Tarinankertoja on mennyt, tarinat jäivät. Antti Saartola, tuttavallisesti Andy ja lähipiirille fafa, jos kuka oli verraton kertoja.
Tarinoita hänellä piisasi, ja usein hän aloitti kerronnan, että tämän jutun olen tainnut kertoa ainakin 47 kertaa, mutta kerron sen kuitenkin vielä 48. kerran. Ja juttu alkoi soljua, hakeutua uomiinsa ja edetä johdonmukaisesti pitäen kuuntelijan otteessaan. Antin mittava kokemus, eletty elämä niin maailmankirjallisuuden kuin kotimaisen romaanitaiteen suvereeni hallinta kuuluivat hänen kerronnassaan.
Ystävyytemme alkuvuosina eli lähes päivälleen viisitoista vuotta sitten viettäessämme poikani Tatun syntymäpäiviä puolisoiden ollessa Lapissa hiihtämässä huomasi Andy pahaksi onnekseen kadottaneensa kampansa. Sellainen kuitenkin löytyi seuraavana päivänä ja lähetimme sen postitse Andylle. Olisi sen voinut viedä Papinpolulle, mutta kirjeen lähettämiseen ja varsinkin sen saamiseen liittyy henkilökohtaisuutta, jollaista Andy arvosti.
Seuraavana päivänä posti toi kirjeen Andylta:
”Tatu ja Turja Turenius. 22.1.2001
Ilahduin suuresti saadessani kirjeenne ja vihreän kamman. Kampa ei ole kuitenkaan minun. Kun saavuin syntymäpäiville, kaivoin taskujani ja etsin kampaa. En löytänyt. Haroin kampaustani käsin peilin edessä ja se vaikutti varsin tyydyttävältä.
Vuoden 1939 syksyllä opin Kemin Sauvosaaren kansakoulun I luokalla, että kamman oikea väri on ruskea. Niissä voi olla kuitenkin erilaisia vivahteita. Lääkärissä ja kirkossa käytän veriruskeaa kampaa, urheillessa keskiruskeaa ja syntymäpäivillä hyvin vaaleanruskeaa kampaa. Kampani ovat kuitenkin yleensä kadoksissa, joten monesti joudun tästä väriskaalasta poikkeamaan. Kammat ovat kuitenkin aina ruskeita.
Palautan vihreän kamman.
Syntymäpäiville osallistuminen tuotti minulle iloa ja pyydän saada lausua parhaat kiitokseni.
Ystävällisin terveisin.”
Koska Andy ilmoitti käyttämänsä kamman värin, hankimme niitä kaksi ja postitimme ne hänelle. Vastaus tuli melkein saman tien.
”Tatu ja Turja Turenius 24.1. 2001
Kiitän saamastani kirjallisesta viestistä ja sen liitteenä olleesta kahdesta kammasta. Pintapuolinenkin tarkastelu osoitti, että ne täyttävät Kansainvälisen kampaajien liiton (IUHS) vaatimukset.
Lahjoituksen merkitys on suuri. Koska on vaikeaa löytää yksinomaan kampakauppaan erikoistunutta liikettä ja koska edes Matti Himberg ei ole halunnut perustaa markettiinsa erillistä kampaosastoa, olen kampakaupassa kokonaan konsulttien varassa. Kun kampakonsulttien koulutus on ollut pitkään pysähdyksissä, tunnen olevani tuuliajolla. Nyt saamieni lisäkampojen ansiosta kampavarantoni on niin hyvä, että voin rauhallisesti odottaa kampakonsulttikoulutuksen normalisoitumista.
Vihreän kamman arvoitus on vielä ratkaisematta. Kannattaisi varmaan kuulustella Rintalaakin. Voihan olla, että hänen muuten nuhteettomaan elämäänsä kuuluu kuitenkin yksi poikkeavuus, vaaleanvihreän kamman käyttö. Entä sitten naapurin Pena? Hän on saanut uuden konsernijohtajan. Voi olla, että uudessa Sampo-pankissa pitää käyttää modernia, vaaleanvihreää kampaa.
Ottakaa vastaan parhaat kiitokseni.
Jatkan tuloksettomasti Köyhän Lapin etsimistä.
Ystävällisin terveisin.”
Teksti on nasevaa, hyväntahtoista huumoria, siis jäljittelemätöntä Andyä. Esiin nousee myös hieno viittaus hänelle merkitykselliseen paikkakuntaan eli Kemiin, kotiseutuunsa. Sinne hän pääsee tiistaina viimeiseen leposijaansa.
Pian tämän kirjeenvaihdon jälkeen Andy sai minut innostumaan šakista. Nopeasti pelin taktiikka, kuviot ja muut hienoudet palautuivat muistiin vuosien jälkeen keskiviikkoisissa peli-illoissa Saartolan keittiön pöydän ääressä. Pian pelasimme tasaväkisiä ja tiukkoja matseja, jotka saattoivat kestää hyvin myöhään. Hankimme šakkikellon pysyäksemme aikataulussa, mutta pian kello sai mitata omaa aikaansa Antin todettua, että meillä on kellosta riippumatonta aikaa.
Noudatimme tiettyjä muodollisuuksia: pelijakson alkoi ja päättyi kättelemällä, kertasimme päivän uutiset ja myöhemmin kuulumiset keskittyivät yhä enemmän Annin ja Einon sanomisiin ja tekemisiin. Šakki-ilta päättyi iltateehen ja sen kanssa nautittuihin vehnäsiin milloin runebergintorttuihin, laskiaispulliin, croissanteihin tai berliininmunkkeihin. Andy oli kulinaristi.
Andyn ollessa Lähdekodissa aloitimme sakkituokion yhteisellä lounaalla, jonka hän ehdottomasti halusi tarjota minulle. Muistan kun kanssamme samassa pöydässä istunut muuan nainen kysyi, että olemmeko isä ja poika vai olemmeko sukulaisia, johon Andy totesi hienovaraisesti, että sukua lankouden kautta. Minusta se oli osuvasti sanottu ja juuri niin kuin juristi asian määrittelee.
Tärkeä vuotuinen tapaus oli joululahjakirjan valinta. Andy ehti aina lukea kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat lukuun ottamatta yhtä teosta, jonka hän sitten esitti lahjatoivomuksenaan. Tärkeimmän kirjalahjan hän kuitenkin sai aina isäinpäiväksi tyttäreltään Sirkulta. Jo vilkaisu Saartolan olohuoneen kirjahyllyyn johdattaa johonkin sellaiseen, jota voi luonnehtia olevaisen olemusta ja perussyitä tutkivaksi syvämietteisyydeksi. Se oli Andyn ominta maailmaa.
Pelasin šakkia Andyn hänen viimeiseen keskiviikkoonsa asti.
Tarinat jäivät, Andy lähti mutta muistot jäivät. Niin kuin sekin episodi, että miksi Antti ei juonut kahvia. Hän oli joskus pikkupoikana kaatanut kermaa kahviinsa kursailematta, jolloin ruustinnan jäätävä katse osui häneen. Siitä katseesta syntyi periaate olla juomatta kahvia.
Kiitos Andy, että olit olemassa.
(663.)