Auto on jo siellä

Sie haben beim Navigieren schlimme Fehler gemacht”, Helmut sanoi saavuttuamme vartin ilmoitettua myöhemmin. Jouduimme ajamaan hitaasti illalla oudossa kaupungissa ja sen takia navigoimme hieman virheellisesti.

Minua ei vartin myöhästyminen vaivannut. Helmut halusi tarkistaa ajoreittimme navigaattorin datasta.

”Minähän sanoin, että pysytelkää Neissen oikealla puolella, hän huomautti voitonriemuisesti.

”Loppu hyvin, kaikki hyvin”, kakistelin ja siirryimme aterioimaan.

”Tulitte pitkin Oder–Neisse-linjaa, toisen maailmansodan tärkeää rajaa, joka erottaa Saksan ja Puolan, rajanaapurina on Zgorzelec Görlitzin puolalainen kaksoiskaupunki.

”Elämä täällä Saksan itäisimmässä kaupungissa oli villiä, kunnes Puola liityttyä EU:hun ja rajat saatiin kontrolliin”, Helmut esitelmöi.

”Täällä varastettiin autoja enemmän kuin missään muussa Saksan kaupungissa. Autot katosivat jäljettömiin Puolan puolella, jossa niiden moottorit irrotettiin ja siirrettiin toiseen samanmerkkiseen ja varastettu auto maalattiin saman tien.”

”Uskaltaako auton jättää yöksi kadunvarteen”, kysyn ja Helmutin mielestä se on nykyään turvallista, sillä Puolan keskiluokka on vaurastunut ja maalla on omaa autoteollisuutta ja EU-tukee liikenneinfraa, kuten huomasitte valtavia tiejärjestelyjä risteyksineen.”

Salaatin ja kahden alkoholittoman oluen jälkeen menimme nukkumaan, koska aikomuksemme oli jatkaa matkaa Puolan Toruniin, Kopernikuksen kaupunkiin.

Aikomukseksi se jäikin.

Autoa ei ollut kadunvarressa.

Helmut totesi mukaillen puolalaista matkatoimiston slogania:”Tulkaa Puolaan, autonne on jo siellä!

Jopa onnisti, matka jatkui

HS:n Uutisguru onnistui ja kaikki kymmenen kysymystä napsahtivat oikein. Sekin, jossa kysyttiin joulukuun aiempaa nimeä ja joka on talvikuu. Kaksi muutakin vaihtoehtoa olisivat olleet hyviä, nimittäin lumikuu ja pimeäkuu.

Epäilen etäyhteyden päässä myös kilpakumppanini yltäneen hyvään tulokseen.

Minulle täysosuma tuli viimeksi kuukausi sitten. Sen jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän kompurointia, joten hyvällä mielellä tässä olen.

Sen sijaan eilisen junalakon vuoksi tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joiden junamatka tyssäsi tai muuten joutuivat kärsimään. Minut junalakko yllätti loppukesällä 1989 Helsingborgissa. Sinne olin saapunut Bonnista junalla, jonka piti jatkaa Tukholmaan ja minun ehtiä laivalle. Kovaäänisistä kaikui pakko– ja riikinruotsiksiksi informaatiota, josta ymmärsin, että eri suuntiin Ruotsia pääsee parkkipaikalle tulleilla busseilla.

Kuningaskunta tarjosi tuntikaupalla hyviä teitä ja avaria maisemia ja aikataulun mukaisen saapumisen Skeppsbrolle. Turusta VR toi Seinäjoelle.

Eräs Ruotsiin muuttanut tuttu oli tunnistanut minut paikallisen Helsingborg Dagbladetin lyhyestä haastattelusta ja kuvasta ja lähetti jutun minulle.

Veturimieslakko pysäytti junat Suomessa eilen ja 32 vuotta sitten samaa todistin Helsingborgissa Ruotsissa.  

Ei häivääkään rasismista

Esimerkki tekee kaltaisekseen eli matkiminen tai jäljitteleminen on tehokkain tapa oppia niin hyvää kuin pahaakin. Rasismiakin tai sitten ei.

Tulee mieleeni vastapäätä keittiön pöydässä istuva henkilö, joka on elänyt parhaita nuoruutensa vuosia ympäristössä, joka on koostunut erivärisistä ihmisistä ympäri maailmaa ja vieläpä sieltä köyhimmiltä kulmakunnilta. Tarjolla olisi ollut lyhyt tie rasismiin, mutta se tie ei houkutellut, sillä kyse oli Luojan luomista ihmisistä.

