Aivoittelua laskien ja lukien

Aloitettaessa kirjan lukemista kannattaa tehdä suunnitelma urakan läpiviemiseksi. Näin teki se tyyppi, joka tarttui sunnuntaina 342-sivuiseen kirjaan.

Sen hän ajatteli lukea niin, että siihen menee a päivää eli 8 päivää, ja päivittäiseksi sivumääräksi tulee b sivua eli a x b = 342. Näin ollen a:n ja b:n pitää olla luonnollisia lukuja, joilla 342 on jaollinen.

Viimeisenä eli kahdeksantena lukupäivänä lukeminen keskeytyy, kun naapuri tulee kylään. Tyyppi oli onneksi ehtinyt jo lukea 20 sivua. Tässä vaiheessa tulee kysymys, montako sivua jää vielä luettavaksi?

Seuraavaksi pitää löytää a ja b, joilla 342 on jaollinen. Luvut ovat 1,2, 3, 6, 9, 18, 19, 38, 57, 114, 171, 342.

Nyt selviää, että sivuluku b on – vähintään 20 – ja kyseeseen tulevat vain 38, 57, 114 tai 171. Sivumäärä ei kuitenkaan voi olla 57, 114 ja 171, koska tällöin kirjan lukeminen veisi vain6, 3, tai vain 2 päivää, mutta kuten tehtävänannossa sanottiin lukemiseen tarvittavan vähintään vähintään 8 päivää. Näin ainoaksi sivumääräksi jää 38 sivua ja päivien määräksi 9 eli 38×9=342. Se on myös oikea vastaus a:lle ja b:lle.

Ja koska tyyppi oli sunnuntaina ennen naapurin tuloa ehtinyt lukea 20 sivua, pitää hänen vielä kahlata 38-20=18 eli 18 sivua. 

***

Yritin löytää tuollaisen 342-sivuisen kirjan, mutta se ei onnistunut. Lähimmäksi sitä meni Paavo Rintalan Sotilaiden äänet W&G 1966 ilman viitteitä 343 sivua. Katja Ketun Kätilössä WSOY 2011 sivuja on 344 ja lähelle yltää myös Mikko Rimmisen Nenäpäivä TEOS 339 sivulla. Näin Aleksis Kiven päivän aikoihin otan Seitsemän veljestä mukaan, vaikka isokokoisessa kirjassa sivuja on 359. Kustannus oy Jukolan kirjan teos on vuodelta 1946.

(742.)

 

Mun sydämeni tänne jää…

Näitä tämän päivän kaltaisia päiviä tulee kohdalle väistämättä ja silti niihin ei totu. Tänään saateltiin työkaveri sinne mistä ei paluuta ole ja jonne me jokainen ennen pitkään lähdemme. Työkaveri lähti liian aikaisin, 62-vuotiaana.

Harri oli loistava valokuvaaja, kuvataiteilija ja journalisti. Ennen kuin eläköidyin työskentelin hänen kanssaan kolme vuosikymmentä. Harrin työura saman yrityksen palveluksessa kesti yli 40 vuotta.

Iso kappeli oli täynnä saattoväkeä tammiarkun levätessä alttarilla. Tilaisuus alkoi tutulla, koruttomalla virrellä ”Oi Hera jos mä matka mies maan…”. Nuori naispappi tavoitti puheessaan Harrin persoonan ja läheisten ikävän. Toivoa toivat Harrin pojan pojat asetellessaan valkoiset ruusunsa arkulle ja toinen unohti hetkeksi arkun viereen pehmolelunsa. Toinen vaikuttava hetki, joka tiivisti peruuttamattomuuden ja täytti kappelin joka sopen oli se, kun kanttori lauloi ”Mun sydämeni tänne jää”. Olin varma, että näin Harri sen oli valinnut.

Siinä oli perjantain aamupäivä, joka palasi useasti mieleeni päivän kuluessa. Jopa uima-altaassa kun yllyin kauhomaan kolme kilometriä lähes parasta vauhtia. 

***

Liitän aiheeseen sopivan valokuvan, joka on toisen taitavan valokuvaajan, Pentti Heikkilän luomus. Tällaisena päivänä siinä on vaikka kuinka paljon symboliikkaa.

