Kuukausi: joulukuu 2019

Kaksi viikkoa hiihtelyä Lapissa, enkä nähnyt yhtäkään poroa. Ainoaksi kosketukseksi niihin jäi jouluattona poronkäristys lautasella. En edes tällä kertaa ostanut täkäläisiä kulttikarkkeja, poronpapanoita. Poroja joka tapauksessa on liikkeellä, sillä perjantaina eräs tuttava oli ollut matkalla Rovaniemelle junalla, jonka alle oli jäänyt viisi poroa.

Sen sijaan moottorikelkkoja (snowmobiles engl.) näkyy ja kuuluu heti kun tuvasta astuu ulos. Niitä ovat tänne pohjoiseen lomailemaan tulleet roudanneet kuljetustrailereilla, niinpä nyt kelkat ja kuskit odottavat tositoimiin ryhtymistä. Lapin Safarin kelkkavuokraamon edustalla näitä menopelejä värjöttelee kymmenittäin ryhmitettynä tiukkaan muodostelmaan. Kelkat sietävät porojen tapaan kylmyyttä eikä niillä ole käynnistysvaikeuksia pakkasyön jälkeen.

• Lumiseen kairaan on ilmestynyt uudenlaista uraa. Sitä käyttöliittymää pitkin ajetaan läskipyörillä. Hiihtäminen ei näissä maisemissa ole enää talven ainoa kuntoilumuoto. Lisääntyvä talviliikenne jängällä vaatii tarkkaavaisuutta. Kaamoksessa äänettömästi liikkuvan polkupyörän hiihtäjä huomaa kirkkaasta ledvalosta ja risteyksissä pätevät etuajo-oikeussäännöt. Ennen hiihtelijää varoitettiin lumi pöllyten liikkuvista koiravaljakoista. Moottorikelkan liikkeistä ei tarvitse varoittaa, koska niiden pärinä kuuluu ainakin poronkuseman eli sen matkan päähän, jonka ajoporo voi kulkea virtsaamatta.

• Jos en ole nähnyt ainoatakaan poroa, ei näköpiiriini ole osunut koiravaljakkoakaan. Olisivatko motorisoitunut aika ja läskipyörät ajaneet niiden ohitse. Seurakoiria sen sijaan näkyy. Niitä tulee vastaan jokaisella kauppareissulla. Tänään näin niitä viisi taluttajineen kilometrin matkalla. Se on huomattavasti enemmän kuin urbaanissa kotomaisemissa.

• Ensimmäisellä hiihtolenkillä Luton koiraladulla vastaan pyyhälsi isäntänsä kanssa nappisilmäinen Halli. Kehaisin hihnan toisessa päässä tulevalle miehelle, että suomenpystykorva on komea ja ryhdikäs koira, siis suomalaisuuden perikuva. 

• Seuraavaksi yhytin kylällä herran ja rouvan, jotka ulkoiluttivat kolmea pölyhuiskaa muistuttavaa nuuskija. Herra mainitsi niiden roduksi havannankoiran. ”Eivät ne nyt ole edustavimmillaan. Karvakin noin pitkä”, hän totesi ja luetteli koirien synnyinpaikkakunnat. ”Tämä on Juvalta, hän Tampereelta ja tuo Rovaniemeltä, ja se on täällä kuin kotonaan.”

• Tunnistan hiljaisella parkkipaikalla oitis vikkeläkinttuisen ja uteliaana nelistävän borderterrieriksi. Koira kipaisee pari kertaa minun luokseni ja viillettää samana tien takaisin isäntänsä luo. Ei mitään lönköttelyä, vaan täyttä menoa. Tuossa naapurimökissä on polvenkorkuinen koira, joka tervehtii minua aamuisin ”luulot pois” – periaatteella ja kuin näkisimme aamuisin ensimmäistä kertaa. Vielä pitää mainita eilisiltainen havainto, kun koiranulkoiluttaja irrotti kultaisennoutajansa tassuihin tarttuneita lumiklimppejä. Sanoin, että se on tuttua hommaa. Meidän vehnäterrierin tassuista piti leudoilla ilmoilla riipiä kilokaupalla lumipaakkuja..

