kolhun. Naisten aika on tarttua ohjaksiin.

(985.)

Herään harva se aamu varhaisjakajan polkupyörän jarrujen vingahdukseen, kun hän saapuu taloyhtiön alaovelle. Sitten kolahtaa ulko-ovi ja pian maakuntalehti solahtaa postiluukusta välioven takana. Kello on amuneljän ja viiden vaiheilla.

Yritän saada unen päästä kiinni, mutta ei se onnistu. Nostan lattialta iPadin ja alan lueskella aamun Hesaria ja teen sen Uutisguru-visailun. Ovatko kysymykset tulleet entistä kiperämmiksi kun oikeita vastauksia kymmenestä on viime aikoina kertynyt vain neljä. Tänä aamunakaan en tiennyt tai arvannut oikein kuin neljä kysymystä. Nopea vilkaisu pitkän ajan tilastoon osoittaa, että mediaanitulos on kuusi oikein. Täysosumat ovat harvinaisia. Viimeksi sellainen on tullut 11. maaliskuuta. Nollatulostakaan ei ole tullut aikoihin.

Koetan sietää varhaisjakajan jarrujen vinkaisua enkä tee siitä ongelmaa. Asuessamme edellisessä kerrostalossa eräs asukas valitti kaupungille viemärikaivon kannen kolahduksesta kun sen yli ajoi auto. Kaupunki korjasi asian ja kolahtelu loppui. Näin häiritsevä ärsyke saatiin kuntoon.

Tämän talven ne aamut on laskettavissa yhden käden sormilla, jolloin nukkujan on herättänyt pihalta tunkeutuva auraustraktorin räminä, kolina ja kauhan lonksahtelu. Lumen auraamiseen ei juuri ole tarvittu järeää kalustoa, lumikola ja katuharja ovat riittäneet. Sille ei mitään voi, että ympäristöömme kuuluvat äänet eikä niitä  voi välttää, ei ainakaan kaupungissa. Äänetön elämä ei taida luonnistua kuin ulkoavaruudessa. Jos ei siellä kuule jarrujen vingahtelua, traktorin möyryämistä tai fasaanin raakkumista, kuulematta jää laulurastaan laulu ja kevään kohina.

Menneen talven lumista ei enää ole jäljellä kuin liukkaaksi kaluttu jäinen ladun pohja tuolla Joupiskan maastossa. Jotkut tosihiihtelijät siellä vielä kartuttavat kilometrimääriään. Niinpä päätin minäkin eilen lauantaiaamuna lähteä noihin maisemiin lykkimään talven viimeiset hiihdot ajatellen, että kai siellä suksen alle vielä jonkinlaista lumentapaista väliainetta löytyy. Näky paikan päällä oli masentava, kaupungin hyvin hoitamista laduista ei ollut jäljellä kuin hengenvaaralliset rännit, joiden pinta oli paikoin pahasti sulanut. Laitoin tuohon valokuvan sulan runtulemasta latu-urasta.

Ajoin hiihtokalustoineni kotiin, vaihdoin monot vaelluskenkiin ja tartuin kävelysauvoihin. Kiersin Kyrkösjärven. Siinä meni aamupäivä ja matkamittariin tuli 15,5 kilometriä, siis aivan hiihtolukema. Suurin osa reittiä oli kuivaa ja kävelykelpoista rantapenkkaa. Aurinko vasta herätteli kurarapakkoja, jotka vielä pääsi helposti kiertämään. Oma nähtävyytensä oli se kaivonrenkaiden ja salaojaputkien röykkiö, jolla jonkun perikunnan jääräpäinen edustaja useita vuosia terrorisoi tukkimalla kuntoreitin, ettei siitä pääsisi kulkemaan. Viranomaisten päätöksellä esteet on nyt raivattu ja jokamiehenoikeus toteutuu.

Tutulta, joka myös lauantaiaamuna aikoi kaikesta huolimatta hiihtää Joupiskan jääradalla, tuli viesti: ”Sain sentään 8 km hinkattua lähinnä siinä etusuoralla”. Vastasin, että työläitä kilometrejä.

(984.)

Jos ”peruutettu” on kouraissut lähimmin siinä vaiheessa kun niska kenossa on katsellut lentokentällä lähtevien lentojen luetteloa ja oman lennon rivillä lukee ”cancelled”, päällimmäiseksi nousee voimaton suuttumus. Se laantuu nopeasti omaan mahdottomuuteensa, ja harkinta voittaa.

