Kaksi viikkoa hiihtelyä Lapissa, enkä nähnyt yhtäkään poroa. Ainoaksi kosketukseksi niihin jäi jouluattona poronkäristys lautasella. En edes tällä kertaa ostanut täkäläisiä kulttikarkkeja, poronpapanoita. Poroja joka tapauksessa on liikkeellä, sillä perjantaina eräs tuttava oli ollut matkalla Rovaniemelle junalla, jonka alle oli jäänyt viisi poroa.
Sen sijaan moottorikelkkoja (snowmobiles engl.) näkyy ja kuuluu heti kun tuvasta astuu ulos. Niitä ovat tänne pohjoiseen lomailemaan tulleet roudanneet kuljetustrailereilla, niinpä nyt kelkat ja kuskit odottavat tositoimiin ryhtymistä. Lapin Safarin kelkkavuokraamon edustalla näitä menopelejä värjöttelee kymmenittäin ryhmitettynä tiukkaan muodostelmaan. Kelkat sietävät porojen tapaan kylmyyttä eikä niillä ole käynnistysvaikeuksia pakkasyön jälkeen.
- Lumiseen kairaan on ilmestynyt uudenlaista uraa. Sitä käyttöliittymää pitkin ajetaan läskipyörillä. Hiihtäminen ei näissä maisemissa ole enää talven ainoa kuntoilumuoto. Lisääntyvä talviliikenne jängällä vaatii tarkkaavaisuutta. Kaamoksessa äänettömästi liikkuvan polkupyörän hiihtäjä huomaa kirkkaasta ledvalosta ja risteyksissä pätevät etuajo-oikeussäännöt. Ennen hiihtelijää varoitettiin lumi pöllyten liikkuvista koiravaljakoista. Moottorikelkan liikkeistä ei tarvitse varoittaa, koska niiden pärinä kuuluu ainakin poronkuseman eli sen matkan päähän, jonka ajoporo voi kulkea virtsaamatta.
- Jos en ole nähnyt ainoatakaan poroa, ei näköpiiriini ole osunut koiravaljakkoakaan. Olisivatko motorisoitunut aika ja läskipyörät ajaneet niiden ohitse. Seurakoiria sen sijaan näkyy. Niitä tulee vastaan jokaisella kauppareissulla. Tänään näin niitä viisi taluttajineen kilometrin matkalla. Se on huomattavasti enemmän kuin urbaanissa kotomaisemissa.
- Ensimmäisellä hiihtolenkillä Luton koiraladulla vastaan pyyhälsi isäntänsä kanssa nappisilmäinen Halli. Kehaisin hihnan toisessa päässä tulevalle miehelle, että suomenpystykorva on komea ja ryhdikäs koira, siis suomalaisuuden perikuva.
- Seuraavaksi yhytin kylällä herran ja rouvan, jotka ulkoiluttivat kolmea pölyhuiskaa muistuttavaa nuuskija. Herra mainitsi niiden roduksi havannankoiran. ”Eivät ne nyt ole edustavimmillaan. Karvakin noin pitkä”, hän totesi ja luetteli koirien synnyinpaikkakunnat. ”Tämä on Juvalta, hän Tampereelta ja tuo Rovaniemeltä, ja se on täällä kuin kotonaan.”
- Tunnistan hiljaisella parkkipaikalla oitis vikkeläkinttuisen ja uteliaana nelistävän borderterrieriksi. Koira kipaisee pari kertaa minun luokseni ja viillettää samana tien takaisin isäntänsä luo. Ei mitään lönköttelyä, vaan täyttä menoa. Tuossa naapurimökissä on polvenkorkuinen koira, joka tervehtii minua aamuisin ”luulot pois” – periaatteella ja kuin näkisimme aamuisin ensimmäistä kertaa. Vielä pitää mainita eilisiltainen havainto, kun koiranulkoiluttaja irrotti kultaisennoutajansa tassuihin tarttuneita lumiklimppejä. Sanoin, että se on tuttua hommaa. Meidän vehnäterrierin tassuista piti leudoilla ilmoilla riipiä kilokaupalla lumipaakkuja..
Lähtiessäni eräänä aamuna hiihtämään havaitsin pihaan johtavan tien aurausvalliin puhkaiseen kirkkaankeltaisen reiän. Se muistutti, että ympäristössämme on tilaa koiralle. Ihmisen parhaalle ystävälle.
(963.)