Lähtiessäni eräänä aamuna hiihtämään havaitsin pihaan johtavan tien aurausvalliin puhkaiseen kirkkaankeltaisen reiän. Se muistutti, että ympäristössämme on tilaa koiralle. Ihmisen parhaalle ystävälle.

(963.)

Eilinen sunnuntai eli 22. päivä joulukuuta oli talvipäivänseisaus ja vuoden lyhin päivä. Pohjoisella pallonpuoliskolla se on ajankohta, jolloin napapiirin tällä eli pohjoispuolella aurinko ei nouse lainkaan. Seuraavan kerran Saariselällä aurinko nousee 7. tammikuuta.

Luonnonilmiöstä huolimatta ei täällä säkkipimeydessä eletä. Luonnonvalo sallii vauhdista riippuen useamman peninkulman hiihtolenkin. Sen lisäksi on valittavissa keinovalaistuja latuja yli 150 kilometriä. Kumottakoon saman tien kaksi harhakäsitystä: kaamos ja keskiaika eivät ole sysimustia aikakausia.

Aika moni lujavauhtinen hiihtäjä kantaa otsallaan huikean kirkasta valaisinta, jotta pysyy uralla. Olisi kuitenkin kohteliasta, jos kirkas kaukovalo kohdattaessa vaihdetaan lähivaloksi, kuten maantiellä tavataan tehdä.

On jotenkin aavemaista kun jossakin etäällä kirkas halogeenivalo nousee ja laskee, katoaa hetkeksi ja jonkin mutkan takaa se taas lähestyy edestä. Saman tien hiihtäjä jo luistelee suhahtaen ohitse. Vielä kummallisempi näky on se kun vastaan tulee kaksi tällaista kirkasvaloin kiitävää hiihtäjää. Hetki siinä menee ennen kuin tajuaa, mikä äänetön kulkuneuvo on tulossa ja pitääkö sitä väistää.

                                                       ***

Aina kun olen hiihdellyt Rönkönlammen suunnasta kohti Laanilaa on maisemasta kohonnut sulavapiirteinen Kaunispää. Tällä kertaa se on herättänyt ristiriitaista tuntemusta kun tunturista loistavat siniset valot ikään kuin siellä olisi jono hälytysajoneuvoja siniset valot päällä. Voi olla, että digiajan turisteille luodaan eksoottista värivalomaailmaa. Tunturin laella on majoitusliikkeen pömpeleitä, joista turistit voivat vuoteesta käsin seurata taivaanmerkkejä, kuten tähdenlentoja ja revontulia läpinäkyvän katon salliessa avarat näköalat. Mitäpä turistien hyväksi ei tehtäisi.

Kuukkelin, paikallisen tavaratalon, kassajono on kansainvälinen raito. Yhteistä kieltä ei ole, mutta euroilla pärjää. Lämpöhaalareihin  pynttäytyneiden turistien ajanvietettä on moottorikelkalla ajelu. Niillä ulkomaaneläviä viedään pimeään erämaahan aistimaan hiljaisuutta ja hengittämään puhdasta ilmaa.

Moni kokeilee helpolta näyttävää hiihtoa. Mutta ennen kuin ladulle on asiaa, pitää hallita etiketti. Ei ladulla saa töllistellä ja aiheuttaa vaaratilanteita meille hiihtoniiloille, jotka olemme täällä olosuhteiden pakosta. Hiihtokilometrejä keräämässä.

Jotta musta joulu ei aivan latista tunnelmaa, on Väiski, Linnanpuiston lylynlykkijä, käynyt Ratamestarinkadulla valokuvaamassa kaupungin värikkäimmin jouluvaloin koristellun talon.

Näillä mennään tämä joulu. Liikasta, Statovcia ja Mantilaa.

(962.)

Saavuin eilen sunnuntaina Saariselälle hieman jälkeen kello kahdentoista. Päivän olin aloittanut aamukuudelta tunnin kuntosalitreenillä. Lauantai kului rutiininomaista rataa, johon iltapäivällä sentään sisältyi kohokohta: tyttärentyttären Annin 12-vuotissynttärikekkerit. Tupa oli täynnä väkeä ja juhlapöytä täynnä herkkuja. Sen jälkeen ilta kului miettiessä, pitääkö täydeksi käyneeseen reppuun pakata vielä jotakin – mukamas tärkeää. En keksinyt mitään.