Normaalioloissa lentoja tulee ja menee ja aina löytyy jokin vaihtoehto päästä perille. Mutta kuka siihen olisi tottunut, että ennalta sovittu asia peruuntuu muista kuin omasta syystä, tuskin kukaan. Tällainen kokemus kuitenkin sattui minulle, kun äskettäin  palasin Lapista etelään, eikä matka Rovaniemeltä jatkunut suunnitellusti junalla, vaan bussilla Ouluun. Loppujen lopuksi kaikki sujui alun olemattoman tiedotuksen jälkeen vaivattomasti, mutta vähän kuin sivustakatsojan roolissa.

Vielä jokin aika sitten lehdissä ilmoiteltiin pahaa aavistamatta suuremmista ja pienemmistä tilaisuuksista ja kekkereistä, eikä aikaakaan kun niitä alettiin peruuttamaan ja siirtämään, ja sama härdelli jatkuu. Elämme kovia ja epävarmoja aikoja, ja kaiken takana on koronavirus.

Pirtsakka lauaja Anne Mattila esitti muutama vuosi sitten hitiksi noussutta Perutaan häät. Tosin minulle ei selvinnyt, miksi laulun häät olisi pitänyt perua. Iskelmässä on ehkä ollut totta toinen puoli — häitä kai perutaan muuallakin kuin iskelmässä – ja on toimittu periaatteella: parempi lyhyt häpeä kuin pitkä katuminen.

Syntymäpäiväkekkerien, neuvoskahvien, iltamien, palaverien ja muiden sen kaltaisten tilaisuuksien peruuttaminen käy helposti, mutta mitä suuremmasta, peräti kansallisesta tai kansainvälisestä, kokoontumisesta on kyse, sitä työläämpi perua. Tokion olympialaiset olivat jo viimeistä silausta vaille valmiit, mutta maailman nuorison terveys meni kaiken edelle, ja välivuoden jälkeen Tokiossa kamppaillaan citius, altius, fortius –hengessä. Eivätkä olympialaiset jää ainoiksi urheilukisoiksi, jotka perutaan, niitä tulee lisää.

Yksi, kaksi aja!… Lähtö perutaan.

Kuva: Pietarissa satuin joskus seuraamaan nallen performanssia.

(983)

Aamun alkajaisiksi lehdestä luettu hyvä juttu, jossa on tyyliin sopiva sutkaus, nokkela oivallus tai hyväntuulinen pila, kannattelee vähintään puoli päivää, joskus päiväkausia. Eikä ole pahitteeksi, jos itsekin pääsee laukaisemaan lukemansa pläjäyksen.

Johtuuko iästä vai hyvistä teksteistä, huomaan tulleeni intohimoiseksi Helsingin Sanomien muistokirjoitusten lukijaksi. Toki monet niistä pysyttelevä tiukan asiallisina ja vakavina kerraten muisteltavan saavutukset. Vaatii kirjoittajalta vankkaa huumorin- ja tyylitajua käyttää in memorian -tekstissä kevennystä, mutta olen huomannut vakavamielisyyden takaa pilkistävän yhä useammin elämänmyönteistä huumoria.

Viime sunnuntaina kerrottiin maankuuluksi tulleesta Sulkavan viimeisestä vallesmannista. Nimismiehen kanslian ikkunasta tuli maan kuvatuin ikkuna kuivuvine ajokortteineen. Monella muullakin tavalla persoonallinen lainvalvoja lisäsi Sulkavan tunnettuutta.

Tänään maanantaina hyvää tuulta toi pitkän uran tehneen kirvesmiehen muistokirjoitus. Hän ehti olla seitsemän vuotta kihloissa päätymättä avioliittoon. Sitäkään ei peitellä, että viina maistui. Kerran hän oli ostanut perjantaipullonsa ja oli juuri saamaisillaan vaihtorahansa myyjältä kun myyjä töksäyttää, että ”tehän olette humalassa”. Lasselle hyvin tyypillinen vastaus kuului: ”Kyllä, ja kohta ollaan lisää.”

Viikko sitten Hesarin oikeustoimittaja Mikko Gustafssonin kirjoitus Merkintöjä-palstalla irrottaa vieläkin mehevän naurun. Hän oli kuullut takavuosina Savon reissulla kertomuksen huoltoasemalta: ”Tankkaaja oli virittänyt päälaen piiloon jäljelle jääneillä hiuksilla ja lakalla. Matkalla autolta kassalle tuuli heitti pehkon pystyyn. ”Teiltä on jäänyt konepelti auki”, myyjä huomautti kassalla.”

