Kuukausi: tammikuu 2017

Ei tämä poikkeuksellista ole istua tammikuun lopulla junassa kohti pohjoista, matkatavarahyllyllä pullea reppu ja suksipussi. Maisemaa ei tässä vaiheessa kannata ruveta kuvailemaan. Sanon vain, että se on ankeaa, siis lumeton ja näyttää ihan muulta kuin tammikuun maisema. Vai oliko tilanne vuosi sitten ollut sama? Silloinkin olin matkalla suksien kanssa kohti pohjoista.

Nyt kohde on Vaala, pieni kunta Oulujärven pohjoisrannalla. Siellä  on lunta tarpeellinen määrä, ja kun isännällä on latukone, jolla syntyy uutta hiihtouraa ja vanha latu  pysyy hiihdettävänä, jos vaikka pyryttäisi. Myös lähistöllä, kuten Kajaanissa ja Vuokatissa talvi on suksilla koettava.

Kotona kun aamulla vedän verhot ylös, katse kohtaa kerrostalon pihassa ties koska aurauksen jäljiltä jääneen hupenevan möykyn   lumenrippeitä. Muu piha-alue on kolkkoa kuollutta nurmea ja askelten alla rahisevaa ja kengänpohjiin tarttuvaa, merkityksensä menettänyttä hiekoitussepelin murusia. Liukkautta ei ole, kun maata on liottanutt vesisade, jähmettänyt pikkupakkanen ja tuuli pyyhkinyt irtohiekat.

Muuan kaveri eli näitä hiihtoniiloja hänkin loi optimismia, että elämme vasta alkutalvea, ja kun maltetaan, niin jo lumikolat ja -lingot saavat liikettä. Helmikuu samoin kuin maaliskuu näyttävät mitä tuleman pitää. Ja on äitienpäivänä terassikahvittelua Jouduttu siirtämään sisätiloihin lumisateen takia.

Kauhavan paikkeilla maailma näyttää aina vain ankeammalta. Taivaalla lentelee parvi naakkoja eikä muuta liikettä näy. Tuvat ovat pimeinä. Vaunu numero 15 on puolillaan väkeä. Kaiketi äiti takanani puhuu hiljaisella äänellä puhelimeen antaen koulupäivään lähtevälle lapselleen neuvoja ja kehottaa häntä kertaamaan, sillä koe on joka tapauksessa tulossa.

Käytävän toisella puolella neljän hengen istumapaikkaryhmän ainoa matkustaja muuan mies näpräilee jonkin aikaa tietokoneella, sitten hän käy lyhyen puhelinkeskustelun, kunnes uppoutuu pehmeäkantisen kirjan lukemiseen. Siitä ei tule mitään ja hän jättää lukemisen. Päättelen miehestä, joka on sonnustautunut harmaaseen pikkutakkiin, jonka rintataskusta tursuaa punainen, kokonaisuuteen sopimaton liina, että hän on jonkin sortin asiantuntija ja matkalla esitelmöimään. Hänen ruskea salkkunsa lattialla tekee vaikutuksen. Saattaa hän olla neuvotteluun menevä liikemies. Käräjäoikeuteen kiiruhtavasta asianajajastakin hän kävisi. Konnari käy muutaman pysähdyksen jälkeen katsomassa uusien matkustajien liput.

Taidan mennä kahville, vaikka juuri kotoa lähtiessä join itse keittämääni Juhla-Mokkaa, normaalia suuremman mukin. Alan kuitenkin empiä kahville menoa: hörppiä pahvimukista kuumaa tai jäähtynyttä ja mautonta litkua.

Antaa junan viedä miestä, reppua ja suksipussia. Punaisen päällystakkini vetoketjun vetimenä toiminut hento hakaneula menetti lähtiessäni jäntevyytensä, mutta sain sillä vielä vedettyä takin juuri ja juuri kiinni. Vaimo huomasi avaintelineessä ylimääräisen renkulan, jonka nyt ajankuluksi näpertelen vetoketjuun. Se kävi helposti, eikä vetoketjun kanssa enää tarvitse olla varovainen.
(664.)