(741.)

Yksisarvista

Vaikka siihen aikaan aamusta ei vielä hämärän takia paljon yksityiskohtia ulkomaailmasta erota, sen havaitsen kuitenkin heti, etteivät yöllä sen enempää Pohjois-Korean kuin Yhdysvaltojenkaan atomi- tai vetypommit ole maisemaa pyyhkäisseet tomuna ilmaan. Toivoa on kuin islantilaisella yksisarvisella pässillä. Sekin eleli hetken kauhun tasapainossa.

Minua kuitenkin ilahduttaa suuresti pienen Islannin selviytyminen jopa loistavasti ensi kesän jalkapallon MM-turnaukseen Pietariin. Sen rinnalla Trumpin ja Kim Jong-unin uhittelu tuhoaseilla sekä Erdoganin kovat otteet rajoittaa sananvapautta tuntuvat isojen poikien turhautumiselta kerätä huomiota. Niinpä vain jäi USA:lta ja Turkilta sekä Pohjois-Korealta saavuttamatta paikka Pietarin turnaukseen. Ei sinne muuten selviytynyt perinteinen jalkapallomaa Hollantikaan.

Islantia nimitetään satujen saareksi. Siellä on maahisia ja geisirejä, tulivuoria ja vaikka mitä. Äskettäin maailman tiedotusvälineisiin levisi juttu ja kuva islantilaisesta yksisarvisesta pässistä, einhyrningur. Julkisuus pelasti sen joutumasta teurastetuksi ja sitä myöten paistiksi. Kyseisen pässin kohtaloksi oli koitua sen erikoisuus ja selviytyminen kaltaistensa joukossa.

Reykjavikin eläintarha olisi ottanut pässin, mutta se ei käynyt Islannin eläinsuojelulain perusteella. Eläintarha näet sijaitsee eri suojelualueella kuin Erla Porey Olafsdottirin lammastila, eikä kuljetus alueelta toiselle ole sallittu. Mutta yksisarvisella on kuitenkin vielä toivoa, sillä se huutokaupataan ja kertyneet vaarat menevät hyväntekeväisyyteen.

Lammastilallinen Olafsdottir kuvaa eläintä oman tiensä kulkijaksi. ”Sitä en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että se on erilainen kuin toiset vai haluaako se vain mielellään olla yksin”, hän sanoo Morgublad-lehdessä.

Islanti on Islanti, olipa kyse jalkapallosta tai yksisarvisesta pässistä.

(740.)

Saippuaa ja Maltan haukkuja

Tuntui käsittämättömältä aamulla lukea uimahallin miestenpuolen suihkuseinältä isoa plakaattia, johon oli neljälle riville mahdutettu käsittämätön teksti. Saippuatelineistä on poistettu saippua, koska niihin on kohdistunut jatkuvaa ilkivaltaa. Plakaatin alareunassa luki Seinäjoki.

Jonakin päivänä lehdessä kuvattiin asioita, jotka olivat johtaneet saippuan poistamiseen. Iltapäivällä tai iltasella saippuaa on roiskittu lattialle ja saatu siitä liukas. Siinä on ollut hauska liuutella, mutta lehtijutussa uimahallin henkilökuntalainen piti sitä vaarallisena. Siinä voi pahaa aavistamattoman käydä huonosti.

Ihan järkeviä perusteluja, mutta käsittämättömältä tuntui, että joidenkin ilkivallan tekijöiden takia pannaan kärsimään nekin, joilla saippuan ainoa käyttötarkoitus on peseytymisen apuväline. Ennen altaaseen menoa on syytä puhdistautua. Jos uimahallissa on henkilökuntaa, jonka tehtävä on valvoa, että kaikki sujuu turvallisesti, niin miksi valvonta korvataan tylyillä plakaateilla? Jos henkilökunta ei ehdi valvoa suihkusaippuan käyttöä, niin siihen pitää palkata vartiointiliikkeestä vartija.

Kun seuraavan kerran menen uimaan, toivon saavani kouraani saippuasäiliöistä nestettä, jolla pesen itseni. Omankin saippuan ottamista olen ajatellut, mutta sellainen ei kuulu kunnallisen laitoksen periaatteisiin. Voisikohan uintimaksusta pyytää alennusta?

