Kaikki muu paitsi TOIVO meni

Juuri kun karanteenirajoituksia hieman purettiin, sain luettua Leningradin piirityksen vuodet. Vaikka Leningradin 900 päivän piirityksestä 1941–44 on kirjoitettu paljon, tarjoaa Michael Jonesin kirjoittama ja Into-kustantamon suomeksi julkaisema kirja ”kunnianosoituksen ihmismielen sinnikkyydelle”, kuten Herald tiivistää.

Piirityksen kokeneita ihmisiä elää yhä ja kirjassa on heidän kokemuksiaan, havaintoja ja kuvauksia, mikä lisää kirjan todistusvoimaa. Tapahtumien ajallinen ja Leningradin eli nykyisen Pietarin maantieteellinen läheisyys koskettavat suomalaisia ja muistuttavat aivan rajan toisella puolella tapahtuneesta yhdestä aikamme epäinhimillisimmästä murhenäytelmästä. Ja olihan Suomi sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Kirja on vaikuttava kuvaus taipumattomasta uskosta ja toivosta parempaan. Siitä huolimatta vaikka asukkaita menehtyi yli miljoona ja kaupunki muuttui löyhkääväksi rauniokasaksi.

Jotain meni pieleen ja pahasti Hitlerin pakkomielteessä hankkia natsi-Saksalle elintilaa (Lebensraum), raaka-aineita ja elintarvikkeita valloittamalla alueita Neuvostoliitolta. Hanketta oli toteuttamassa huippuunsa trimmattu Wehrmacht, iso, moderni ja koulutettu armeija, jonka salainen ase oli salamasota (Blitzkrieg).

Armeijan kolmesta kärjestä yksi suunnattiin Puolan ja Baltian kautta Leningradiin, toinen Moskovaan ja kolmas Ukrainaan. Wehrmacht eteni kolmen miljoonan sotilaan, tuhansien panssarivaunujen ja lentokoneiden voimin lähes 3000 kilometrin levyisellä rintamalla, joka ulottui Baltian maista Mustallemerelle. Leningradin se saavutti 22. kesäkuuta 1941.

Natsit olisivat tuhonneet Leningradin tehokkaammin ja nopeammin kuin mitä lopulta saavutettiin 900 päivän lopulta epäonnistuneella piirityksellä. Luonnevikaisen Hitlerin käsky oli nimenomaan näännyttää kahden miljoonan asukkaan Leningrad ja olla suostumatta antautumiseen. Aluksi se näytti tuottavan tulosta, mutta se johtui puna-armeijan taitamattomuudesta, sen johdon keskinäisistä kaunoista ja Leningradin viranomaisten kyvyttömyydestä. Kohtalokas virhe oli ison kaupungin elintarvikkeiden varastoiminen yhteen paikkaan, joka oli vihollisen helppo tuhota. Nälänhätä paheni ja leipäannokset pienenivät. Ihmisiä tuupertui kuolleina kaduille ja ruumispinot kasvoivat, kun joukkohautojen ei jaksettu kaivaa. Nälkä sai ihmiset syömään kissoja, koiria ja rottia. Kannibalismiakin esiintyi. Sen sijaan herroille Smolnaan toimitettiin kuohujuomaa, kaviaaria ja muita herkkuja!

Ankarat kärsimykset eivät lannistaneet, toisista pidettiin huolta ja autettiin. Yhteisöllisyys kukoisti ja sai ihmeitä aikaan. Elämänlankaa vahvistettiin lukemalla Puškinia, kuuntelemalla musiikkia, piirtämällä… Stalin oli määrännyt Leningradin puolustuksen vastuun marsalkka Kliment Vorošiloville (1881-1969), jonka mukaan on nimetty eräs neuvostopanssari. Vorošilov epäonnistui surkeasti, samoin hänen seuraajansa eikä onnistunut puoluepamppu Andrei Zdanovkaan (1896-1948), hänkin Stalinin luotettu. Zdanov toimi sodan jälkeen valvontakomission johtajana Suomessa.