Tarinankertoja on mennyt, tarinat jäivät. Antti Saartola, tuttavallisesti Andy ja lähipiirille fafa, jos kuka oli verraton kertoja.

Tarinoita hänellä piisasi, ja usein hän aloitti kerronnan, että tämän jutun olen tainnut kertoa ainakin 47 kertaa, mutta kerron sen kuitenkin vielä 48. kerran. Ja juttu alkoi soljua, hakeutua uomiinsa ja edetä johdonmukaisesti pitäen kuuntelijan otteessaan. Antin mittava kokemus, eletty elämä niin maailmankirjallisuuden kuin kotimaisen romaanitaiteen suvereeni hallinta kuuluivat hänen kerronnassaan.

Ystävyytemme alkuvuosina eli lähes päivälleen viisitoista vuotta sitten viettäessämme poikani Tatun syntymäpäiviä puolisoiden ollessa Lapissa hiihtämässä huomasi Andy pahaksi onnekseen kadottaneensa kampansa. Sellainen kuitenkin löytyi seuraavana päivänä ja lähetimme sen postitse Andylle. Olisi sen voinut viedä Papinpolulle, mutta kirjeen lähettämiseen ja varsinkin sen saamiseen liittyy henkilökohtaisuutta, jollaista Andy arvosti.

Seuraavana päivänä posti toi kirjeen Andylta:

”Tatu ja Turja Turenius. 22.1.2001

Ilahduin suuresti saadessani kirjeenne ja vihreän kamman. Kampa ei ole kuitenkaan minun. Kun saavuin syntymäpäiville, kaivoin taskujani ja etsin kampaa. En löytänyt. Haroin kampaustani käsin peilin edessä ja se vaikutti varsin tyydyttävältä.

Vuoden 1939 syksyllä opin Kemin Sauvosaaren kansakoulun I luokalla, että kamman oikea väri on ruskea. Niissä voi olla kuitenkin erilaisia vivahteita. Lääkärissä ja kirkossa käytän veriruskeaa kampaa, urheillessa keskiruskeaa ja syntymäpäivillä hyvin vaaleanruskeaa kampaa. Kampani ovat kuitenkin yleensä kadoksissa, joten monesti joudun tästä väriskaalasta poikkeamaan. Kammat ovat kuitenkin aina ruskeita.

Palautan vihreän kamman.

Syntymäpäiville osallistuminen tuotti minulle iloa ja pyydän saada lausua parhaat kiitokseni.

Ystävällisin terveisin.”

Koska Andy ilmoitti käyttämänsä kamman värin, hankimme niitä kaksi ja postitimme ne hänelle. Vastaus tuli melkein saman tien.

”Tatu ja Turja Turenius 24.1. 2001

Kiitän saamastani kirjallisesta viestistä ja sen liitteenä olleesta kahdesta kammasta. Pintapuolinenkin tarkastelu osoitti, että ne täyttävät Kansainvälisen kampaajien liiton (IUHS) vaatimukset.

Lahjoituksen merkitys on suuri. Koska on vaikeaa löytää yksinomaan kampakauppaan erikoistunutta liikettä ja koska edes Matti Himberg ei ole halunnut perustaa markettiinsa erillistä kampaosastoa, olen kampakaupassa kokonaan konsulttien varassa. Kun kampakonsulttien koulutus on ollut pitkään pysähdyksissä, tunnen olevani tuuliajolla. Nyt saamieni lisäkampojen ansiosta kampavarantoni on niin hyvä, että voin rauhallisesti odottaa kampakonsulttikoulutuksen normalisoitumista.

Vihreän kamman arvoitus on vielä ratkaisematta. Kannattaisi varmaan kuulustella Rintalaakin. Voihan olla, että hänen muuten nuhteettomaan elämäänsä kuuluu kuitenkin yksi poikkeavuus, vaaleanvihreän kamman käyttö. Entä sitten naapurin Pena? Hän on saanut uuden konsernijohtajan. Voi olla, että uudessa Sampo-pankissa pitää käyttää modernia, vaaleanvihreää kampaa.