Siinä on oppinut tulemaan kaikkien kanssa toimeen ja jakamaan yhteistä tilaa, ja kun sen kerran oli oppinut, on oppi säilynyt ja sitä on tullut edelleen jaettua. Senkin hän oivalsi, etteivät jakolinjat ja suhtautuminen erirotuisten välillä noudata poliittisten puolueitten sisäisiä rajoja eikä paljon muitakaan rajoja. Rasistit nyt vain ovat sekalaista seurakuntaa. On niitä, jotka kelpaavat jonkun puolueen keppihevoseksi, jolla voi pyrkiä päämääriinsä. On myös niitä, jotka ovat jääneet metsänreunaan irvistelemään.

Rasismia ja sen piirteitä voi olla kenessä hyvänsä, kuten siinä humanistissakin, joka halukkaasti esiintyy huumorimiehenä hauskuttaen matkimalla mustalaisten puhetta.

Muistan tuon vastapäätä keittiönpöydässä istuvan joutuneen kerran poistamaan työpaikalleen sairaalaan toistuvasti ruokailuaikoina tulleen seurueen, joka oli tullut katsomaan sukulaistaan. Jopa jyrkkäsanaisesti. Silloin esiin oli astunut porukan henkinen johtaja, joka kysyi:

”Kuule, olet raaka tohtori, missä olet koulusi käynyt?”

”Se on ihan sama, kunhan on käytynä”, tohtori puuskahti, ja niin seuruetta vietiin.

Siinä ei ollut tietoakaan rasismista, niin kuin ei tuossa kuvassakaan, jonka olen  kaapannut Harri Marstion hienosta youtube-kappaleesta Romany violin.

Tarvitaan muitakin kuin englannin kieltä

Kuudenkymmenen vuoden takaa on ilkeästä äidinkielenopettajasta jäänyt mieleeni vain yksi humoristinen hetki. Se oli silloin, kun hän kertoi, kuinka isäntäperheessä puhuttiin sinne sijoitetun sotavangin kanssa sujuvasti venäjää, ja se oli ihmetyttänyt yksinkertaista renkiä. Aikansa kuunneltuaan käsittämätöntä keskustelua, renkikin rohkaistui ja sanoi ”sopoti, sopoti”. Koko luokka purskahti palkitsevaan nauruun.

Vähän samanlainen tilanne toistui myöhemmin kotipuolen leirintäalueella, jossa vielä loppukesästä viihtyi harjateltassa yöpynyt ja skootterilla liikkunut saksalainen Ernst. Hän oli saanut mato-ongella muutaman ahvenen, jotka oli jättänyt rannalla olleeseen astiaan odottamaan täydennystä. 

Iltasella lukion poikia kävi kokeilemassa kielitaitoaan Ernstin kanssa, kun paikalla oli leirintäalueen hoitaja, joka halusi selvittää Ernstille, kuinka hän oli kaatanut astian ja ahvenet olivat päässeet menemään. ”Ernst, minä astia, sinun ahvenet, hulirumpsis.” Joku lukion pojista selvitti Ernstille, että kala-astia oli kaadettu ja kalat menneet.

Vieraiden kielten taito, eikä vain englannin, jota voi puhua päästelemällä sanoja peräkkäin, on hyvä apu. 

Eräs merimies rehvasteli osaavansa kaikki muita kieliä paitsi hepreaa. Joku pyysi näytettä ranskasta. ”No, se on kuule minulle ihan hepreaa.” Puhumatta hepreasta, ovat koululaisten kielivalinnat käyneet aina vain suppeammiksi englannin otteessa.

Jouduin etsimään latinan sanakirjan, kun lääkäri totesi jalassani peroneusparesin. Se osoittautui pohjehermonhalvaukseksi. Peronaeus on pohje eli koipi ja paresis hervottomuus.

Ja siitä alkoi toipuminen!

Kuva on saksalaisesta Zeit-lehden artikkelista muutaman vuoden takaa, jolloin lehti kertoi, kuinka Pohjois-Korea lähettää tuhansia kansalaisiaan mm. Puolaan töihin, ja palkka menee valtiolle. Otsikko on suomeksi ”Työtä johtajan hyväksi”.