Juna lähtee Seinäjoen pimeältä ja hiljaiselta asemalta vähän yli puolenyön. Käyn heti makuulle ja nukahdan ajatukseen, että pian konduktööri koputtaa tarkastaakseen matkalippuni. Niin ei käynyt. Herään Oulussa ja juon kahvin ja syön jogurtin. Pitkässä junassa nukutaan. RavintoLavaunussa, kuten VR kirjoittaa ravintolavaunun, on lisäkseni toinen varhainen matkustaja aamukahvilla. Kello on jotain aamuviiden paikkeilla. Palaan hyttiin loikoilemaan ja lueskelemaan päätteeltä päivän lehtiä. Rovaniemelle juna saapuu seitsemän minuuttia myöhässä ja ovet avautuvat tulosuuntaan nähden vasemmalle.

Reppu on kätevä kantoväline, vakuutun kun vaunusillalle alkaa tulla lähinnä japanilaisen näköistä ja kokoista porukkaa, joiden matkalaukut ovat järkälemäisiä matka-arkkuja. Rovaniemen aseman ulkoseinän lämpömittarin lukema on miinus yksi astetta. Asemaravintolassa jono pitenee. Syy selviää kun tulen maksamisvuoroon ja kun kysyin, onko lähimaksua. Myyjä sanoi kuin Kaurismäen elokuvassa: On, mutta se ei toimi! Naputan tunnukseni.

Suurin osa linja-autoon nousseista matkustajista jää pois Napapiirillä Joulupukin kylässä. Siis japanilaisia. Torkahtelen ja kymmeneltä vääntäydyn Sodankylän matkahuollon pihassa ulos ja kysyn  kuskilta, onko kahvila auki vai pitääkö mennä tien toiselle puolelle huoltoaseman kahvilaan.

”Auki se on kun ikkunassa lukee OPEN”, kuski toteaa.

Juon aamun kolmannen kahvin ja syön juustolla päällystetyn karjalanpiirakan. Lähimaksu toimii.

Bussin ikkunasta japanilaisnainen kuvaa puhelinlaitteellaan ohikiitäviä kaamosmaisemia ja siellä täällä vilahtelevia jouluvaloja. Matkavauhtimme on reipasta. Muistan tienvarren liikepaikan: Se on Ukkolan veljesten poronlihamyymälä, jossa kauppaa tekee vuoden 1976 Montrealin olympialaisten kultamitalisti Pertin veli.

”Pitkän matkan on olympiavoittajan pitänyt tehdä näiltä selkosilta.”

Kakslauttasessa ja Kiilopäällä jäävät ovat japanilaisia ja muita kaukomaiden matkalaisia. Meitä on kolme, jotka jatkamme Saariselällä, Bussi jatkaa Inariin.

Päätän, etten enää matkusta makuuvaunussa Seinäjoelta Rovaniemelle. Seinäjokelainen kun on jo junaan noustessaan ohittanut unen syvimmän vaiheen. Päiväsaikaan päivävaunussa nukahtelu, uinailu ja oheistoiminta ovat tehokkaampaa ja halvempaa kuin muutaman tunnin viruminen makuuvaunussa. Aiemmilla matkoilla olen jo päättänyt, että reissulla selkäreppu on paras vaihtoehto.

Uusi reppuni toimi erinomaisesti ensimmäisellä Lapin-reissullaan. 

(961.)

Kun maassa on hanget korkeat nietokset, tuntuu se näissä maisemissa käsittämättömältä. Totta se kuitenkin on, tosin noin 800 kilometriä pohjoisempana ja tarkemmin sanottuna Suopunkitie kahdeksan lähimaastossa Saariselällä. Juna lähtee Seinäjoelta 00.12 kohti Rovaniemeä, josta aamulla kahdeksan maissa Eskelisen Lapinlijat (tai Golden Line) vie loppumatkan ja puolilta päivin saavutaan Saariselälle. Sitten suksille.