Ottakaa vastaan parhaat kiitokseni.

Jatkan tuloksettomasti Köyhän Lapin etsimistä.

Ystävällisin terveisin.”

Teksti on nasevaa, hyväntahtoista huumoria, siis jäljittelemätöntä Andyä. Esiin nousee myös hieno viittaus hänelle merkitykselliseen paikkakuntaan eli Kemiin, kotiseutuunsa. Sinne hän pääsee tiistaina viimeiseen leposijaansa.

Pian tämän kirjeenvaihdon jälkeen Andy sai minut innostumaan šakista. Nopeasti pelin taktiikka, kuviot ja muut hienoudet palautuivat muistiin vuosien jälkeen keskiviikkoisissa peli-illoissa Saartolan keittiön pöydän ääressä. Pian pelasimme tasaväkisiä ja tiukkoja matseja, jotka saattoivat kestää hyvin myöhään. Hankimme šakkikellon pysyäksemme aikataulussa, mutta pian kello sai mitata omaa aikaansa Antin todettua, että meillä on kellosta riippumatonta aikaa.

Noudatimme tiettyjä muodollisuuksia: pelijakson alkoi ja päättyi kättelemällä, kertasimme päivän uutiset ja myöhemmin kuulumiset keskittyivät yhä enemmän Annin ja Einon sanomisiin ja tekemisiin. Šakki-ilta päättyi iltateehen ja sen kanssa nautittuihin vehnäsiin milloin runebergintorttuihin, laskiaispulliin, croissanteihin tai berliininmunkkeihin. Andy oli kulinaristi.

Andyn ollessa Lähdekodissa aloitimme sakkituokion yhteisellä lounaalla, jonka hän ehdottomasti halusi tarjota minulle. Muistan kun kanssamme samassa pöydässä istunut muuan nainen kysyi, että olemmeko isä ja poika vai olemmeko sukulaisia, johon Andy totesi hienovaraisesti, että sukua lankouden kautta. Minusta se oli osuvasti sanottu ja juuri niin kuin juristi asian määrittelee.

Tärkeä vuotuinen tapaus oli joululahjakirjan valinta. Andy ehti aina lukea kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat lukuun ottamatta yhtä teosta, jonka hän sitten esitti lahjatoivomuksenaan. Tärkeimmän kirjalahjan hän kuitenkin sai aina isäinpäiväksi tyttäreltään Sirkulta. Jo vilkaisu Saartolan olohuoneen kirjahyllyyn johdattaa johonkin sellaiseen, jota voi luonnehtia olevaisen olemusta ja perussyitä tutkivaksi syvämietteisyydeksi. Se oli Andyn ominta maailmaa.

Pelasin šakkia Andyn hänen viimeiseen keskiviikkoonsa asti.

Tarinat jäivät, Andy lähti mutta muistot jäivät. Niin kuin sekin episodi, että miksi Antti ei juonut kahvia. Hän oli joskus pikkupoikana  kaatanut kermaa kahviinsa kursailematta, jolloin ruustinnan jäätävä katse osui häneen. Siitä katseesta syntyi periaate olla juomatta kahvia.

Kiitos Andy, että olit olemassa.

(663.)

Hiihtäjää ei hymyilytä, ei ainakaan Seinäjoella eikä muuallakaan, missä Lumi ja ladut katoavat.

Tänään perjantaina Tanelinrannan kuntorata oli lumesta vapaa ja jäisellä uralla vallitsi pääkallokeli. Entinen latu oli jähmettynyt kouruksi, jolla suksijan täytyi teräväpiikkisiä sauvoilla tukea tasapainoa. Jo ensimmäinen työntö kiihdytti vauhdin sellaiseksi, että, vauhdin lisäämisen sijasta piti keskittyä jarrutteluun.