Huhtikuussa 1942 Leningradin rintaman komentajaksi määrättiin ilman bolševismin painolastia mutta perusteellisen sotilaskoulutuksen saanut kenraaliluutnantti Leonid Govorov (1897-1955), jonka ote ja olemus alkoi näkyä ja vahvistaa uskoa tulevaisuuteen. Yksi merkkipäivä oli elokuun 9. päivä, jolloin esitettiin kaupungin maineikkaan säveltäjän Dimitri Šostakovitšin (1906-1975) juuri valmistunut 7. sinfonia Leningradin filharmoniassa. Sinfoniaorkesterista puuttui soittajia, mutta Leonid Govorov kehotti puna-armeijassa palvelleita muusikoita soittamaan. Konserttisali oli ääriään myöten täynnä ja voitonriemuinen tunnelma tarttui jokaiseen.

Piiritys alkoi rakoilla kun Govorov teki viisaita ja onnistuneita ratkaisuja. Neuvostojoukot onnistuivat murtamaan saksalaisten saartorenkaan 18. tammikuuta 1943.

Erinomaista, ettei Suomi osallistunut Saksan pyynnöistä huolimatta Leningradin piiritykseen. Se ei olisi tiennyt meille hyvää.

(1002.)

Leningrad, piirityksen vuodet. Michael Jones. 2020. Suom. Arto Konttinen. Into 416s

Puhelinlangat soi ja laulaa

Vuosi sitten näihin samoihin aikoihin toukokuuta ja yhtä lämpöisenä perjantaiehtoona tulin pyörälenkiltä ja jätin nappikuulokkeet korvilleni ja jouduin keskelle Radio Suomen Puhelinlangat laulaa –toivekonserttia. Se tempaisi mukaansa.

Tein siitä tuoreeltaan kirjauksen, joka kuitenkin jäi tiedostoihin ja unohtui sinne käyttämättömänä, kunnes tänään kaivoin – vai pitäisikö sanoa louhin – sen esille.

***

Juontaja kehottaa Harria, oululaista soittajaa, hiljentämään vastaanotintaan, ettei ääni ala kiertää. Sitten juontajalla jo on täysi työ saada hillittyä kovasti puheliasta miestä. Hän on näitä omasta äänestään nauttijoita, jonka puhe poukkoilee aiheesta toiseen.

Harri on toivonut Charles Aznavourin La Mamman. Siitä hän saa aiheen kertoa, kuinka entisenä keikkamuusikkona ja tapahtumien juontajana on esittänyt useasti La Mamman. Nyt hän on palailemassa Rinta-Joupin automarkkinoilta Tervajoelta ja sielläkin hän on esittänyt La Mamman.

”Se on vanha kipale, mutta sitä pyydetään jatkuvasti”, Harri sanoo. Naisjuontajan kysyttyä, esitätkö sen alkukielellä eli ranskaksi? ”Suomeksi” hän toteaa, ” niin se menee yleisölleni paremmin perille.” Siten vuolaspuheisen miehen ääni alkaa haipua ja jäädä musiikin alle.

***

”No, kuka siellä langalla nyt on?”

”Timo.”

”Mistä Timo soittaa?”

”Lappajärveltä.”

”Se on tuossa Porvoon ja Myrskylän naapurissa.”

”Ei kun Etelä-Pohjanmaalla.”

”Se on Lapinjärvi, jota minä tarkoitan”. juontaja pahoittelee. ”Ja se sinun järvesi on Lappajärvi?”

”Näin on”, Timo sanoo. ”Se on syntynyt, kun meteoriitti on joskus törmännyt maahan, ja kraatteri on täyttynyt vedellä, eikä siitä tullutkaan ihan mikä tahansa lätäkköä, vaan iso järvi.”

”No siinäpä historiaa, mutta miten Timon tämä päivä on mennyt?”

”Peltotöissä, apulantaa ajanut koko päivän.”

”Olet siis maanviljelijä ja valmistelet uutta satoa. Onko nyt ilta ja viikonloppu vapaata?”

”Vain tämä ilta. Saunassa käyn, ja huomenna jatkuu sama souvi.”

”Traktorille ja miehelle suodaan hetki palautumista täksi illaksi.”

”Niin tekee.”

Timon toivoma Kari Tapion esittämä Olen suomalainen soitetaan Merisään  jälkeen.

