Juhannusta

En osannut aavistaa, kuinka koleasti juhannuksen aatonaattona pohjoistuuli saattaa puhaltaa. Sormia palelsi. Veri sentään toimitti lämpöä kinttuihin ja mitä vinhemmin poljin, sitä parempi: Muutaman kilometrin jälkeen riivin päälleni sinisen pitkähihaisen sadetakin. Se auttoi, ja matka alkoi sujua.

Rengonkylästä Pojanluoman kautta Luopaan. Matkalla oli lyhyt pätkä päällystämätöntä maantietä, jolla yritin varoa teräviä kivi. Päätin, että palaan toista kautta. Tuttavan luona Luovassa kävin ensimmäisen kerran helmikuun alussa ja muistelin, että löysin sillloin hänen tupansa vaivattomasti Riskuntieltä läheltä kolmostietä. Nyt en osannut sinne helposti ja ajelin Oppaanmäentietä pitkän matkaa – ja turhaan. Lopulta löysin oikean tien ja tuttavan pihamaalla kaivamassa jotakin tiheää pensasta siirtääkseen sen toisaalle. Hän manasi sen monimutkaista juuristoa, jota risteili sinne ja tänne.

”Kun juuresta saan otteen ja repäisen sitä, huomaan, että se porautuu syvälle maaperään. Ei näillä vuosilla enää tällaiseen saisi ryhtyä”, tuttava puuskutti ja sytytti tupakan. Siirryimme tupaan juomaan kahvit ja syömään kampaviinerit.

”No, näkyykö televisio nyt kunnolla?”, kysyn kun viimeksi näkyvyyden kanssa oli ongelmia. ”Alkoi heti näkyä, kun kaadoin tuosta metsästä perikunnan luvalla pari isoa kuusta”, kertoo tuttava. Lähden jatkamaan matkaa ja tuttava pensaan siirtämistä. Ehdotan, että hän pyytää paikalle pienoiskaivurin. Tuttava sanoo, että hän poksauttaa pensaan ilmaan dynamiitilla. Siinä samassa hän räjähtää ankaraan tupakkayskän kohtaukseen.

Pyöräilen kolmostietä kunnes vasemmalla viitassa lukee Luopajärvi, jonne suuntaan. Vauraan näköinen kylä ja minun on pakko silmäillä erityisen hienoa, isoa, sinistä taloa. Siitä vähän eteenpäin lukee erään liikerakennuksen julkisivussa Lautamäki Ky. Nimi on tuttu ja kotiin päästyäni päätän heti kun tapaan Heikin kysyä, onko kyse kotitalostasi?

Valtatie 19:llä juhannusliikenne alkaa olla vilkasta ja käydä hermostuttavaksi vaikka minulla on hyvin tilaa luiskallani. Kierrän kuitenkin Pojanluoman kautta rauhallisia teitä ja ajelen Rengonkylästä vanhaa Soukanjoentietä kotiin. Kylmyys unohtuu heti kun aurinko tulee hetkeksikään näkyviin tummien pilvien seasta.

Koska puhelimeni GPS ei taaskaan piirtänyt reittiä oikein, täytyy minun laskea kartasta ja saan matkan pituudeksi 84 km. Juhannusaattona lähden liikkeeseen, josta puhelimeni olen ostanut ja siellä tuo Sportstracker siihen ladattiin, vaatiakseni reitin piirtäjän kunnostamista. Liike on suljettu.

Pyöräilen Citymarkettiin, jossa puhelinoperaattorin liikkeen lattiaa imuroi edellisen päivän jäljiltä nuori mies, jolle esitän asiani. Hän ottaa puhelimeni, napauttaa sitä ttottuneesti päivittääkseen karttaohjelman, mutta se ei luonnistukaan. Niinpä hän sanoo, että gyroskooppi taitaa olla rikki. ”Mutta koska googlen kartta- ja reittiohjelma toimii, käytä sitä”, hän neuvoo. Kiitän ja lähden. Kirjoitan muistiin jollekin paperinpalalle sanan gyroskooppi.

Marketin kauppakäytävällä tapaan tuon mainitsemani Heikin ja tiedustelen saman tien tätä Luopajärven Lautamäki Ky:n yhteyttä. ”Se on serkun kauppa”, Heikki sanoo.

”Hyvää juhannusta”, toivottelemme ja lähdemme tahoillemme. Näin asioista tärkein tuli hoidettua.

***

Kylänraitti Luopajärvellä.

(704.)

Kiertoa ja taloutta

Kiertotalous on nykysuomen uudissanoja, niitä runsaskäyttöisiä. Aina kun ilmaisussa on sana talous, saa se ainakin minut valpastumaan; kyseessä on jotakin tärkeää, painavaa ja jokaista koskevaa. Kiertoon liittyy jonkinlaista kehämäistä, kuten vaikka kiertoilmaisu, jolla sama asia sanotaan toisin, eli palataan lähtökohtaan.

Nimensä mukaisesti kiertotalous tarkoittaa sitä, että tuotannosta mahdollisimman vähän joutuu hukkaan, jätteeksi tai haaskuulle. Entisaikaan asia tiivistyi niin, että lautanen syödään tyhjäksi. Sitten tuli vaihe, joka piti hienona ja sivistyneenä ja jopa terveellisenä jättää osa ruoasta lautaselle.