Moni katsoi viisaimmaksi kääntyi takaisin jo parinsadan metrin päästä ennen pientä laskua tunneliin ja sitä seuraavaa nousua. Tällä kelillä se oli järkevää, sillä vauhdista nauttiminen olisi ollut uhkarohkeaa, jopa  pöhlöyttä.

Tiedä mikä minuun meni, mutta kiersin kahden kilometrin lenkin ja vielä luisteluhiihtäjille tarkoitetun viiden kilometrin lisälenkin. Luistelin sen minkä saatoin ja muuten lykin perinteistä. Normikelilläkin yksi pitkä mäki vie aivan liian lujaa, joten nyt siinä oli tekeminen pysytellä jäisellä uralla, kun heti sen ulkopuolella oli sula maa. Kanervikko, kantoja ja mäntyjä.

Ei meitä suksittelijoita pahemmin ollut. Parkkipaikalle poikkesi muutama auto, joista tultiin katsomaan radan tilannetta. Joku sanoi, että lienee parasta valita joku muu laji kuin hiihto. Suosittelin sauvakävelyä. Uintia en tohtinut ehdottaa, sillä se vaatii vähintään kaksi kilometriä reipasta kroolia, jotta se vastaa vitosta ladulla. Ja harva sellaiseen menoon ryhtyy. Monelle uinti tuo mieleen  pulikoinnin, kun siinä ei tule hiki. Olen toista mieltä.

Lopetettuani ja suksia irrottaessani tuli muuan mies katsomaan hiihtouraa ja alkoi kertoa viikontakaisesta reissustaan Vuokattiin. Lunta siellä oli niin kuin talvella pitääkin. Latuja sai valita mielensä ja kuntonsa mukaan. Sanoi matkan Nurmosta sinne mahtuvan vielä ajopiirturin suositukseen eli 380 kilometriä. Ajokeli oli ollut loistava mennen ja tullen. Paluumatkalla jossakin Kärsämäen tällä puolella lumikerros oli ohentunut huomattavasti ja mitä lähemmäksi kotimaakuntaa oli tultu, sitä niukemmaksi se kävi.

Suositteli minullekin Vuokattia. Otin suosituksen vakavasti. Harkintaani vahvisti vielä se, kun liikuntatoimi oli kiinnittänyt Hyllykallion ladun ilmoitustauluun tiedotteen: ”Latu pois käytöstä. Liikkuminen omalla vastuulla.” Tylyä luettavaa, vaikka aina olen hiihtänyt omalla vastuullani, tuntui viestin ja pääkallokelin yhteisvaikutus kovin tehokkaalta. Hieman sitä lievitti kirkas auringonpaiste.

Lähdin pois.

(662.)

Kansalliskirjailija Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla saa Seinäjoen kaupunginteatterissa ensi-illan 9. helmikuuta. Näytelmää luonnehditaan jylhäksi ja karun kauniiksi kuvaukseksi pienen ihmisen kamppailusta kohtalonsa edessä.

Tuosta luonnehdista tuli vääjäämättä mieleeni kirjan se kohtaus, kun Pentinkulman opettaja pyytää Leppäsen Valtua kirjoittamaan taululle s-kirjaimen. Poika alkaa juntturoida heti ja huomauttaa opettajattarelle, ettei s:n piirtäminen onnistu, mutta ämmän hän osaa tehdä.

Luokassa syntyy melkoinen kaaos, hässäkkä ja opettaja kutsuu paikalle miehensä. Valtu antaa kuulua, vetoaa lakiin ja itsemääräämisoikeuteensa.

…Valtu kiersi pulpettijonon taakse turvaan, ja kiukun sokaisema rouva alkoi syöksähdellä puolelta toiselle saadakseen Valtun epäilemään kummalta puolen pulpettijonoa hän lähtisi koettamaan tätä kiinni.

–Sinä joudut kasvatuslaitokseen…

-Juu, juu…Mutta ei vaan revitä toista tukasta…on vaan laki puolella.