***

Kaveri on lomaillut vaimonsa kanssa Maltalla tuolla Sisilian eteläpuolella. Häneltä tuli äskeiseen aiheeseen löysästi liittyvä tekstiviesti tai kuva, kuinka tärkeää on huolehtia yhteisestä ympäristöstä.

Laki Maltalla määrää siivoamaan koiran jätökset. Kyltti olisi tarpeellinen tuossa lähipuistossa, kun lemmikin ulkoiluttaja katselee poissaolevana jonnekin kaukaisuuteen nelijalkaisen ystävän tehdessä tarpeitaan puistokäytävän varteen. Ja siihen käiväräkasa jää. Ei tarvitsisi kovin pitkään jätöspussia kuljettaa, kun sen voi tipauttaa roskikseen.

Vastuullinen koiranulkoiluttaja hoitaa lemmikkinsä jäljet.

(739.)

Ilonaiheita

Tänään on vielä joitakin tunteja lokakuun yhdeksättä päivää. Ajattelin aamulla tihkusateessa laittaa päivän vaiheet mahdollisimman tarkasti muistiin. Mitäpä tällaisesta päivästä jää muistiin, ajattelin, samanlainen tämä on kuin mikä tahansa päivä lokakuisessa jonossa. Postikin tipautti vain laskun kansalaisopiston jumppapiiristä, 35 euroa ja viime vuoden verotuspäätöksen. Jumppamaksusta katan 15 euroa viides joulukuuta maksettavasta veronpalautuksesta.

Aamulenkillä noukin tölkin siltä kohtaa Pajuluomasta, jossa luoma laajenee lammeksi. Ystävälliset sorsat luulivat tölkkiä herkkupalaksi, jonka olisin niille heittänyt. Sitä ne tökkivät nokallaan lähemmäksi rantaa, josta se oli helppo poimia.

Päivemmällä sorsat tunnistivat minut aamuiseksi tölkin pyydystäjäksi ja lähtivät joukolla uimaan minua ja Capua kohti. Ronksottivat meille kuin parhaillekin ruokkijoille, huomattuaan toiveensa turhaksi kääntyivät takaisin. Tämä lenkki oli toisinto aamuisesta ja kaikista muistakin, joita viime päivinä olen tehnyt. Sadetta, syksyä ja tapahtumattomuutta.

Onneksi päivään mahtui kolme ilonhetkeä. Ykkönen oli se, kun saatoin syödä tuhdin annoksen perjantaina valmistamaani kaalilaatikkoa. Ja sitä jäi vielä huomiseksi, viidenneksi peräkkäiseksi päiväksi. Toiseksi minua ilahdutti se, kun kuulin, että ovea avaa joku muu kuin oman väen jäsen. No, onhan Anni, lapsenlapsi, myös omaa väkeä. Hän oli sopinut lähistöllä asuvan luokkakaverinsa Idan kanssa, että hän vie reppunsa isovanhemmille ja tulee saman tien Linnanpuistoon leikkimään. Aikansa Idan kanssa leikittyään Anni palasi sovitusti. jääkapissa ei ollut hänen lempiruokaansa eli caesarsalaattia, joten lähdin kauppaan ennen jumppaani.

Kolmanneksi ilonaiheeksi paljastui se, että presidenttipari odottaa vauvaa. Helmikuussa on laskettu aika. Tänään on sosiaalinen media tärissyt ja presidentinkanslian yhteydet tukkeutuneet, kun kansa on onnittelut Saulia ja Jenniä.

Asia ilahdutti suuresti minua, ehkä enemmän kuin monia muita, sillä minulla ja Sauli Niinistöllä on sama syntymäpäivä eli 24. elokuuta 1948. Siihen ei liiy muuta kohtalonyhteyttä, kuin että ensi elokuussa täytämme 70 vuotta, niin ja presidentti on puolivuotiaan vesselin isä. Seitsemänkymppisissä on virtaa, sanoisin.

Päivä ei lopulta ollut tavallinen lokakuun päivä. Huomenna sen sijaan liputamme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi. Tärkeä päivä on Vuokatin ensilumenladun avaaminen 10.10. kello 10.

(738.)