Siinä ilmenee lyhykäisyydessään savolainen salaviisas huumori. Se lähes hipaisee ilkeyttä, mutta kuitenkin jättää vastuun kuulijalle. Tässä tapauksessa asiakkaalle.

Taidatko sen hienommin huomauttaa.

(982.)

Pelko koronaviruksen leviämisestä on tuonut varotoimena yleiskäyttöön karanteenin ja antanut sanalle sille kuuluvan alkuperäisen ja jopa rankankon merkityksen eli ”määräaikaisen eristämisen kulkutaudin leviämisen estämiseksi”. Toistuessaan karanteeni kuulostaa käyttökelpoisemmalta kuin eristäminen ja karanteenin mielikuva on eristämistä miedompi. Ennen karanteeni kuin eristäminen.

Kielentutkija David Emanuel Daniel (Taneli) Europaeus (1820-1884) on määritellyt karanteenin alkuperän suomeksi vuonna 1853 ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassaan ruton varjelus-huoneeksi. Kyse on saksankielisestä kantasanasta Quarantäne. Sen sijaan murteellinen karantiere on tarkoittanut tukkien tai halkojen tarkastus- tai lajittelupaikkaa.

Kyseessä on universaali, maailmanlaajuinen sana, joten karanteeni-sanan käytöstä eivät puhdasoppisimmatkaan kielipoliisit ota nokkiinsa, se on melkein kuin suomea. Kielen sanasto on avoin järjestelmä, johon tulee jatkuvasti uusia sanoja ja vanhoja väistyy. Sanoja voidaan lainata vieraasta kielestä, eikä se välttämättä ole pahaksi. Sanoja syntyy ja niitä käytetään tarpeeseen. Etymologisen sanakirjan mukaan ruotsiksi karanteeni on karantän, venäjäksi karantín, englanniksi quarantine ja ranskaksi quarantaine, joka on johdettu sanasta quarante ’40’ karanteeniajan mukaan, joka 1400-luvulta oli pitkään 40 vuorokautta.

Karanteenin ME syntyy ensi maanantaina kun koko Intia pannaan karanteeniin. Miljardin ihmisen karanteenia ei pysty rikkomaan kuin Kiina. Ennätykset ja niiden rikkominen kuuluvat urheiluun, ja sinne kuuluu myös karanteeni. Siellä sitä käytetään silloin kun seura määrää toiseen seuraan siirtyneelle pelaajalleen määräaikaisen pelikiellon. Siinä merkityksessä ”eristäminen” olisi kömpelö. Olkoon siis karanteeni.

Karanteeni toimii vapaaehtoisesti yleisen hyvinvoinnin eduksi. Eristämiseen sisältyy vivahde pakosta ja siinä Stalin oli mestari. Hän eristi jopa miljoonia oman maansa kansalaisia.

Lähteenä: Suomen sanojen alkuperä Etymologinen sanakirja SKS 1992

(981.)

Matkailu avartaa, entä vain matkustaminen. Matkustamisesta puuttuu matkailulle tyypillinen väljyys.

Kerron tuoreen tapauksen matkasta, joka ainakin rikastutti kokemusta. Avartavakin se taisi olla. 

Rovaniemeltä Ouluun lähtevän  IC614:n korvasi bussi. Oikeastaan niitä oli kaksi. Vauhdikas kyyti saapui Oulun aseman eteen muutaman minuutin ennen Helsinkiin lähtevää junaa.

Kuski nosteli bussin ruumasta laukkuja, reppuja, suksipusseja ja muuta matkustajien tavaraa aseman portaille, josta kukin sieppasi omansa ja lähti kiirehtimään laituri kolmelle. Saatuani reppuni samoin vetolaukkuni ja suksipussini lähdin harppomaan kohti portaita, joita ensin alas ja toisia portaita taas ylös. Siis hankalaa. Oulun asema on jäänne ajoilta, jolloin Matilla ja Liisalla oli aikaa istua ja ihmetellä rautahevon puuskutusta. Junailija sanoi, että vaunu kuusi on toisessa päässä, mutta nouse tästä, sillä juna lähtee viidentoista sekunnin kuluttua.