-Tästä pidetään imineeraus että tiet… Näät kuinka käy kun repii toista tukasta… Kylläs väännät porua kun laskee vallesmanni pihaan että tumpeli helisee…

Rouva huusi miestään eikä kiihdyksissään muistanut käyttää sanontaa opettaja, vaan huusi erittäin henkiläkohtaiseen sävyyn:

-Penttiii, Penttiii

Opettaja tuli, ja Valtu joutui hätään, sillä opettaja loikkasi aina pulpettijonon yli toisen kätensä varassa, mutta taitavasti liikehtien poika pelastui joka kerta.

-… hakatkaa ja repikää vaan saatana… Mutta kyllä lakiin mennään tästä asiasta…ja helvettiäkö minua opetatte kun sen saatanan hyvin tiette ettei minusta kirjoitusmiestä tule…

Lopulta Valtu oli nurkassa ja opettaja hänen edessään, mutta poika sieppasi vyöllään riippuvasta tupesta pikku puukon ja sanoi sähisten:

-Jos jumalauta kosket, niin tosta pesee…

Pienen ihmisen kamppailua kohtalonsa edessä, Niin, sitä se elämä on ollut ja on. Valtun kohtaloksi tuli olla Pentinkulman ensimmäinen sankarivainaja talvisodassa 1939.

(660.)

---

 

---

 

Kaupunginkirjaston uutisalueella on 77 paperista sanomalehteä ja 742 aikakauslehteä. Niiden lisäksi päätteeltä löytyy sähköisiä lehtiä ties paljonko. Kirjastossa kun tulee usein istuskeltua ja näkee samoja ihmisiä, pystyy heitä sen kummemin tuntematta päättelemään ainakin eräiden lehtimieltymyksiä.

***

Nyt sisään tulee tuo harmaatukkainen noin kuusikymppinen raskaasti lukusalin poikki kävelevä mies. Mies jauhaa purukumia, ja sen vuoksi hän on syöpynyt mieleeni ja toinen hänestä tutun tekevä piirre on se, että hän  liikkuu kaupungilla aina polkupyörällä.

Hän ottaa vetolaatikosta Sotilasaikakauslehden. Ei kuitenkaan mene sen kanssa pöytään, vaan lukee lehteä seisaalta. Ajattelen, että hän tarkistaa lehdestä jonkun evp:n syntymäpäivän tai jotain muuta vastaavaa, kuten ylennyksiä tai eläköitymisiä. Usein hän käy selaamassa Kylkirauta-lehden. Kyse on siis maanpuolustusasioista kiinnostuneesta henkilöstä.

Ohimennen huomaan erään pariskunnan, jonka opin tuntemaan kuuluessamme samaan harrastustoimintaan. Lasten vartuttua yhdistävä harrastus ja yhteydenpito jäi. Tapaamiset ovat satunnaisia. Pariskuntaa näen kirjastossa, jonne he tulevat palautusautomaatin kautta ja jatkavat lainaamaan kirjoja. Siis lukuihmisiä. Sitten he palaavat lehtien pariin. Eilen rouva jo luki keskittyneenä pöydässä omaansa miehen astellessa paikalle Mobilistin kanssa. Muistin, että hän teki elämäntyönsä autokauppiaana.

Sitten on joukko paikallislehtien lukijoita, jotka poikkeavat kirjastoon niinä päivinä, jollloin oman kunnan paikallislehti on ilmestynyt. Joitakin tunnistan Järviseudun, Uutisnuotan, Tejukan, Kurikka-lehden ja monen muun pitäjänsanoman lukijoiksi. Joku ottaa saman lehden useamman vanhemman kappaleen, joita säilytetään vetolaatikoiden alla kaapissa ja ryhtyy intensiivisesti selaamaan. Mitä se niistä hakee? Kuolinilmoituksia, lastenlasten nimeä urheilutulosluettelosta…

Jaha, tuosta rouvasta ei voi tälläkään kertaa erehtyä. Hän kävelee määrätietoisesti kohti Kotimaata ja menee sen kanssa pöydän ääreen. Lehti on nopeasti selattu ja samalla kun hän palauttaa sen, ottaa hän Eevan, jonka kannessa on Baba Lybeckin kuva. Lehden sisältö suorastaan imaisee rouvan. Taitaa olla hyvä juttu.