Siinä niitä, valokuvia

Kuvassa on kaikki mikä on oleellista: aika, paikka, väri ja valo. Vihreätä maata peittävät kuolleet lehdet, on siis syksy. Puissa ja pensaassa näkyy vielä katoavaa vihreää. Tyhjä, pinkki puistonpenkki vaikuttaa imelältä, mutta kun se on kytketty kettingillä valaisintolppaan, se on juuri siinä, missä sen pitää olla. Tolpan kyljessä vihreän roskiksen musta suuaukko tuo mieleen ammottavan kidan.

Hieno valokuva, joka on tavoittanut syksyn. Kuvasta puuttuu vain se, että jostakin kuuluisi Joseph Kosman Kuolleet lehdet. No, silloin se ei enää olisi puhdaspiirteinen valokuva, se olisi multimediaa. Antaa valokuvan olla sellainen kuin se on.

Paras kun kuvaa katsoo ihan vain valokuvana, sen enempää sitä tulkitsematta. Mutta ei sillekään katsoja mitään mahda, että havainto synnyttää assosiaatioita eli mielikuvia. Tuolta penkiltä on hetki sitten joku lähtenyt nähtyään lähestyvän koiranulkoiluttajan ja tämän kädessä koiran jätöspussin, jonka hän aikoo laittaa tuohon roskikseen… Tai paikalle tulee melskaava nuorisojengi ja alkaa repiä penkkiä irti tolpasta… Miten penkki on lukittu valaisintolppaan ja milloin kaupungin puisto-osasto noutaa sen varastoon…

Hyvä valokuva tarjoaa mahdollisuuden kuvapinnan ulkopuoliseen elämään. Joka tapauksessa Heikkilän Pentti on tavoittanut kuvaan kuolleiden lehtien, pinkin puistonpenkin ja roskapöntön lisäksi syksyisen ilmapiirin.

”Siinä niitä on”, totesi Nurmon kunnanjohtaja näyttäessään kuvia nurmolaisista olympiavoittajista, kun esitteli liikuntataloa urheilujohtajille. Niitä kuvia on komea rivi.

(737.)

Penkki, puntti ja punnerrus

Jopa minua harmitti aamulla, kun lehti kertoi Suomen jalkapallomaajoukkueen yltäneen Kroatiaa vastaan tasapeliin 1-1. Aloin illalla katsoa ottelua, mutta kun näytti siltä, ettei Suomi saa mitään aikaiseksi, hyvä, että palloa edes vastustajan puolelle, suljin television. Tuli todistettua, että pelaaminen voi olla rämpimistä, mutta maalit ratkaisevat.

Nyt syntyi sellainenkin ajatus, että voisin vielä syksyn kuluessa käydä katsomassa SJK:n kotiottelun. Näin tulisin käyneeksi ensimmäisen kerran stadionilla. Torstaina Seinäjoelle tulee jo mestaruuden varmistanut HJK, mutta siitä pelistä ei hyvää seuraa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Antaa olla.

***

Lauantaina aamupäivällä harpoin kadun toiselle puolelle ja kuntosalille. Heti sisään astuttuani tein mieluisan havainnon, tällä kertaa ei ollut äänessä se tavanomainen radioasema, jonka äänekkäät toimittajat yrittävät ratkaista ihan liian vaativia asioita. Ne jäävät ratkaisematta ja kuulija tuntea itsensä jotenkin hölmöksi: onko tätä pakko kuunnella. Nyt ei ollut sitä vaaraa.

Useimmat asiakkaat näyttivät valmistautuneen korvakuulokkeilla siihen, ettei tarvitse kuunnella kaiuttimista tunkevaa hömppää. Ei sen puoleen, hiljaisuus oli tervetullut vaihtoehto, jonka silloin tällöin keskeytti kuntoilijan ähkäisy, puntin kolahdus, vaijerin sihahdus tai juoksumaton tömähtely. Se ei nyt mikään järisyttävä havainto ollut, että jokaisella kuntoilijalla on juomapullo. Eräällä tyypillä, joka huhki stepperillä, oli kahvallinen parilitrainen kannu. Kuntosalilla pitää nauttia nestettä.