Kohelsin iso reppu selässä, suksipussi olkapäällä kiskoen vetolaukkua pitkin ahdasta käytävää läpi vaunujen omalle paikalleni. Avasin repun ottaakseen ryypyn bonaqvaa, mutta päällimmäisenä repussani olikin rasia Mozartin kuulia ja jokin aivan outo kovakantinen romaani. Ei tämä ole reppuni, vaikka onkin Halti ja samanvärinen kuin omani. Puski paniikkia junan kiihdyttäessä vauhtia. Palasin vaunusillalle, jolle Oulussa olin noussut. Katselin matkatavarahyllyjä, kunnes yhytin konnarin. Kerroin hänelle tilanteeni ja hän kuulutti ennen muita tiedotuksia vaihtuneesta repusta. Tulosta tuli ja konnari ohjasi nuorenmiehen luokseni.

Pahoittelin hätäilyäni, samoin pahoitteli nuorimies. Puolustelimme tapahtunutta sillä, että jouduimme samanlaisine reppuinemme samaan bussiin ja ensin reppunsa ottaneella oli 50  prosentin todennäköisyys valita oikea reppu, mutta näin tässä kävi. Hyvä, ettei valittavana ollut useampaa samanlaista Halti-reppua.

Kerroin, että hankin reppuni viime joulukuussa XXL:stä edullisesti, nuorimies oli hankkinut reppunsa viime vuonna Riihimäen Erämessuilta myös edullisesti. Repuissamme ei ollut nimilappua tai muuta tunnistetta. Päätimme kiinnittää sellaisen reppuihimme. 

Kunhan tämä vitsaus eli covid19  jättää meidät, kuten tällaisen 71-vuotiaan vanhuksen, hankin reppuuni nimilapun. Jos se ei auta, reppuun voisi jemmata mikrosirun. Ja voisinhan vain ruveta huolellisemmaksi ja malttaa kun matkatavaroita puretaan onnikasta etten oitis sieppaa reppua, joka vain muistuttaa omaani. 

Kyllä matkustaminen avartaa.

Kuva miehestä, 71, joka sähläsi Halti-reppunsa kanssa.

(980.)

Merkitsen muistiin: Tämän talven hiihdot taisivat tulla suoritettua ja nyt suuntaamme Saariselältä kotimaisemiin. Mitä etelämmäksi tulemme, sitä selvemmäksi käy, ettei näillä leveyksillä kaikin paikoin ole ollut asiaa ladulle. Lapissa tuhat kilometriä pohjoisempana talvi on aivan toista: lumi täyttää maiseman – ja paksusti.

Kaksi viikkoa Kaunispään etelärinteellä todisti, että Suomi on pitkä maa. Siinä missä kotopuolessa rapa roiskuu, Saariselällä järeä traktori lykkää lumet yön jäljiltä pihasta ja kulkuväyliltä ja latukoneet maastossa tekevät hiihtäjille siistiä uraa. Sama toistuu seuraavana aamuna, ja aurausvallit kasvavat.

 Hiihtokilometrejä tällä jaksolla kertyi reilut kaksisataa ja talven saldoksi tulee tuhat kilometriä. Se määrä koostuu kahdesta Lapin-reissusta, yhdestä viikosta Kainuussa ja tuli kotimaisemissakin hiihdettyä huolimatta arvaamattomista lumioloista. Kaupungin liikuntatoimi on hoitanut tehtävänsä kiitettävästi, hiihtouraa löytyi lähes aina. Joupiskalle jäi vielä iso kasa säilölunta, joka turvaa ensilumen ladun seuraavan hiihtokauden alkaessa. Näin talven tavoite täyttyi.

Toinen, hyvin henkilökohtainen tavoite eli oikean polven tekonivelen sopeutuminen hiihtoon, onnistui hyvin. Tekonivel minulle asennettiin Coxassa juhannuksen aatonaattona 2019. Helppoa hiihdon aloittaminen ei kuitenkaan ollut. Muistan, millaista tuskaa tuotti viisi kilometriä Linnanpuiston futiskentällä, mutta siitä se lähti. Pisin yhtämittainen hiihtolenkkini oli viimeviikkoinen 43 kilometriä. Polvinivel toimii.