Häntä vastapäätä istuva mies lukee Sterniä ja siitä useasivuista juttua Berliin joulumarkkinoilla tehdystä terrori-iskusta. Mies vie Sternin vitriiniin ja tarttuu tottuneesti Kielikelloon sen näköisenä, että löytää siitä itselleen jotakin tärkeää, kuten vakiopalstat: alaan kuuluvat kysymykset ja ajankohtaiset lyhyet artikkelit. Tällä kertaa hän kiinnostuu ´tarkastaa` ja `tarkistaa´verbien merkityseroista. Artikkeli on tiivis ja sen kirjoittaja valaisee eroja osuvilla esimerkeillä. Tarkistaa tiedon paikkansapitävyys. Tarkastaa kunniakomppania.

Ennen ulko-ovea törmään entiseen työkaveriin, joka palauttaa muovikassillisen Tee se itse -lehtiä. Siis omatoiminen remontti- ja korjausmies. Hän sanoo säästäneensä sievoisesti, kun on saanut näistä lehdistä hyviä ohjeita milloin vesijohtojen ja milloin mersun korjaukseen.

Minä lukaisin tällä kertaa Latu&Polku -lehteä ja kiiltäväpintaisesta Niin&Näin –lehdestä Veijo Varpion laajan artikkelin Lauri Viidasta. Satuin muutama viikko sitten katsomaan Viita-näytelmän Tampereen Työväen Tetatterissa. Lauri Viidan syntymästä on sata vuotta.

Siinä lukukokemus lukuisine havaintoineen. Ja pakko laittaa kaupunginkirjastosta kuva, joka kertoo, ettei siellä tarvitse kaavoihin kangistua.

(659.)

Matkustaminen turistina on vaativa laji. Siitä ei saa muuta korvausta kuin elämyksiä, mutta siinä se matkustamisen ydin on. Elämykset säilyvät ja korvaavat materiaalisia ja taloudellisia kuluja. Se kävi selväksi loppiaisena, kun Thaimaan Patongissa piti nousta lentokenttäbussiin kello 04.25! Siihen aikaan ei vielä taideta edes lypsää  lehmiä, vain meitä pitkän matkan turisteja.

Aikataulujen noudattaminen lyhyelläkin matkalla eli hotellilta lentokentälle on tärkeää. Me jyristelimme Pattayan lentokentälle kaksikerroksiselle bussilla aamuyön pimeydessä pitkin sateen kiillottamaa väylää, jonka varrella jo kuhisi monenlaista eloa.  Liikenne tähän aikaan oli runsasta ja se tuntui koko ajan vilkastuvan. Asiakkaita näkyi piisaavan ympäri vuorokauden palveleviin kauppoihin, kioskeihin ja myyntikojuihin. Niin se on, että palveluja pitää tarjota vuorokauden ajasta riippumatta, kun kerran on ostovoimaa ja kysyntää. Thaimaassa väkeä piisaa jo omasta takaa, mutta paljon on myös turisteja.

Taaskaan en voinut olla ihmettelemättä mopoilla ja skoottereilla päristävien määrää ja sitä, että moni kaahasi ilman kypärää. T-paita ei juuri suojaa, kun sattuu kolari tai kaatuminen. Kaksipyöräinen pienmenijä puikkelehtii ketterästi muun liikenteen seassa, ja kun siihen on vielä yhdistetty monenlaisia kärryjä ja muita telineitä, liikkuu tavara sujuvasti.

Pattayan lentokentällä ensimmäinen turvatarkastus tehtiin jo ennen menoa terminaaliin. Laukut, elektroniikka, nesteet ja vyöt läpivalaistiin. Sitten kun olin pujottanut vyön paikoilleen, seurasi passintarkastus ja valokuvaus. Niin ja virkailijan tiukka syynäys.