***

Ensimmäisen kerran kuulen, että toivekonsertin loppuun on ympätty yhteislauluosio, johon yleisöäänestystä varten on valittu kolme ehdokasta: Tästä asti aikaa, Lentäjän poika ja Tipitii. Hyviä kappaleita, mutta parhaiten konsertista jäi mieleen Harri Marstion Muisto vain jää.

Äänestyksen yhteislauluksi voitti Tipitii. Se toi kevään ja alkavan kesän kosketusetäisyydelle samoin kuin 92 kilometrin pyörälenkki. Siinä parasta oli Kiikuntien uusi päällyste.

(1001.)

Jotain vakavampaa

Kuiva lautaseinä imee ahnaasti lahonsuojaa ja sen haju jää joksikin aikaa seinän vierelle väreilemään. Miehet kasaavat metallitellingit ja kokoavat tyhjät purkit, pensselit, telat ja muut työkalut. Joku läimäyttää peräkärryn kannen kiinni, ja kaiku kuljettaa ääntä pitkin maisemaa. Pultti hoputtaa tyhjentämään loput olutpullot, ettei juomatonta kaljaa tarvitse kuskata takaisin kaupunkiin.

Yhdistyksen mökkitalkoiden järjestelyistä on tullut työläs rituaali, osallistujia kun on aina vain vaikeampi saada mukaan. Parhaimmillaan sinne mentiin vähintään kahdella autolla ja viivyttiin yön yli. Saunottiin ja uintiin. Nyt mennään aamulla Pultin autolla ja tullaan hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin. Sopivan ajankohdan järjestäminen tuottaa vaikeuksia, ja lopulta sen päättää Pultti joksikin lauantaiaamuksi. Kerrasta toiseen sama innoton sakki lähtee velvollisuudesta pikemminkin Pulttia kuin yhteisen mökin kunnostamista kohtaan.

Töitä mökillä on aina vain vähemmän. Se kuuluu kunnan jätevesiverkkoon ja sinne on vedetty sähkö. Talkoilla pyritään pitämään yllä kituliasta yhteishenkeä.

Miehet ovat jo tovin toimettomina odotelleet lähtöä, joka alkaa siitä, kun Pultti harjaa valamansa kuularingin puhtaaksi, tekee verryttelyliikkeitä ja työntää muutaman kerran neljän kilon kuulaa. Tuloksia, jotka heikkenevät vuosi toisensa jälkeen, hän ei ole enää aikoihin kirjannut mökkipäiväkirjaan.

Ulkoilman, rasituksen ja oluen punoittamat miehet keräävät tyhjät oluttölkit, kun kantautuu lähestyvän auton ääni. Tulee poliisiauto. Miehet vaikenevat hetkeksi.

”Mitä se tänne tulee”, Kauppi ihmettelee.

”Eksynyt”, Lehto sanoo.

”Meillä asiat on kunnossa, ei olla edes ongittu ilman lupaa”, Kauppi toteaa.

Autosta tulee kaksi virkapukuista poliisia, nainen ja mies. Nainen on Repo ja pidempi kuin mies, joka on Konstig.

”Konrad Pulttia haemme”, Repo sanoo eikä Konstigkaan tunnista Pulttia.

”Mitä, mitä nyt”, Pultti ähisee ilmeettömänä. Repo sanoo, että tällainen on toimeksianto ja liuuttaa sivuoven auki. Pultti on kompastua noustessaan autoon.

”Kuinka me täältä päästään takaisin”, Lehto huutaa ja poliisiauton tummennettujen ikkunoiden takaa kuuluu Pultin kehotus, että hänen autollaan.

”Ei onnistu, on jo sen verran promilleja”, Kauppi hihkaisee. Poliisiauto häipyy, ja miehet pohtivat, miksi Pultti haettiin.

”Jotakin vakavaa, ei kai tähän aikaan lauantaina muuten tulla”, Peltonen sanoo ja yrittää keventää, että epäiltäisiinkö Palmen murhasta vai onko partio lähtenyt valtion bensalla kuhertelemaan?

Poliisiauton päästyä päätielle Konstig kysyy Pultilta hirvikivääriä.