Joidenkin tietojen (WWF) mukaan tähteeksi eli jätteeksi joutuu syömäkelpoista elintarviketta ennätyksellisen paljon, vuodessa jopa 123 kg/henkilö. Sitä on vaikea ymmärtää, kun maailmassa on miljoonia nälkää näkeviä ja nälkään näännytään.

Euroopan veturin eli Saksan syömäkelpoisen elintarvikehukan määräksi arvioidaan kymmenen miljoonaa tonnia tai saman asian ilmaisee se, että joka sekunti hylätään 300 kiloa muonaa. Se on melkoinen vuori kolhiintuneita hedelmiä, päiväysvanhaa ruokatavaraa kuten salaattia, joka nahistuu jääkaapissa ennen pääsyä pöytään. Kyse ei ole vain lyhytnäköisestä tuhlaamisesta, sillä jättimäinen ruokavuori lisää ilmastonmuutosta. Jos Saksa laittaisi jarrun elintarvikehävikilleen, kasvihuonepäästöt vähenisivät vuosittain 48 miljoonaa tonnia. YK:n tarkoitus on puolittaa elintarvikehävikki vuoteen 2030 mennessä.

Kaksi miljoonaa tonnia käyttämättömänä heitetyistä elintarvikkeista kaksi miljoonaa tonnia on WWF:n mukaan viljatuotteita, kuten leipää ja muita leipomotuotteita. Juuri eilen katseeni osui erään liikkeen leipätiskien vaiheilla kylttiin, joka kertoi että kello 19:n jälkeen päivän leivät myydään 50 prosentin alennuksella.

Kuudennen polven sveitsiläinen mylläri Dominic Meyerhans kerää sellaiset määrät jäteleipää, että se korvaa oluen valmistuksessa kolmekymmentä prosenttia maltaasta. Kahdeksasta tonnista leipää saadaan tuotettua tuhat hehtolitraa eli 100 000 litraa olutta. Perinteisin menetelmin valmistettu 0,33 litran olutpullo maksaa Keski-Euroopassa reilut kaksi euroa, mutta leipäpohjainen lager vain 1,30 euroa. Sveitsissä ja Saksassa olutta juodaan tai nautitaan ihan toisia määriä kuin meillä, joten leivästä on moneksi kuten olueksi eli englanniksi Bread Beer. Tosin Saksan vuosisatoja vanhat oluen puhtautta säätelevät määräykset eivät salli leivällä käytettyä juomaa kutsuttavan olueksi, Bier.

Huomaan osallistuneeni jo usean vuoden ajan kiertotalouteen. Ei tarvitse kuin viikonloppuna lähteä koiran kanssa aamulenkille, kun kotikadulla joutuu väistelemään pitsan, hampurilaisten ja panniinien ja ranskalaisten tähteitä, joita varikset ja lokit riepottelevat ympäriinsä. Koiralenkin jatkuessa tavoitan kiertotalouden ytimen. Kaupan pullonpalautusautomaattiin kelpaavan tyhjän oluttölkin, josta saan 15 sentin kuitin. Tänä vuonna olen koonnut tölkkejä arviolta sata, eli olen ansainnut 15 euroa. Ja vuotta on vielä toinen puoli jäljellä. Kyse ei ole vain oluttölkeistä, sillä naapurin kuntosalin kulmilta löytyy usein energiajuomatölkkejä. Myös tyhjät pullot kuluvat repertuaariini.

Tämän sortin kiertotaloudella ei pääse rikastumaan, mutta sen tuottama moraalinen hyvä korvaa rahan.

***

Kirjoituksen lähteenä olen käyttänyt saksalaisia FAZ (Frankfurter Allgemeine Zeitung) ja Spiegel onlinea.

(703.)

Tuulta päin

Ainoa rekka, jonka lauantaina näin Seinäjoen ja Peräseinäjoen välillä oli A-rehun säiliöauto. Sekin tuli vastaan. Muuten tiellä liikkui pääasiassa henkilö- ja pakettiautoja sekä muutama mopoauto ja moottoripyörä. Niitä loppujen lopuksi olikin melkoisesti…

Kesälauantain liikenne vaikutti vilkkaalta, ja arvelin väen lähteneen Seinäjoelle Farmariin. Sen mitä ehdin seurata, kääntyivät useimmat henkilöautot Rengonkylään ja lentokentälle. Siellä oli tilava parkkipaikka ja sieltä edelleen bussikuljetus maatalousnäyttelyyn.

Päivän sää ja tuuli tällä reitillä suosivat pyöräilyä. Mennessä hieman puhalteli sivuvastaisesti mutta kehän umpeutuessa pääsisin hyödyntämään myötäistä. Kaarsin Kalajärven caravaanarialueelle, joka näytti melkoisen täydeltä. En alkanut etsiskellä vävy-Pepeä ja Tatu-poikaani. Soitin ja kuulin, että ovat jo Louvonmäellä eli matkalla kotiin.

Se siitä, ja siinä samassa alkoi jytistä kuin Tupolevin matkustajakone olisi lähestynyt. Ilma värisi ja se  sai sisäelimet tärisemään, kunnes leirintäalueen ohittavalla tiellä tuli pitkä jono moottoripyöriä. Päätin kiiruhtaa ravintolaan kahville ennen motoristeja tai muuten munkit ja kahvi loppuvat.