Lentokenttäterminaaliin kerääntyi väkeä ja varsinkin Helsinkiin lähtevän lennon portti 11:lle. Lähtöä kuitenkin jouduttiin odottelemaan ja yläilmoihin nousimme tunnin myöhässä. Matkustajille kerrottiin heti, että saman verran myöhässä saavumme Helsinkiin. No, tunti sinne tai tänne ei isommin harmittanut kun matkaan joka tapauksessa menee yksitoista tuntia. Joidenkin jatkolennot Helsingistä myöhästyivät, samoin meidän alkuperäinen junayhteytemme, mutta matka ei ole kiinni yhdestä junasta.

Läpi pimeän maiseman kiitävään Pendolinoon verrattuna lentokoneessa näköala supistuu vaikka nopeus lisääntyy. Nyt kiisimme sellaista 860 km/h. Minä ja useimmat muut seurasimmet puutumiseen asti edessä olevan istuimen selkänojan kuvaruutua, joka näytti minuutin, kilometrin ja muiden suureiden tarkkuudella matkan edistymistä. Lentoreitti ylitti Intian, Pakistanin, Afganistanin, Kazakstanin ja muita tulenarkoja seutuja. Siellä oli Islamabad, Kabul, Herat, Grossnyi, jotka ovat tulleet tietoisuuteen väkivaltaisuuksista. Viimeinen suora alkoi Moskovan kohdalta Pihkovan ja Tarton ohitse yli Tallinnan.

Iso jumbo laskeutui kevyesti Helsinki-Vantaalle ja tarkalleen sen tunnin aikataulusta myöhässä, mutta perillä oltiin. Matkalaukut tulivat sujuvasti hihnaa pitkin, eikä tällä kertaa tarvinnut manata, että miksi se minun kapsäkkini tulee aina viimeisenä.

Ensimmäinen kosketus tänä vuonna Suomeen tapahtui Tikkurilan asemalla lähes kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Ja aivan viisaasti Ilmatieteenlaitos oli muistuttsnut tuulen lisäävän pakkasen purevuutta.

(658.)

Voiko eläkeläinen sanoa viettävänsä lomaa? Edes Thaimaassa.

Tietysti voi, jos asiaa ajattelee sillä tavalla, että loma edellyttää irrottautumista toisesta olotilasta ja siirtymistä toiseen. Ohimennen  kuulin määritelmän eläkeläislomailijasta: jos tehtäisiin uusi kuvallinen sanakirja, siinä olisi kuva minusta hakusanan ”eläkeläislomailijan” kohdalla.

Kuka muu kuin eläkeläinen kykenee lomailemaan täysipainoisesti vailla arjen/työn huolia eli ilman paineita. Niinpä lomakohteessa joiltakin lepotuoleilla käydään jo vilkasta keskustelua siitä, onko huominen perjantai normaali perjantai. Joku huomauttaa, että se on loppiainen eli vapaa päivä. Jaaha, ehtii siis lauantaina ja sunnuntaina palautua työvireeseen. Meikäläinen ei eläkeläisenä noita puheita ymmärrä. Työtä tekevillä on murheensa ja Marxinsa. Meillä eläkeläisillä taito oleksia.

Sääennusteen mukaan ylihuomenna eli lauantaina iltapäivällä samoin kuin sunnuntaina näyttäisi talvi suosivan hiihtoa kotitanhuvilla. Ei muuta kuin Fischerien pohjiin porkkanaa tai voihan vanha liisteri myös pelata. Latu kutsuu Joupiskalle, Tanelille ja Linnanpuistokin tarjoaa uraa. Näin vuosi kotimaassa jatkuu miinusasteisena, vaikka kotimaahan on juhlava tulla, siellä kun en vielä tänä vuonna ole ollut.

Näissä oloissa hiihto ei ole tullut mieleen kuin teksti-tv:stä Heikkisen hurjana vetona Tourilla. Ja on tässä lomahotellin liepeillä joku suomalaisukko viuhtonut sauvoilla niin, että porkanpiikit sätivät kipinöitä muhkuraista asfalttia vasten.