Lyhensimme Eilan kanssa Lapin-leiriämme kahdella päivällä. (Teko)Syynä on korona ja viranomaisten julistama poikkeustila sekä korkea ikämme. Harkitsimme sitäkin, että jäämme Lappiin seuraamaan tilannetta, sillä on ihan sama, missä tällaiset yli seitsemänkymppiset viruvat karanteenissa. Ja Saariselkä olisi voinut olla jopa turvallisempi paikka kuin Seinäjoki. Tosin sikäläisen Kuukkeli-kaupan käsidesi loppui heti alkajaisiksi, eikä sitä tullut koko aikana. Nyt piti selvitä nestesaippualla ja 30-prosenttisella Koskenkorvalla.

Vaikka siirtymisemme kotimaisemiin vie koko päivän ja vaatii matkustamista linja-autolla ja junalla sekä jatkuvaa käsien desinfioimista, silti olemme paljon helpommassa asemassa kuin tuhannet maanmiehemme pitkin maailmaa. Sieltä ei lähdetä pelkän koti-ikävän hätistämänä. 

Eskelisen Lapin Linjojen bussissa meitä matkustajia on kuskin lisäksi yksitoista. Se taitaa ylittää viranomaisohjeen pääluvun, joka saa oleilla samassa tilassa. Saas nähdä nouseeko Sodankylässä matkustajia bussiin tai jääkö monta pois?

Odotellessamme aamulla onnikkaa huomaan kuinka poikkeustila Tunturihotellin aulassa ilmenee tylynä: Iso plakaatti kertoo, että ”Hotellimme tanssit on tältä sesongilta peruttu”. Näin jossakin ennakkomainoksen, että Marko Maunuksela olisi jonakin iltana tanssittanut yleisöä, mutta nyt ei soitto soi eikä tanssita. Elämme kovia aikoja.

Hiihdot pohjoisen hangilla on tältä sesongilta taputeltu, pääsen pääsen kesälajien pariin, kuten pyöräilemään. Uinti olisi hyvää vaihtelua, mutta uimahalli on suljettu enkä ole mikään avannossa viihtyvä mursu.

JK/ Tieto kotipuolesta kertoo, että Joupiskan kahden kilometrin latu on hiihtokunnossa.

(979.)

Lienee paikallaan pitää tänään taukopäivä hiihdosta. Levon ja palautumisen kannalta se on enemmän kuin järkevää. Ihminen kun ei ole mikään kone. Tähän mennessä kolmessa päivässä hiihtoa on kertynyt 98 kilometriä ja aikaa siihen on mennyt vaikka kuinka monta tuntia.

Eilen nousin Vahtamapään kuvetta tarkoituksenani lasketella Rumakuruun ja jatkaakseni kurunpohjaa ylittääkseni Kiilopää ja sen jälkeen syödä soppa matkailukeskuksessa. Niin myös tein ja kun iltapäivällä pysäytin matkamittarin tuvan portailla, näytti lenkin pituudeksi tulleen 33 kilometriä.

Tarkastellessani Vahtamapään viitoituksella karttaa, laskeutui näköpiiriini rinnettä alas kävellyt mies. Hetken päästä hän tervehti, niin myös minä. Hänen tumma hipiänsä muistutti jonkin kaukaisen maan asukkaasta. Rupatellessamme niitä ja näitä, kysyi hän että olenko minä suomalainen ja lisäsi, että saat arvata kolme kertaa mistä hän on.

Ei minun tarvinnut arvata, sillä tuonnäköiset ovat intialaisia, ja se hän oli. Pian ilmeni, että hän asuu Hollannissa sikäläisen vaimonsa kotimaassa. Hiihtämistä hän piti liian vaativana ja siksi hän oli maastossa kävellen. Jalassaan hänellä oli piikkipohjaiset kengät, jotka purivat tehokkaasti pakkasen kovettamaan hankeen. Ennen kuin jatkoimme tahoillemme, hän ylisti luonnonrauhaa ja raikasta ilmaa. Siis tämä on toinen maailma kuin jokin hälisevä Bombay saastesumuineen..

Alhaalla latujen risteyksessä seisoskeli muutama saksalainen, joille suosittelin reittiä, jota olin tullut. Porukka oli Thüringenistä, siis osavaltiosta, joka toi mieleeni Erfurtin eli yhden Lutherkaupungeista. Siellä on myös Weimar, Goethen ja Schillerin kaupunki. Thüringenin maksamakkara tunnetaan laajasti. Ei heilläkään niin kuin ei minullakaan ole kotopuolessa lunta, ja hiihdellä pitäisi.