Niinpä kahvio täyttyi mustanahkatakkisista miehistä, oli joukossa muutama nainenkin. Miehet edustivat selästä päätellen Bandidosta ja muita liivikerholaisia, jotka tulivat ainakin Kurikasta, Raumalta ja Turusta. Katsoin parhaaksi hörpätä kahvin ja rutistaa munkin lopun suuhuni ja polkaista tieheni. Lähtiessä laskin moottoripyöriä seisovan parkkipaikalla yli 60. Taisi kahvio tehdä hyvän tuloksen?

Kalajärveltä Jalasjärvi–Seinäjoki-valtatielle matkaa tulee 20 kilometriä. Sen etapin taittaminen ei paljon vaatinut, sillä molemmat ylämäet muistuttivat töyräitä: toinen ylitti rautatien ja toinen, vähän pidempi oli luonnon muodostama kohouma ja helposti saavutettava. Näkyi siinä isäntä pöyhivän traktoriin kiinnitetyllä laitteella, pöyhimellä, tuorerehuksi valmistettavaa heinää. Homma kävi kätevästi ja nopeasti.

Valtatie yhdeksäätoista Seinäjoelle on 29 kilometriä tuttua taivalta. Päätän kuitenkn koukata Pojanluoman kautta, ja se osoittautuu viisaaksi päätökseksi; rauhallinen ja hienosti maisemassa mutkitteleva tie. Tästä ei pitkää lisälenkkiä tullut, ajattelin ja keskityin katselemaan tienvarren taloja ja laajoja viljelyksiä. Haistelin pitkillä sisäänhengityksillä maalaismaisemaa.

Aina kun hörppäsin juomapullosta muistin yhden kohdan aamun Hesarin jutusta Hjallis Harkimon yksinpurjehduksesta maailman ympäri 30 vuotta sitten. Hän oli lähtenyt Sydneystä Rio de Janeiroon ja kuinka ollakaan, juomavesisäilöön oli pesijä unohtanut saippuan! Voi jumaa…, minäkin noiduin, vaikka pullossani oli raikasta vettä. Hjalliksen onneksi vettä tuli kuin Esterin peestä, ja purjehtija sai sadevettä juodakseen.

Loppumatkan keskityin Radioteatterin kuunnelmasarjan ”Töissä täällä” tämänkertaiseen jaksoon ”Kaavahelvettiin”. Mukavaa kuunneltavaa. Mieleen jäi se, että jokaisella itseään arvostavalla työpaikalla on aloitelaatikko. Kuunnelman tulitikkutehtaalla syttyi kisma siitä, oliko aloitelaatikko työntekijän vai hänen esimiehensä idea. Se oli vain yksi käänne, toinen se kun työmaalle saapui 99 kopiokoneenkorjaaja puutteellisesti täytetyn kaavakkeen takia. Jakso esitetään uusintana, kannattaa kuunnella.

Kuunnelman jälkeen tuli Aristoteleen kantapää, sekin suosikkejani. Jouduin pitkittämään lenkkiä kuullakseni ohjelman loppuun, jossa pohdittiin muun muassa sitä, miksi koulu ei opeta puhumista kun siellä jo on lukemista ja kirjoittamista. Aiheellinen kysymys, sillä moni käyttää puhuessaan niitä lihaksia, joita käytetään ruoan nielemiseen. Sellainen puhe ei kuulosta nautittavalta.

***

Kuva on viikontakaiselta Uumajan-matkalta ja käynniltä Kitaramuseossa.

(702.)

Kuvallista

Kuvakertomus kolmella valokuvalla Heikkilän Pentin tapaan. Jos yrittäisin sitä omalta osalatani sanallisesti laventaa, menisikö se jotenkin näin:

Ensin muna särjettiin,
kuoret polulle jätettiin.
Rampa munamankeli
puuhun nojaa ja toteaa:
tällaista on peli,
romu ruostua joutaa.
Kuusivanhus katkeaa.

Eilisiltainen pyörälenkki oli ensimmäinen, jolloin saatoin tuntea kesän henkeäyksen, kun se niin sanoakseni tulee iholle. Aurinko paistoi ja vain satunnainen tuulenhenkäisy muistutti vielä kesän hentoudesta.

Luonto etenee  kohti suurempaa täydellisyyttä. Valitsin ajankohtaan sopivan lenkin, Halkosaaren kautta Munakkaan ja edelleen Ilmajoelle ja sieltä Neiron kautta Rengonkylään ja Seinäjoelle. Munakassa avautui tyylipuhdas, rauhoittava lakeus, kunnes vastaan jyristi moottoripyöräilijöiden ryhmä tai enemmän se  muistutti laumaa. Siinä ne kypäräpäisinä ja ilmeettöminä ohjasivat voimaa uhkuvia menopelejään.

Tienvarren talojen pihoissa ruohonleikkurit säksättivät ja monen pihan nurmikko oli hiljan leikattu. Ilmassa leijui ruohon tuoksua. Maatalojen pihoissa isot traktorit lepäsivät valmiina lähtemään tuleviin tehtäviin.