Unto ja Tuulikki kuljettivat hiihtokalustoni suksiboksissa loskaisia maanteitä perille jo toissa päivänä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan noissa maisemissa, joihin olen menossa, on nyt yli puolimetriä lunta ja pakkasta muutama aste, mutta molemmat – pakkanen ja lumi– lisääntyvät alkavan viikon puolivälissä. Siitä kun viimeksi Saariselällä hiihtelin on jo yli puoli vuotta, enkä hiihtämistä ole sen koommin harrastanut, mitä nyt tuossa Linnanpuistossa hieman tuntumaa ottanut. Tällä kertaa tarkoitukseni on viipyä näissä maisemissa kaksi viikkoa ja aistia kaamosta sekä palautella hiihdon liikeratoja.

Hiihtokilometrejä en ahnehdi, mutta en toppuuttele, jos niitä on tullakseen. Matkaan olen varannut kahdet sukset, Rossignolin skinit ja Fischerin voideltavat. Ajankuluksi varaan Markku Mantilan 500-sivuisen Taivaaseen on toinenkin polku. Sen lisäksi repussani on vielä lahjapakkauksessa kirja, jonka avaan ja aloitan sen lukemisen jouluaattona. Saas nähdä mikä se on.

”Otetaan rauhallista tuumailua ja vietetään joulua ja palataan asiaan”, kuulosti viisaalta ohjeelta, jonka presidentti Sauli Niinistö sanoi television lauantai-illan pääuutisissa kun häneltä kysyttiin Al-Holin suomalaisten naisten ja lasten mahdollisesta palauttamisesta Suomeen.

Kuvan otin joskus vuosi sitten Conncticutin New Londonissa, joka on aikoinaan ollut merkittävä valaanpyynnin keskus. Kaupungin keskusaukiolla valaanpyrstö kertoo menneistä ajoista.

(961.)

Urho ja Paavo ovat tuttuja koiria, joita tapaan lähes säännöllisesti. Kummankaan rodusta en ole tietoinen.

Urho on pentu ja sen tietää millaista vipellystä se pitää kun kohtaamme Capun kanssa sen aamulenkillä lähipuistossa. Capukin innostuu pöyhköttämään pienikokoisen Urhon kanssa ainakin hetkeksi. Lyhytkoipisella ja valkoturkkisella Urholla, joka on sonnustautunut palttooseen, piisaa virtaa.

Eräänä aamuna Urhon emäntä halusi korjata minun taannoista käsitystäni Urhon rohkeudesta. Emäntä kertoi, kuinka hän oli  kuullut makuuhuoneen sängyn alta Urhon murisevan ja kurkistettuaan sinne huomasi Urhon säikkyvän kärpästä. Ettei se ihan niin peloton ole kuin mitä sen nimestä voisi päätellä, emäntä huomautti.

Entä sitten Paavo. Se on seitsemänvuotias ja huomattavasti isompi kuin Urho. Paavon kaltaisen hyväluontoisen koiran ominta elinpiiriä on haja-asutusalue ja siellä vartioimassa kotimarkkia, mutta minä treffaan sen kun haen Seinäjoen rautatieaseman ravintola Ruufuksesta keittoa. Tänään tarjolla oli hernesoppaa.

Paavo seuraa makuupaikaltaan nurkasta asiakkaita. Jos se tunnistaa vanhan tutun, tulee siltä tervehdykseltä kuulostava koiramaisesti ”tervepä terve”.  Sen jälkeen Paavo asettuu takaisin makuualustalleen.

Kahden tutun koiran tapaaminen ja muutaman sanan vaihtaminen niiden kanssa virkisti ja toi umpiharmaaseen päivään uutta sävyä. Sen sijaan Väiskin lähettämä valokuva Linnanpuiston hiihtostadionista lässäytti tunnelmaa. Ei ole kuin pari päivää kun tuolla kentällä nautimme lentokelistä. Nyt jäljellä on nurmikkoa, onneksi sentään vihreää, latujen kuvajaisia ja nuoskalunta muistuttamassa menneistä hiihtokeleistä. Joulukuun maisemaksi aika lohduton!