Saariselän hiihtelyyn kuuluu vähintään kerran Kiilopään ylitys. Koskaan ei tiedä millainen ilma siellä ylhäällä avotunturissa on. Nousu kävi verraten vaivattomasti, mutta tunturin huipulla ärjy puhuri ravisteli. Alas johtavat ladut olivat peilikirkkaita. Jo lyhyt kokeilu osoitti, että niillä laduilla vauhti kiihtyy hetkessä hallitsemattomaksi. Piti turvautua etenemiseen jarruttelemalla auraten, mutta koville sekin otti. Taas totesin, että tällä iällä mäkien nouseminen on mieluisampaa kuin niiden laskeminen.

Lohikeiton vahvistamana lähdin loppumatkalle. Suksi luisti ja piti. Menijöitä ja tulijoita oli runsaasti kuin väkeä marjametsässä. Ajattelin vielä ennen tupaan menoa tehdä sakkoringin, jotta kolmen päivän hiihtomääräksi olisi tullut tasan sata kilometriä. Mutta enhän minä tänne ole tullut kilometrien takia, vaan nauttimaan hiihtämisestä.

Kuvan poroerotusaidan portilta on peninkulman matka kotituvalle.

(978.)

Hollmenkollenin viidelläkympillä Iivo Niskasen kohtalo koitti 43 kilometrin kohdalla. Minä koin täällä Saariselällä noilla kilometrilukemilla suurta helpotusta. Enää vain puolisen kilometrin rypistys mökille.

Minut ja Iivot erottaa muukin kuin voiton tavoittelu Holmenkollenilla ja karvapohjilla lykkiminen Saariselällä. Minulle mpiisasi juhlavasti sanoen itseni voittaminen ja kauden tähän asti pisin hiihtolenkki. Eikä minun tarvinnut vaihtaa suksia, sillä mukanani on vain Rossignolin karvapohjat, ja niillä mennään. Iivon kärsimys alkoi suksien vaihtamisesta ja sijoitukseksi tuli 16:s. Näissä maisemissa sillä voisi jättää jälkeensä muutaman kiinalaisen, jos heitä täällä vielä olisi.

Lähtiessäni sunnuntaina hiihtelemään säätiedotus lupasi suotuisia oloja. Palopäälle noustessani havaitsin ladulla edessäni varjoni, siis aurinko paistoi! Se loppui lyhyeen ja matka jatkui toki ihan siedettävissä oloissa.

Moitakurun kahvilassa meitä varhaisia hiihtäjiä oli viisi, joille kahvilan emäntä oli naistenpäivän kunniaksi loihtinut piirakoiden ja nisujen lisäksi herkullisen täytekakun. Kermavaahtokuorrutuksen päällä oli kullankeltaisia lakkoja. Koska puhelinyhteys toimi,  maksoin kätevästi sillä, koska käteistä en ollut varannut mukaani. 

Kolme venäläistä, kaksi naista ja mies, purskahtivat nauruun kun aloitin small talkilla ja sanoin ”njiet holotna”. Englannin avulla koitin selvittää kielisukulaisuuttamme mainitsemalla esimerkkeinä yhteisistä sanoista ”putkan” ja ”manttelin”.

Moitakurusta latu laskee loivasti Luttoon ja sen jälkeen lähtee nousuvoittoisesti Vellinsärpimän ohitse ja hiihtäjän jo tuntiessaan hartioissaan voimien hupenevan tarjoutuu ikään kuin hyvitykseksi pitkää laskua ennen kuin Taajostuvalta lähdetään riuskasti kapuamaan Luuvaaralle. Sieltä alas Luulammelle on parasta tulla jarrutellen.

Luulammen kahviossa nautin kuuman mehun ja muhkean munkin. Maksun lupasin hoitaa käteisen puuttuessa puhelimella kunhan pääsen ihmisten ilmoille. Perillä tuvassa huomasin, ettei ottamani valokuva pankkiyhteydestä ollut onnistunut. Soitto maanantaina Metsähallituksen luontopalveluihin ja niin sain Luulammen kahvionhoitajan puhelinnumeron. Minua neuvotaan soittamaan vasta illalla, jolloin kahvilanpitäjä on kotona, sillä yhteys ei kanna päivällä  Luulammelle.