Ilmajoen keskustassa ohitin kaksi ratsastajaa. Varsinkin toisen ratsukon hevonen herätti huomiota. Se oli vaalea, jykevä ja sen jaloissa oli vahva vuohiskarva. Ratsastaja istui sananmukaisesti näköalapaikalla. Toinen hevonen oli tavanomainen, sanoisinko ruunikko. Molempien käynti oli rauhallista kavioiden kapsahdellessa rytmikkäästi asfaltiin.

Tokmannilla poikkesin ostamassa jäätelön ja syötyäni sen jatkoin Riistavallin ja Pojanluoman suuntaan sekä Neiron koulun ohitse Rengonkylään ja Soukanjoentietä kotiin. Sportstrackerini oli piirtänyt kaksi viivasuoraa ja niiden väliin lyhyen kannan siis tasakylkisen kolmion, jonka mukaan lenkin pituudeksi tuli hieman päälle kolme peninkulmaa. Sen totesin heti liian vähäiseksi. Ehdottomasti pahasti alakanttiin.

Sama lenkki, jonka lukemat kaivoin tiedostosta, oli viime syksynä yli viisi peninkulmaa. Jatkoin karttaharjoituksia harpin ja viivoittimen kanssa ja laskelmissani päädyin lenkin pituudeksi 52 kilometriä. Sen kun ynnäsin, sain tämän vuoden saldoksi 704 kilometriä.

Illalla minut valtasi omituinen tunne: onko pyöräily kehittymässä pakkomielteeksi? Sellainen ei missään oloissa tiedä hyvää, se tukahduttaa pyöräilystä ilon. Niinpä suuntaan tänään autolla Lappajärven Itäkylään, jonne Koskihäjyjen kajakit on siirretty maatalousnäyttelyn tieltä.

Tarkoitus on meloskella jonkin verran ja vielä tällä kokemuksella rannansuuntaisesti. Sen näkee sitten Sportstrackeristä… niin tai jos vain katson rannekellosta kauanko liikun melomalla.
(701.)

Avarsi se – matkailu

Suomen ja Ruotsin yhteinen historia alkaa kaukaa, tuhannen vuoden takaa. Viikinkien aikojen jälkeen tulivat ruotsalaiset ristiretkilleen. Ja historiaa syntyy kaiken aikaa lisää.

Näin johdatetaan Uumajan upeassa kaupunginkirjastossa Ruotsin suomalaisten historiaan. Ruotsissa asuu puoli miljoonaa ihmistä, joiden juuret ovat Suomessa. Siis melkoinen vähemmistö.

Uumajan kaupunginkirjasto vihittiin 2014 kaupungin ollessa Euroopan kulttuuripääkaupunki. Kirjasto on Ruotsin kolmanneksi vilkkain Tukholman ja Upsalan jälkeen. Vitivalkoinen nelikerroksinen kirjasto liittyy viereiseen, samaa muotokieltä noudattavaan 12-kerroksiseen rakennukseen ja muodostaa sen kanssa Uumajanjoen rannassa huiman kokonaisuuden, kulturväven (kulttuuriverkon). Modernin rakennuksen atriumpihasta on yhteys kirjastoon, hisseillä kulku hotellikerroksiin sekä muihin kulttuurialan yksikköihin.

Uumajassa kuulee joka käänteessä suomea. Kaupunki on kesäaikaan suosittu matkailukohde. Yksi vetonaula on viime vuonna valmistunut uimahalli-kylpylä Navet. Siellä on monenkokoisia altaita 50 metrin pituisesta neljän metrin syvyiseen hyppyaltaaseen ja terapia-altaaseen sekä tiloja kuntosalista seinäkiipeilyyn sekä satametrisenä mutkittelevaan vesiliukumäkeen. Navet sijaitsee lähellä keskustaa julkisten liikenneyhteyksien varrella ja aivan vieressä on usean sadan auton pysäköintitalo.

Navetin lähellä ainoalaatuinen museo, Guitars The Museum on veljesten Samuel ja Mikael Åhden 40 vuoden aikana kitaroista ja niihin liittyvästä rekvisiitasta kokoama suosittu käyntikohde. Sekin näitä kulttuuripääkaupungin vaikutuksesta maineeseen kohonnut.

Näytteillä on yli 400 kitaraa Fendereitä, Gibsoneita, Gretschejä…ja onpa siellä Åhden veljesten kehittämä tummakoppainen Västerbottenin nimikkokitara.

Uumajassa kun tuli käytyä, piti lähtiessä tietysti poiketa IKEAssa heti kaupungin ulkopuolella matkalla lauttasatamaan. Laskujeni mukaan tätä ennen olen Ikeassa poikennut Loas Angelesissa ja Bremenissä. Eli jo oli aika uudistaa käynti.

Tosin käyntimme tuotti Ingvar Kampradille tai yritystä nyt johtavalle hänen Jonas-pojalleen vain pienen Ramlös-pullon hinnan. Sunnuntaista huolimatta tai juuri sen takia väkeä oli liikkeellä, ja moni kuljetti ostoskärryillä mööpelipakkauksia laajalla parkkipaikalla autoonsa.

Jo tulomatkalla ja vielä lähtiessämme Holmsundiin lukuisat väljät, kaksikaistaiset kiertoliittymät herättivät huomiota – myös ihastusta. Ne nopeuttivat liikennettä sujuvammin kuin valo-ohjaus. Pakko minunkin on kiitellä Ruotsin maanteitä, vaikka niitä ovat kiitelleet minua enemmän Kuningaskunnan teillä liikkuneet.