Väiskin tavoite on tälläkin kaudella kiertää kilometrin mittaista lenkkiä 1010 kertaa, minkä jälkeen hän sallii itselleen pääsy Joupiskan laduille. Muutama päivä sitten hän sanoi toiveikkaasti, että hiihtokausi on alkanut paremmin kuin moneen talveen! Nyt tuli stoppi, mutta onpa hänellä kierroksia jo 230 ja talvi vasta aluillaan. Ei siis epäilystäkään tavoitteen täyttymisestä.

En huolestu minäkään, vaikka hiihtoa on vasta kolmannes Väiskin kilometreistä. Otan suunnan viikonvaihteessa Lappiin viipyäkseni siellä kaksi viikkoa. Lapissa on lunta, latua ja sääennusteiden mukaan leppoisat ilmat ja omasta takaa sopankeittäjä. Tilaa ja aikaa on hiihdellä kun keskiviikkona täyttyi kuluvan vuoden uintitavoite eli 320 kilometriä. Siitä vesikelin harrastuksesta voin pitää muutaman viikon tauon.

Toivotan blogini lukijoille sekä Urholle ja Paavolle hyvää ja terveellistä joulua.

(960.)

Aamulehden Moro-liitteessä on osasto Meirän kekkerit, jossa taannoin kerrottiin eräästä tapaamisesta otsikolla ”Vatialan vanaatikot...”. Lehtikuvassa oli kahdeksan miehen porukka, joka edustaa suurten ikäluokkien ydinryhmää eli vuosina 1946-49 syntyneitä. Heidät oli kotiutettu 1967 vänrikkeinä Tampereen Ilmatorjuntapatteristosta Vatialassa. Varuskunta on lopetettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta miehiä yhdistää pitkä perinne.

Istumme Seinäjoen kaupunginkirjaston uutisalueen eräässä pöydässä. Joukossa on myös yksi tuon valokuvan miehistä, joka on armoitettu tarinankertoja, eikä mene kauan kun hän vie meidät yli 50 vuoden takaisiin varuskunnan suunnistuskilpailuihin Vatialan maastoihin.

”Hyvä sijoitus olisi tiennyt kuntoisuuslomaa, joten siinä oli tavoitetta”, kertoja muistuttaa ja jatkaa: ”Oli huhtikuun alku ja tein reitin valintaa kapean ja pitkän, lähes 30 metriä syvän Pitkäjärven rannalla. Lyhin ja nopein reitti seuraavalle rastille veisi jäitä pitkin parisataa metriä leveän järven yli. Järven kiertäminen olisi vaatinut kaksi kilometriä ja siinä olisi kulunut tärkeitä minuutteja.

Päästyäni vastarannalle huomasin jään sulaneen jo sen verran, etten olisi selviytynyt kastumatta maihin. Päätin palata takaisin tulojälkiä ja kiertää järven, mutta vähän ennen rantaa jää petti ja vajosin kylmään veteen. Teutaroin avannossa ja useiden nousuyritysten jälkeen jo pahoin kangistuneena pääsin kantavalle jäälle. Riisuin raskaat päällyshousut jäälle ja lähdin etsimään apua. Muuan iäkäs nainen havaitsi minut litimärän kalsareissa taapertavan miehen ja vei minut sisälle. Keittiössä puuhellan lämmössä mehua juodessani aloin täristä ja vapista kuin horkassa kun veri alkoi kiertää. Pian minut tuli noutamaan varuskunnan ambulanssi.”

Kertoja muistaa, kuinka Aamulehden yleisönosastossa oli edellissyksynä toistuvasti paheksuttu Ilmatorjuntapatteriston varusmiesten aamuohjelmaan kuulunutta aamu-uintia läheisen järven hyisessä vedessä. Nyt varuskunnan päällikkö, eversti, sai aiheen kutsua lehden toimittajan tekemään jutun siitä, kuinka jääkylmään veteen pudonnut soturi oli selviytynyt avannosta kun oli aikoinaan totutellut sietämään aamu-uinneilla kylmää vettä.