Kotopuolesta tuli viesti: Väiskillä mustikka kukkii – kotona vaasissa piirongin päällä. Lienee hänen tuhannen kierroksen hiihtotavoitteensa täynnä* kun kiinnostus  luonnonilmiöihin ulottuu jo Linnanpuistoa kauemmaksi. Saas nähdä, koska Väiski ottaa ensimmäiset potretit Kyrkösvuoren talvihorroksesta heräävistä kyistä?

* Juuri tulleen tiedon mukaan Väiskin kierrosmäärä on nyt 960 ja hän aikoo tehdä 50 kierrosta kävelle. Hänen tavoitteensa on tänä vuonna 1010 kierrosta. Aika ukko.

(977.)

Taas vaunu numero viisi. Juuri toissa päivänä tulimme samassa vaunussa Helsingistä. Siitä on tullut itsestäänselvyys, kun ostaa iPadilla junalipun ja antaa palveluntarjoajan eli VR:n valita istumapaikan.

Nyt olisimme halunneet muun kuin vaunun perimmäiset paikat, joiden selkänoja on kiinni peräseinässä, eikä selkänojaa saa säädettyä, vaikka käsinojan alapuolella sitä varten on klipu. Ei muuten, mutta kun pääteasemamme on Rovaniemi.

Junassa onneksi pystyy vetristelemään käymällä ravintolavaunussa, vessassa tai muuten vain jaloitella. Vaunu viisi on lähes täysi. Vaunun molemmilla puolilla matkatavarahyllyt on ahdettu tiiviisti vieriviereen matkalaukkuja. Seinäjoelta lähdettäessä jouduin viemään hiihtokalustoni välikköön, joka on polkupyöriä varten. Siinä oli jo ennestään kolme suksipussia.

Lapualla junasta jäi useita matkustajia ja heiltä vapautui tilaa, niinpä hain suksipussini vaunuun yläritilälle. Pännäisissä junasta jäi yhä lisää matkustajia eikä heitä juuri tullut tilalle. Vaunu viisi väljeni.

Varasin matkalle kolme sanomalehteä, Ilkka-Pohjalaisen, Aamulehden ja Helsingin Sanomat sekä HS:n kuukausiliitteen. Kaikki kolme uutislehteä kirjoittavat koronaviruksen lisäksi UROS Livestä eli Tampereen areenan nimestä ja sen synnyttämästä kritiikistä. Tampereen kaupungin johto suhtautuu nimeen suopeasti, sillä oululainen UROS ei ole ihan mikä tahansa nappikauppa. Se teki maailmalla viime vuonna yli miljardin liikevaihdon ja se on luvannut tuoda nimensä lisäksi Tampereelle kehittämäänsä digiteknologiaa ja työpaikkoja. Nimestä, joka on syntynyt sanoista universal, roaming ja solutions, firma on maksanut Tampereen areenalle kovan hinnan, joten metelöinti on turhaa.

Juna on kiitänyt kahdeksan minuuttia aikataulusta jäljessä. Se ei pahemmin matkustajia haittaa, mutta punatukkaisen konnaritädin kunnia-asia on, että saavutamme aikataulun. Hän kehottaa matkustajia poistumaan junasta asemilla ripeästi. Eikä  tupakoijille heru armoa, elleivät saa imaistua nikotiinia keuhkoihinsa lyhyen seisahduksen aikana, niin saavat jäädä. Kannuksessa konduktööri ilmoittaa, että vielä pitää kuroa neljä minuuttia ja kannustaa junasta poistuvia ripeyteen. En ole kuullut ennen tällaista tsemppausta, mutta näin me matkustajat ja junan henkilökunta osallistumme yhteisen tavoitteen saavuttamiseen.

Vielä on ennenaikaista spekuloida saapumista Rovaniemelle. Sieltä jatkamme  Eskelisen Lapinlinjojen bussilla kolmisen tuntia Saariselälle.

Kerran minulle on käynyt niin, että bussi ei Rovaniemellä enää voinut lykätä lähtöään. Seuraava bussi olisi lähtenyt puolentoista tunnin kuluttua, mutta erään rouvan matkalippu edellytti junan ja bussin synergiaa, joten VR:n velvollisuus oli täyttää lupauksensa. Rouvalle tilattiin taksi, johon minutkin kehotettiin hiihtokalustoineni. Taksamittari muistaakseni raksutti 400 euroa VR:n piikkiin.

Pian sen jälkeen VR lopetti junan ja bussin yhdistelmälippujen myynnin. Tai ainakin lupauksen, että matkustaja pääsee sillä sujuvasti perille. 

(976.)