”Luvallinen ja kotona”, Pultti mutisee ja muistikuva edellisillasta alkaa koostua pala palalta soittoon naapurille ja uhkaukseen ampua naapurin koira, ellei se lakkaa haukkumasta ja naapuri lopeta omalta puoleltaan ohentamasta tonttien rajalla kasvavaa kuusiaitaa.

”Ajetaan sitä kautta ja otetaan ase valtiolle”, Konstig sanoo ja lisää, että ainakin toistaiseksi.

Avainnippu helähtää Pultin taskussa ja hän hermostuu, etteivät miehet pääsee pois eivätkä mökkiin kun hänellä on avaimet. Pultti kysyy, meneekö tässä kauankin?

”Menee”, tokaisee ratissa istuva Repo, ”kuulustelut ja paperihommat ja jos tulee vielä jokin lähtö.”

”Täytyisi miesten päästä pois”, Pultti mutisee ja katselee apeana suu auki maisemaa.

”Pyytäkää joku tuttu asialle, ja on noita takseja”, Konstig huomauttaa virallisesti ja lisää, että voihan siellä yöpyä, ja aamulla kaikki ovat ajokunnossa.

”Kyllä tällä ilmalla ulkona tarkenee odotella”, Lehto sanoo ja Peltonen toistaa, ettei ilmasta ole valittamista.

”Olisi kuitenkin jokin käsitys, kauanko täällä odottelemme…ilman evästä.”

Kauppi jahkailee ja ihmettelee, että mitä se Pultti niin tärisi, ettei huomannut jättää meille edes avaimia.

”Oliko ensimmäinen kerta, kun virkavalta haki, ja kuka hyvänsä lain kouraa hätkähtää”, Peltonen järkeilee ja ihmettelee, ettei Pultti kysynyt, miksi häntä tultiin hakemaan.

Kauppi Sanoo, ettei poliisi lauantaina iltapäivällä lähde ketään hakemaan ihan löysin perustein toiselta puolen maakuntaa.

”Aivan sama minkä takia, mutta kun tänne tultiin talkoisiin eikä odottelemaan. On vielä saunailtakin”, Kauppi jahkaa. Peltonen huomauttaa, että poikamies ehtii saunoa koska vain.

”Kyllä minuakin selänpesuvuoro odottaa siinä kuin ukkomiehiä”, Kauppi ärähtää.

Peltonen sanoo sovittelevasti, että kyllä Pultti tavalla tai toisella ennen pitkää meidät tulee hakemaan pois.

Kuoppaista mökkitietä lähestyy äänettömästi henkilöauto. Miehet valpastuvat.

”Nainen…Pultin vaimo, Armi”, Lehto tunnistaa kuljettajan

Rouva Pultti pysäköi miehensä Škodan viereen. Miehet seuraavat uteliaina, kun rouva nousee autosta, tervehtii ja aloittaa hätääntyneenä:

”Palasin Oriveden opistolta kirjoittajakoulutuksen lähijaksolta ja kotona huomasin, että hirvensarvien päältä puuttuu yksi pyssy”, hän sanoo hengästyneenä, ”enkä ole saanut Konradiin yhteyttä ja lähdin tänne, kun hän viikolla puhui yhdistyksen mökkitalkoista. Auto täällä ainakin on…”

Peltonen ilmoittaa rouvalle lyhyesti, että poliisi haki pari tuntia sitten Konradin, syytä ei sanottu.

”Voi herran tähden, mitä nyt oikein on tapahtunut? Ei kai se sillä pyssyllä ole täällä…”, rouva järkyttyy ja ottaa tukea autosta.

”Ei täällä asetta kenelläkään ole ollut”, Lehto sanoo.

”Voi jumalan tähden, onko meille sitten joku mennyt omin luvin ja vienyt pyssyn. Ne kai kelpaavat varkaille.”

”Siitä on parasta ilmoittaa poliisille, jos kerran varkautta epäilette. Saattoi ne poliisit sen takia hakea Konradin”, Peltonen päättelee.

”Pelkään niin, ettei sille miehelle vain ole mitään sattunut tai tehty mitään pahaa. Ikääkin jo on eikä sen hoksottimet enää ole parhaimmillaan.”

Peltonen kehottaa rouvaa heti kotiin päästyä soittamaan poliisille, ja samassa Kauppi kysyy, että päästäisiinkö rouvan kyydissä kaupunkiin.