Ja kiitosta antoi se Suomen armeijan autokolonna, joka odotti Holmsundin satamassa pääsyä Wasaexpresseniin. Siinä oli järeitä rekkoja, kuorma-autoja, pienempiä lava-autoja, ambulanssi ja kaikki sotaväen vihreitä.

Muuan kuski, joka jaloitteli, kertoi, että he palaavat pariviikkoisesta kaupunkisotaharjoituksesta Tukholman lähistöltä. Lisäsi vielä, ettei tällainen harjoittelu ihan tavallista ole. Merimatkan jälkeen kolonna jatkoi Vaasasta yötä myöden Santahaminaan. Se ei sotilaspoikia harmittanut: siviili kun koittaa muutaman päivän kuluttua.

Näin sotaväki tekee kansainvälistä yhteistyötä.

(700.)

Kohti Uumajaa

Kovaääninen kertoo: Kapteeni Rinne toivottaa viihtyisää matkaa. Sama kuulutetaan ruotsiksi ja englanniksi. Laiva liikkuu ja vasemmalla hiilikasa etääntyy. Matka kohti Uumajaa alkoi. Sinne saavumme kello 12.30 sikäläistä aikaa.

Siitä on aikaa kun olen viimeksi lähtenyt Vaasasta laivalla Ruotsiin, mutta aina tämä tuntuu juhlalliselta. Kahvion pitkältä tiskiltä koottu aamiainen maksoi seitsemisen euroa, ja kyllä se kustannuksia vastasi. Ilmainen santsikuppi kuului tarjoukseen.

Matkan tässä vaiheessa vallitsevana kielenä kuuluu suomi. Tosin autokannella parkkeerausta ohjannut vihreähaalarinen mies neuvoi meitä ruotsiksi lähimmälle ylösjohtaville portaille ja hissille.

Laivamme ei vedä vertoja ruotsinlaivoille, jotka muistuttavat kerrostaloja ja kauppakeskuksia, mutta ne kuljettavat ihan toisenlaiset määrät matkustajia ja autoja kuin purtemme. Vaasaexpressillä (Wasaexpressillä) ei myöskään tunneta taxfriitä kuten noilla Tukholmaan ja Tallinnaan porhaltavilla merenkyntäjillä.

Joskus, jo useita vuosikymmeniä sitten osallistuin paluumatkalla Uumajasta tarkkuusheittokisaan ja sain tarvittavan määrän palloja sankoon. Siitä minut palkittiin Koskenkorvan taskumatilla. Toinen mieleeni jäänyt reissu oli joskus 2000-luvun alkuvuosina, kun merimatka tehtiin aluksella joka lähinnä kuljetti autoja, kunhan jää- ja tuuliolot eivät olleet esteinä. Sen laivan fasiliteetit olivat olemattomat. Matkustajat ja rekkakuskit istuivat parhaat päivät nähneen messin pöydissä. Tarjolla oli lihapullia ja muusia, kahvia ja nisua, Jaffaa ja keskolutta. Matkustajat ohjattiin laivaan ja laivasta kolkon autokannen kautta.

Tämän matkan (perimmäinen) tarkoitus on vielä selkiytymättä. Mutta tarvitseeko jokainen matka tarkoituksensa? Ei, vastaan. Oikeastaan matka jo sinänsä on tarkoitus, laajasti ottaen. Viivymme Uumajassa yön mielenkiintoisen nimisessä U&ME -hotellissa Storgatanilla keskellä kaupunkia. Huomaan Uumajan karttaa silmäillessäni, että hotellimme lähellä on kitaramuseo, Guitars The Museum. Muutama vuosi sitten siitä kertoivat suomalaiset lehdet kun Uumajasta tuli Euroopan kulttuurikaupunki. Siellä voisi käydä, kitara kun on hieno soitin, ja erityisen hienosti se soi kun sitä käsittelee Esa Pulliainen. Nyt keulasalongissa istuessamme joudumme kuuntelemaan duoa, jonka soitto kuulostaa rämpyttämiseltä. Onneksi ulkona alkaa kirkastua.

Laivan pieni myymälä tarjoaa kaikkea, mitä merimatkalla tulee hankkia: tupakkaa, vaateita, leluja, deodorantteja, kosmetiikkaa ja tietysti alkoholia. Palatessa voisi ostaa ruotsalaista näkkileipää ja Maalahden limppua, muut viljatuotteet kuten Napuen tai Koskuen Ginin voin hankkia kotipuolessa. Hinnat ovat samoja kuin maissa.

Paluumatkaa ajatellen herää epäilys, voiko huomenna lauantaina laivan lähdettyä iltakuudelta eli seitsemältä Suomen aikaa ostaa vielä alkoholia, sillä Alkot Suomessa sulkevat lauantaina kuudelta. Käyn selvittämässä asiaa, ja rouva myymälässä sanoo, että kauppaa käydään koko matka ajan.

Tämä oli hyvä tietää, etteivät alkoholin myyntirajoitukset ole tarkoitettu rikottaviksi. Raittiutta säätelevät enimmäkseen tiukat määräykset

Kuvan setelit ja lantit muistuttavat laivalla, etteivät kaikki kruunut kelpaa.

(699.)

.