Pitää sen verran ottaa takaisin lausumaa, ettei täällä eläkeläisellä ole huolen häivää. Sellainen pieni aihe, kuten kuntouinnin aloitus kotihallin altaassa yhdeksännen päivän eli maanantaina aamulla vaatii uutta asennetta. Täällä kun olen joutunut pitämään tuntumaa veteen hotellin laajassa uima-altaassa, vaikka siinä parhaiten menestyy kahlaamalla.

Tänään Helsingin Sanomien Torstai-liite antoi kuntouintia harrastaville vinkkejä siltä varalta, ettei aina tarvitse uida sammakkoa sitä kilometriä. Minusta kilometrin uintia vastaa hyvin se, kun tekee suihkussa uintiliikkeitä (käsillä). Pitääkseen yllä kuntoa täytyy vedessä edetä ainakin tunti. Minun tavoitteeni on tunti ja kolme kilometriä. Niin ja ne HS:n antamat vinkit muistuttivat enemmän peuhaamista vedessä kuin kuntoilua. No, jokainen saa toteuttaa tässäkin asiassa omia tavoitteitaan ja parhaana pitämiään niksejä.

Tämän torstain kun vielä sinnittelemme, niin sitten pakkaamme matkalaukut ja lyhyiden yöunien jälkeen bussilla lentokentälle. Kotomaahan laskeudumme kello 15 ja jos kaikki menee nappiin juna tuo meidät Seinäjoella iltakahdeksalta.

Helpotusta pakkaamiseen tuo se, kun lasten dontsia muistuttava uimarengas, tiedättehän nämä turistikohteiden onnettomat välineet, puhkesi sopivasti, läsähti ja menetti tilavuutensa. Tuskin sitä muutenkaan olisi mukaan otettu.

Sama pätee siihen,  jos tänne ensin raahaisi paksuja kirjoja (Päätaloa, Linnaa jne) ja luettuina eli tyhjennettyinä taas kotiin. Siihen tarjoaa ratkaisun sähköinen kirja. Se ei paina, ei vie tilaa ja kaikesta huolimatta säilyttää sisältönsä.

(657.)

Piirtäjä David Parks on tainnut tavoittaa jotakin oleellista. Alkavatko maailmassa soida uudet sävelet ja rytmit…ilman riitasointuja? Pelimannit olisivat valmiina. Yritystä ja päättäväisyyttä ainakin on.

Rehvakas rumpujen päristäminen ja sitä myötäilevä nätti huilun liverrys eivät vielä maailmaa paremmaksi tee. Trumpiin on liitetty arvaamattomuus ja Putiniin halu kasvattaa Venäjän mahtia. Toivottavasti mahtimiesten halut ja pyrkimykset eivät joudu törmäyskurssille.

Tämä alkanut vuosi on tärkeä Euroopalle ja sen yhtenäisyydelle. Siihen vaikuttaa suuresti Ranskan presidentinvaalit samoin kuin Saksan liittopäivävaalit. Turkin tilanne käy entistä vaikeammaksi, sillä maa on joutunut sisäisten ja ulkoisten valintojensa takia väkivallan ja kansaa jakavan politiikan tielle.

Turkin taannoisen vallanvaihdon paljastuminen pani käyntiin kymmenientuhansien pidätysten ja virasta erottamisten aallon sekä opposition murentaminen. Sota Syyriassa Venäjä liittolaisena erkaannuttaa Turkkia Euroopasta ja lähentää Venäjään. Turkin vaikea tilanne maan koillisosassa kurdivähemmistön kanssa lisää väkivaltaa. Terroria maahan kylvää myös Isis, kuten juuri uudenvuodenaattona.

Turkin päättäjät uskovat epäjärjestyksen takana olevan Fetullah Gühlenin, Amerikassa asuvan maltillisen islamin saarnaajan. Syyt ovat kuitenkin syvemmällä.

(656.)