Harvinaista ei ollut sekään, että lähes kaikkien nuorenpuoleisten treenaajien raajoja ja näkyviä kehon osia koristivat tatuoinnit. Jäntevien nuortenmiesten pulleista hauiksista näki harjoittelun tuoman vaikutuksen. Tosin sen olen huomannut kuntosalilla, että kävijöistä suurin osa on nuoria naisia.

Kuntosalin suosikkini on soutulaite, ollut aina. Sillä nostan kymmenen minuuttia sykettä alkulämmittelyksi. Penkki ja levytanko nostavat myös suosiotaan. Painot ovat vielä vähäisiä, mutta tekniikkani on sen verran kehittynyt – voima sen sijaan on samassa suhteessa tainnut vähetä – että pystyn nostamaan sopivan rautakuorman ja riittävän monta kertaa. Joka kerta sen jälkeen tuntee tehneensä jotakin ja olevansa silmänräpäyksen samalla aaltopituudella Jari Bull Mentulan kanssa. Siis vain aaltopituudella.

Tunti meni mukavasti. Ainoan pitkästymisen hetken koin 47. minuutin paikkeilla. Sen jälkeen kun vielä venyttelin, täyttyi määräaikani ja saatoin poistua. Hyvä ajoitus, sillä vihreän juomapullon sisältö oli hörppyä vaille huvennut.

(736)

Kyllä maistui

Uin kolme kilometriä ja mittarin mukaan siihen kului 933 kcal. Pääasia kuitenkin oli se, että suoritus tuotti yksilöllisen eli subjektiivisen hyvänolontunteen sekä oheistuotteena n ä l ä n. Myös se on tällä ikää kuntoilun tärkeä motivaattori. Toinen oleellisesi kuntoiluun kuuluva ilmiö on hikoilu. Ilman nälkää ja hikoilua harjoitus ei ole mistää. Tosin uidessa hikoilu jää huomaamatta kun paita ei kastu. Hiki kirpoaa vasta saunassa.

Kyllä minä uintireissulla niin mielenikin pahoitin kun suihkuun mennessäni havaitsin seinällä isohkon plakaatin ja siinä tylyn tekstin. Se kuulutti siihen malliin, että miesten suihkutilasta on saippuat telineineen poistettu ilkivallan takia. Tuntui jotenkin tympeältä, että meitä perusuimareita rngaistaan joidenkin harvojen ilkivallasta. Nousi mieleeni sekin, että mitä valvojat uimahallissa valvovat, jos siellä tehdään tuollaista ilkivaltaa, että saippuan käyttö lopetetaan. Tuntuu, että uimahallissa on jo tarpeeksi muistutuksia, huomautuksia ja kieltoja.

Mutta pääasiaan: Kyllä maistui valmistamani kaalilaatikko uinnin jälkeen. Otin sitä lautaselle kaksi kukkuraista kauhallista ja oheen vielä ruokalusikallisen puolukkahilloa. Olisiko tuo annos ollut reilun sadan kalorin paukku. Jos oli, niin oli se sen väärtti.

(735.)

 

 

Kahden euron kaali

Tänään on se päivä, jolloin pitää saada kaalilaatikkoa, ja vielä tarkemmin sanottuna jauheliha-kaalilaatikkoa. Tarpeet odottavat jääkaapissa: kilon keräkaali, puolikiloa jauhelihaa, maito ja tarvittaessa kerma. Vettä tulee hanasta ja mausteet, kuten suola, siirappi sekä musta-ja valkopippuri, löytyvät kaapista.

Siis toimeen!

Lasken sopivan suuruiseen kattilaan muutaman desilitran vettä ja asetan alun perin pontevan oloisen kaalin, nyt silputussa muodossa pehmenemään. Ruskistetun jauhelihan sekaan varistelen sipulia ynnä mausteet, minkä jälkeen kippaan kaalin sekaan kerroksittain jauhelihan, riisin, siirapin ja maidon tai kerman. Sitten seos uunivuokaan, joka tietysti on voideltu reilun tunnin uunitusta varten. Päälle asetan vielä viipaleen margariinia.

Siirrän vuoan 200-asteiseen uuniin. Siellä se itsekseen kypsyy puolitoista tuntia levittäen asuntoon ja porraskäytävään muhevaa tuoksua. Se on oikaa syksyistä aromia.