Se pyörii

Vaasaan, tuohon kaksikieliseen Vaasaan, suuntaan tiistaiaamuna varttia vaille kymmenen. Sää ei ole vielä muuttunut kesäiseksi, mutta aurinko paistaa. Kuulokkeista tulee Yle radio ykköseltä päättymäisillään oleva Muistojen bulevardi.

Megakeskuksen kulmauksessa kuuluttaja ilmoittaa: Muistojen Bulevardin viimeinen kappale on Unto Monosen 1970 säveltämä Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Muistan kappaleen hyvin. Nyt M.A. Numminen esittää sen ruotsiksi: Med min kvinna i riksdagshusets park.

Tangon poljentoon liittyy saumattomasti M.A:n persoonallinen laulanta. Huomaan, että ymmärrän laulun sanat, sillä olen kuullut sen lukuisia kertoja suomeksi, eikä siihen nyt sisälly ruotsalaista intonaatiota. ”Tämä on sopivaa johdantoa Vaasan-reissulle”, ajattelen Itikan risteyksessä.

Noin puolivälissä matkaa eli Tervajoella näen ensimmäisen Vaasa-kyltin. Ennen tämä on ollut Vähääkyröä, mutta kuntaliitokset muuttavat maantiedettä ja maamerkkejä. Suuntaan tällä kertaa Vähänkyrön kautta, sillä ajattelen toisen vaihtoehdon eli Laihialla tehtävien laajojen tietöiden haittaavan pyörällä liikkumista. Siksi toiseksi en ole vuosikymmeniin käynyt Vähässäkyrössä. Kunnantalo on muuttunut Vähäkyrö-taloksi, eikä missään näy enää kunnan elinkeinoelämään ja lähes jokaiseen vähäkyröläiseen vaikuttanutta Finncrownia. Se valmisti pläkkisiä, peltisiä, keittiötarvikkeita siis pläkkyrintuotteita. Kunta tunnettiin ja tunnetaan pläkkyreistä ja yhdestä heidän tunnetuimmasta tuotteestaan, fyrrykyrönä. Fyrry on lelu, jonka ideana on puhaltamalla pyöritettävä siipiratas.

Kevyen liikenteen väylä päättyy pian Merikaarron koulun jälkeen, ja matkanteko jatkuu lähelle Vaasaa muun liikenteen kanssa. Ajattelen liikenteen vilkastuvan iltapäivällä kun ihmiset palaavat töistä. Niinpä päätän palata Laihian kautta siitäkin huolimatta, millaisessa kunnossa risteysrtyömaa on. Kannan vaikka seitsemän kilon painoista pyörääni muutaman kilometrin, jos tie on kovin huono.

Ensin kuitenkin saavun Vaasaan ja totean kaupungin ulottuvan tänne asti ja tiivistyvän mitä lähemmäksi keskustaa tulen. Ylitettyäni Maasillan istun pian kauppahallin ravintolassa lusikoimassa tuhtia 7,90 euron broilerikeittoa.

Poljettuani jo hyvän matkaa Vaasasta rinnalleni ilmestyy polkupyöräilijä. Tervehdimme ja vaihdamme kuulumiset: Onko paljon pyöräilty, kysyn. Noin viitisen… Olen sanomaisillani, että niissä lukemissa minäkin, mutta sitten hän lisää, että viitisentuhatta kilometriä. Jopa olet ehtinyt, ihmettelen, ja hän selventää, että talvella voi pyöräillä Botniahallissa. Mies sanoo käväisevänsä Jurvassa, sata kilometriä. Sanon palaavani Seinäjoelle, satakuusikymmentä kilometriä. Mies polkaisee lisää vauhtia ja ennen kuin hän katoaa omille teilleen näen hänen selässään Gran Canaria. Sanoo käyneensä siellä keväällä harjoittelemassa. Siis tekijämiehiä.

Laihian tietyö ei ole sellainen kuin oletan. Vain joitain pätkiä täytyy ajella sepelikössä, mutta vastaavasti vanhaa kevyen liikenteen väylää on jätetty pyöräilijöiden iloksi. Kun jatkan Laihialta Isonkyrön suuntaan selkääni puskee ronski myötätuuli. Lähes koko loppumatkan saatan ajaa muulta liikenteellä erossa joko omaa väylää tai vanhaa hiljaista maantietä. Ylistarosta Halkosaaren risteykseen eli noin kymmenen kilometriä poljen valtatien väljää luiskaa. Raskas liikenne on tauonnut.

Poikkean parkkipaikalla kioskilla ja ostan pahvimukillisen kahvia ja lastenannoksen pehmistä ilman strösseliä eli koristemurskaa. Ne ravitsevat tai ainakin virkistävät lähtemään viimeiselle peninkulmalle.

(698.)

Hyvä lenkki itse asiassa

Sunnuntaina puoliltapäivin täytän juomapullon Dexal-tiivisteellä, vedän pyöräilykuteet päälleni ja jalkaani Shimanon pyöräilykengät, päähän kypärän ja korville nappikuulokkeet. Ilma ei ihan suosiolliselta vaikuta.