”Se oli puolen sivun juttu”, kertoja sanoo ja lisää, että sai hän vielä kuntoisuuslomankin.

Tarinasta tuli mieleeni, että varusmiesten pitää pystyä ja pyrkiä muuhunkin kuin kovaan tulokseen Cooperin-testissä ja ampumaan tarkasti. Niillä taidoilla ei vielä selvitä kylmästä avannosta.

(959.)

M.Agricolan mukaan eilinen 1. joulukuuta oli ensimmäinen adventti eli ”Lähin Suntaki Barbaran edhel, se Aduentin tootha kedhel”.

Näin alkoi uusi kirkkovuosi, ja adventtisunntaita tulee vielä kolme ja sitten olemme joulussa. Minulla kyse on ikävuosien mukaan laskettuna 72. adventti. Parhaiten niistä on jäänyt mieleen Hoosianna, Daavidin poika -virsi, ensimmäisen kynttilän sytyttäminen ja adventtikalenterin ensimmäisen luukun avaaminen. Ihan sopivasti kristillistä perinnettä, jonka toivon säilyvän ateistien ja uskonnottomien ankarista paineista huolimatta.

Päivä alkoi Capun kanssa pirteässä pikkupakkasessa ohittaessamme Linnanpuiston, jonka ladun äärellä piti tovi seurata kahden hiihtäjän suksien sujuvaa suihkimista. Päätin tulla hiihtämään heti, kun saan vietyä tyttärentyttären Annin ja hänen kaverinsa Iidan Heikkilänkylään ratsastamaan. Lähtiessäni ratsastustallilta takaisin kaupunkiin piti hetki ihailla matalalta kaupungin takaa nousevaa aurinkoa. Se värjäsi lyhyen päivän alkajaisiksi kaupungin punertavaksi.

Hiihtämään pääsin alkuiltapäivästä odoteltuani yhtäkkiä alkaneen lumisateen taukoamista. Vedin kuitenkin hiihtokamppeet päälle ja monot jalkaan. Ajattelin, että jos hiihto ei suju, tulen pois ja jatkan televisiosta Rukan hiihtojen seuraamista. Linnanpuiston latu oli hyvässä kunnossa ja suksi luisti eikä kentän eteläpäädyn notkossa näkynyt kosteutta. Sen oli pakkanen lannistanut.

Oikean polven tekonivel tuntuu sopeutuneen hyvin rauhalliseen ja lähes tasaisessa maastossa hiihtelyyn. Oikean jalan lihaksetkaan eivät tykänneet pahaa tunnin hiihdosta. Jos kaikki ennakkosuunnitelmat menevät hyvin, uskon Saariselän 15.12. alkavan kaksiviikkoisen hiihtoleirin antavan niin sanottua tsemppiä tulevan talven hiihtelylle ja tuovan sopivan tauon uintiin. Niitä kilometrejä on tältä vuodelta koossa vähän päälle 300.

Ensimmäinen adventti oli huomaamatta illassa. Tai ei voinut olla huomaamatta sitä kun Rukalla norjalainen talviurheilu jylläsi. Klaeby ja Iversen juonivat meidän Iivon tekemään 15 kilometrillä vetojuhdan töitä, ja loppukirin koittaessa norskit painelivat kaksoisvoittoon.

Televisiouutiset olivat lopuillaan kun toimittaja odotti hiljaisen Kesärannan portilla hallitusta pohtimaan pääministerin kohtaloa, joka aiheutui postin mylläkästä. Hiljaiseen näkymään toi eloa koiraa ulkoiluttanut mies, joka nyppäsi hihnasta uteliaaksi käyvää Rekkuaan, ettei tämä tukeudu luvattomasti televisiokuvaan. Siinä olisi ollut Sami Jauhojärven eli Mustin kommentti paikallaan.

Toimittaja epäili, että hallitus kokoontuu jossakin muualla kuin pääministerin virka-asunnossa. Niinpä pian levisi tieto, että Valtioneuvoston linnan eräästä ikkunasta oli nähty kirkasta valoa.

Se oli ensimmäinen adventti. Vielä niitä tulee kolme.
(958.)