Uimasta palaan kotiin nälkäisenä ja mätän kaksi kauhallista uunituoretta kaalilaatikkoa lautaselle. Jostain kun siihen vielä saan kyytipojaksi ja koristukseksi ja lisämausteeksi puolukkahilloa, niin kulinaarinen nautinto on täydellinen. Sen päälle voin käydä hyvin ansaituille päikkäreille.

Kuvassa vielä kokonainen kahden euron kaali ja kattila, eli siitä alkaa kaalilaatikon valmistus.

Palataan asiaan myöhemmin.
(734.)

 

 

Hyvä satu opettaa

Sade loppui sopivasti kun lähdin koiran kanssa aamulenkille. Kaiken lisäksi ilma lämpeni. Koiralla riitti nuuskittavaa ja koivennostoa ja lirauteltavaa. Joku joskus sanoi, että koirilla on oma Facebookinsa, jota ne seuraavat ja johon ne tekevät merkintöjään sekä lisäävät ystäviä ja voivat joitain sieltä poistaakin.

Siellä, missä Pajuluoma laskee Kivistötien alitse keräten vedet jyrkkäreunaiseen lampeen, josta ne jatkavat kulloisenkin virtauksen mukaisesti eteenpäin. Tänään kouliintunut silmäni erotti melkein uppoamaisilla olevan tölkin lähellä rantaa. Sen saattaisin poimia, ajattelin, mutta koira pitää ensin köyttää katulampun pylvääseen, sillä laskeutuminen vedenrajaan vaatii keskittymistä. Tukea saatoin ottaa vain märästä heinästä. Jollakin oksankarahkalla sain huiskittua tölkkiä lähemmäksi ja kopattua sen siitä. Kauaa se ei enää olisi kellunut, sillä se oli aivan täynnä vettä.

Ojentauduttuani pystyyn tunsin veren pakenevan päästä ja ohikiitävän hetken huippaavan. Puistokäytävällä irrottaessani koiraa pylväästä ajattelin, että olikohan tämä 15 sentin arvoinen manööveri. Onneksi en mulinut!

Päivää jatkoin vetisissä merkeissä uimahallissa. Syksyn kuntouinnit aloitin viime kuun ensimmäisenä ja syyskuun saldoksi kertyi 39 km. Lokakuussa olin tänään (keskiviikkona) toisen kerran uimassa, ja nyt mittarissa on mukavasti 45 km. Jos tämä tahti pysyy, niin jouluun mennessä koossa on sata ja vähän enemmänkin uintikilometrejä. Mutta ei riennetä asioiden edelle.

Viime vuonna tapasin uida maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina ja aina aamulla. Nyt uintipäivät samoin kuin ajankohdat vaihtelevat, ja se käytäntö on osoittautunut hyväksi. Tänään kauhoin puoliltapäivin ja tilaa altaassa oli runsaasti. Piipahdin tällä kertaa lähtiessä saunaankin. En kuitenkaan jaksanut kauaa kuunnella kun joku selitti ajokilometreistään verottajan kanssa syntynyttä erimielisyyttä. Puhui vielä jupisemalla. Poistuttuani lauteille jäi minua kohteliaampi kuuntelija.

Hain kirjastosta varaamani Syvänmeren tohtori Teppo -kirjan, joka sisältää opettavaisen sadun. Luin sen elokuussa Kuortaneella kun vietimme Pariisista tänne viikoksi tulleiden suomalaistaustaisten lasten kesäleirin kotailtaa, ja minut oli saatu helposti houkuteltua satusedäksi. Se oli mainio kokemus, ja lasten lisäksi vanhemmatkin pitivät lukemastani sadusta. Eikä aikaakaan, kun minulle langetettiin jatkopesti: luen Syvänmeren tohtori Tepon  Seinäjoen Suomi–Ranska-seuran pikkujoulussa.

Tässä on hyvää aikaa perehtyä tekstiin syvemmin ja löytää siitä uusia opetuksia, niitä oikeaoppinen satu tarjoaa aina joka kerta. Lukijan tehtävä on tarjota kuulijoille pääsy tulkintojen ja opetusten kiehtovaan maailmaan.

(733.)