Parisataa metriä poljettuani palaan ja vaihdan pitkähihaisen paidan. Suuntaan Kuortaneelle tai tarkemmin Mäyryyn. Juon siellä huoltoasemalla nisukahvit. Palaan puolitoista kilometriä ja lähden Vasunmäkeen, jonne viitan mukaan matkaa tulee 42 kilometriä. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, välillä rajusti. Paikallisten mukaan kyseessä on Länsipuoli, siis Kuortanejärven länsipuoli.

Tienvarren taloista moni on uudehko. Pihamaat odottavat laittajiaan. Rannassa näkyy tiheään kesämökkejä venelaitureineen ja vastakkaisella rannalla kuuluisa Etelä-Pohjanmaan Riviera, Kirkkoranta. Järven pisin selkä on vajaat 20 kilometriä ja 5 kilometriä leveä. Syvin kohta on16 metriä. Kuortanejärvi on maakunnan suurimpia järvi ja siinä on yksi saari, Honkisaari. Tie kääntyy Tiistenjoelle ja järvi katoaa näköpiiristä. Maisema muuttuu tasaiseksi peltomaisemaksi.

Luhurikan maineikas tanssilava on tuolla vasemmalla jossakin, eikä tästä enää ole pitkä Koveron risteyksen Shellille. Juon siellä 3,50 euron wienerkahvit. Alitan valtatie 19:n ja jatkan kohti Lapuaa. Sinne tullessani kadotan taas suunnan. Ajan kohti keskustaa ja tuomiokirkkoa, kun en tohtinut lähteä Jokilaakson matkailupuutarhan suuntaan. Pian kuitenkin ohitan tämän minulle selvittämättömän puutarhan ja muistan, että kun jatkan suoraan, tulen Nurmoon. Perille on 20 kilometriä.

Radiossa haastatellaan Helsingin Kaupunginteatterin uutta johtajaa Kari Arffmania. Minua nyppii ja harmittaa Arffmanin tiheästi viljelemä ”itse asiassa”. Mitä pidemmälle ohjelma etenee, sitä ärsyttävämmäksi tuo joutava ”itse asiassa” kasvaa. Osaan sijoittaa sen Arffmanin puheen oikeaan kohtaan ennen kuin hän ehtii sanoa ”itse asiassa”. Ajattelen, että onpa teatterinjohtaja, kun ei edes osaa kontrolloida tärkeintä työvälinettään eli puhettaan.

Ohjelma on mitäänsanomaton. Minusta tuntuu, että haastattelija ja haastateltava ovat vanhoja kavereita eikä käsittelyyn oteta mitään kriittisiä aiheita. Sellaista leppoisaa jorinaa, vailla jännitetä.

Ohjelman päättyessä saavun Seinäjoen raviradan kohdalle. Liikenne kaupungissa on hiljaista. Kotipihassa pysäytän Sportstrackerin, jonka mukaan matkaa kertyi hieman päälle 105 kilometriä.

Vaikka kuva on otettu Kanarialla, oli sunnuntain lenkki kotimiasemissa itse asiassa hyvä.

(697.)

Olutta putkesta

Saksalaiset ovat kekseliäs, oluesta pitävä kansa. Olutta on tarjolla ja saatavilla kaikkialla. Sitä ilman Heinzit ja Ilseloret eivät tule toimeen, ja pääsevät siitä paikan päällä nauttimaan myös monet suomalaiset.

Pienessä, vaajaan 2000 asukkaan Wackenissa Schlessvig-Holsteinissa järjestetään taas elokuun alussa yksi maailman suurimmista metallimusiikin festivaali. Vierailijoita se vetää noin 75 000, joten siitä voi päätellä millaisiin lukemiin oluen kulutus nousee. Tuhansien litrojen aiheuttamista ongelmista en ole nähnyt kirjoituksia, mutta oluen sujuvasta toimittamisesta juhlapaikalle kertoo Der Spiegel.

Tähän asti olut on tuotu autoilla, ja sen tietää, millaista jälkeä siitä syntyy, kun pakokaasua tupruttavat kuorma-autot sukkuloivat panimon ja festivaalialueen väliä. Näihin tapahtumiin liittyy sekin luonnonoikku, että joko juhlan aikana tai sitä ennen sataa. Kostea maaperä muuttuu raskaiden säiliöautojen alla mutavelliksi, johon autot juuttuvat.

Käytännölliset saksalaiset ratkaisevat asian vetämällä panimosta kilometrin mittaisen muoviputken juhlapaikalle. Metrin syvyyteen kaivettu putki ei ole mikä tahansa rööri. Sen hinnaksi tulee miljoona euroa. Sen on täytettävä Saksan tiukat elintarvikemääräykset. Saksa on määräysten maa, niinpä oluenkin puhtausmääräys eli Reinheitsgebot, on vuodelta 1516. Sen mukaan ainoat oluen panossa sallitut ainesosat ovat vesi, ohra ja humala.

Putki olisi ympäristöystävällinen ratkaisu myös kotikaupungin kesäjuhlissa. Olut virtaisi sopivan viileänä Mallaskosken panimosta alamäkeä vajaan kilometrin Tangokadulle. Putki palvelisi myös Solarsoundin ja Vauhtiajojen yleisöä. Olutputki sen sijaan Provinssin tarpeisiin Törnävänsaarelle olisi haasteellinen jo parin kilometrin takia. Kulutus olisi kuitenkin taattua.

Seinäjoen kannattaisi kartoittaa mahdollisuus, joka ei aivan hukkaputki olisi. Seinäjoki pääsisi upeaan seuraan, sillä Münchenin Oktoberfestille olut tulee putkea pitkin. Myös Belgian Brüggessä mallasjuoma virtaa putkessa. Brüggen kaupungin historiallinen keskusta on liian ahdas säiliöautoille ja väki on kovin olutjanoista, joten putki ratkaisee logistiikan.

(696.)

Sahaa ja melaa

Ei niinkään liikunta kuin ”oikea” urheilu on pyhä lehmä. Sitä ei saa tölviä ja sen rahoittamiseen pitää suhtautua avokätisesti. Muuten herrat, niissä ympyröissä ei liiemmin naisia ole, suuttuvat. Siinä kun on vaara, että menettää ilmaiset matkat eikä enää kysytä lausuntoja. Urheilu on ankaraa leikkiä, josta leikki on kaukana.

Olen kokenut sportista mikrosuutahtamista. Hoidettuani osallistumismaksun, saatuani hölkän numerolapun ja päästyäni kiertämään ankean ja tuulisen lenkin rahalleni ei sitten juuri muuta vastiketta tullut kuin pari mukia laimeaa mehua. Maalissa ojennettiin mitali, jossa oli hölkän nimi, vaan ei vuosilukua. Nyt niitä lojuu kasa jonkin laatikon pohjalla ilman dateerausta. Olisi sama kuin jos lehtileikkeleet niputtaisi ilman päiväystä ja lähdemainintaa. Jonkin ajan kuluttua ne muuttuisivat arvottomaksi, harmaankellertäväksi paperiksi. Onneksi arkistointia helpottaa digimaailma.

Palkittiinpa minut eräässä hölkässä talven hiihdosta ylijääneellä mitalilla. Ei sen puoleen, olen saanut kyseisestä hiihdosta myös sen hiihtomitalin. Tällä tavalla järjestäjät ovat päässeet eroon hiihtotapahtuman ylimääräisistä mitaleista. Eipä sillä niin väliä ollut, vaikka ne jaettiin sulan maan aikaan. Lahjahevosen suuhun ei tavata kurkistaa.

Hölkät olivat tervekinttuiselle mukavia tapahtumia. Niissä tapasi tuttuja ja limentin tuoksuisissa pukukopeissa kuuli hyviä juttuja. Ohimennen kehuimme itseämme samalla kun moitimme niitä, jotka jäivät kotisohvalle. Vähitellen porukka harveni, kuka jätti juoksemisen vaivojen takia tai mistäkin syystä. Monen polvet rasittuivat, sillä juokseminen on kavala laji. Jollakin työkiireet vaativat löysäämistä ja suuntautumista uusiin liikuntaharrastuksiin, kuten golfiin. Alalla on tarjontaa sauvakävelystä seinäkiipeilyyn.

Minun aikaani on uinti kahmaissut melkoisesti. Huomasin toukokuun viimeisenä päivänä vuoden viiden ensimmäisen kuukauden uintisaldoksi 120 kilometriä. Sen kun jaan kolmella eli kertasuorituskilometreillä, saan uintikerroiksi 40. Eläkeläisen pulahdus altaaseen maksaa kolme euroa. Sillä saa uida pidempään tai lyhyesti kylpeä. Uintikustannukseni olivat 120 euroa. Menettelee, ajattelen. Tuntia kohti se ei paljon tee, kun altaassa kulutin aikaa noin viisi ja puoli työpäivää. Ja ilman ruokatuntia.

Aloitin uuden harrastuksen osallistumalla paikallisen melontaseuran eli Koskihäjyjen johdantokurssille. Aluksi aristelin monen muun tapaan asettumista kajakkiin: se on hutera, kapea ja kelluu kylmän veden päällä. Opastajat neuvoivat ja kannustivat ja pelot hälvenivät, ja kajakkiin solahtaminen kävi sutjakasti. Parissa tunnissa pääsimme, meitä oli kaksitoista, harrastuksen ytimeen, ja matka jatkuu. Kukaan ei kiellä tutustumasta koskimelontaankaan.

Kyrkösjärven rannalle rakentuu vauhdikkaasti Koskihäjyjen melontakeskus. Kökkään eli talkoisiin osallistuminen vähintään kahdesti kuuluu seuran jäsenten velvollisuuksiin. Ensimmäisellä kerralla haravoin ja nyt tehtäväkseni tuli pyörösahalla pätkiä pitkästä tavarasta70-senttisiä ja 50-senttisiä lautoja valumuottien tekijöiden tarpesiin. Aluksi sahan julma ääni ja pureva terä pelottivat, mutta pian homma sujui. Työ tuli tehtyä kahdessa tunnissa ja juotua kahvikupillinen, eikä tihkusade haitannut.

Hieno ja yhteisöllinen tapahtuma. Huomautin kokeneemmille, että sahausjälkeni ei taida täyttää laatuvaatimuksia ja se saattaa olla hieman vinoa. Siihen kanssakökkijä huomautti etniseen vähemmistöömme kuuluvasta miehestä, jonka silmät olivat niin kierot, että hän näki keskiviikkona jo tulevan ja menneen  sunnuntain!

***

Värikylläinen kuva on Heikkilän Pentin taitava, jopa taiteellinen otos. Taivas  loimottaa.

(695.)