Kauppi ja Peltonen menevät takapenkille, Lehto eteen. Hän tuntee entuudestaan Pultin vaimon.

Rouva päivittelee ja veivaa miehensä kohtalolla eikä pääse asiassa alkua pidemmälle. Lehto sanoo, että kaupungissa asiat selviävät.

”Turha niitä on ilman faktoja vatvoa. Niin se on parasta.”

”On tämä mennyt mallilleen, kun ei oma kotikaan ole turvallinen”, rouvan ääni murtuu.

Kauppi kysyy yllättäen, että aikooko rouva kirjoittaa kirjan, kun osallistuu kirjoittajakoulutukseen.

”Tässä sitä aihetta olisi: mies pidätetään ja ase varastetaaan…”, Kauppi ehdottaa tohkeissaan dekkaria.

Olisihan siinä aihetta, mutta ensin minun pitää rauhoittua ja koota itseni ja toivoa, ettei Konrad ole suistunut pahoille teille”, rouva perustelee ja lisää, että hänen tarkoituksensa on kirjoittaa runokirja.

”Runoja on kertynyt kirjoituspöydän laatikkoon vaikka kuinka”, hän sanoo jo hieman helpottuneena.

Peltonen pelkää, että Lehto höveliäänä pyytää rouvaa lausumaan jonkun kirjoittamansa runon, mutta ajaminen ja miehensä kohtalo vievät hänen huomionsa.

Miehet jäävät kyydistä ja rouva jatkaa poliisiasemalle. Odotustilassa istuu Konrad, joka säpsähtää kun sisään tulee vaimo:

”Onko se jo kuullut, mitä on tapahtunut”, hän ajattelee ja koettaa ryhdistäytyä, mutta paniikki nujertaa aikeen: ”Ettei tästä vain kehity mitään isompaa…”

Armi huokaisee ja aloittaa: ”Jonkun meille on täytynyt omin luvin mennä ja viedä se pyssy, Ei sieltä itsestään ole kadonnut… siksikö sinutkin tänne on haettu?”

”Tavallaan”, Konrad saa sanottua ja jatkaa poissaolevana, että asia alkaa olla järjestyksessä ja voimme lähteä.

”Oliko poliisilla tapahtumista jotain uutta tietoa?”, Armi kysyy helpottuneena.

”Asia on sillä tavoin kesken, ettei siitä saa puhua”, Konrad toteaa lyhyesti, ja he ajavat kotiin. Armi on ottanut mukaansa Orivedeltä lähtiessään kaksi kahvilla tarjottua Domino-keksiä, jotka hän antaa naapurin koiralle, joka tulee kuusiaidan alitse Pultin pihaan kuultuaan auton ovien käyvän.

(1000.)

Aloitin näiden blogien kirjoittelun maaliskuussa 2012 kun osallistuin Rajalta rajalle -hiihtoon eli itärajalta Tornioon, 440 kilometriä. Tämä kirjaus eli yritys novelliksi on tuhannes, ja se on täyttä fiktiota. Silloin tällöin on hyvä laittaa mielikuvitus tuottamaan tällaista sisältöä. Kirjoitustahti on ollut kaksi, kolme blogia viikossa. Tässä tilanteessa on tapana kiittää lukijoita palautteesta – ja jättää kertomatta, että sitä on tullut vähän.

Oravia, herkkua ja säpäleitä

Äitienpäivänä lippu liehui jopa villisti kylmän tuulen sitä pöllyttäessä. Tällaista Ilmatieteenlaitos oli ennustanut, ja ennustamattakin oli selvää, että äitienpäivänä paisteesta nautitaan aika harvoin. Puoliltapäivin sentään vielä tarkenin tehdä koiran kanssa lenkin ilman lakkia ja hanskoja. Jostakin kylmää  kuitenkin huokui.

Poikasilta näyttivät ne oravat, jotka uteliaina puistossa yrittivät lähestyä meitä kun suutani naksuttamalla houkuttelin niitä. Sen verran kuitenkin koiraa varoivat, että vikkelästi sopivan matkan päästä rapisten kiipesivät ylemmäksi mäntyyn. Pian jo toinen tuuheahäntäinen tupsukorva kurkisti rungon takaa härnätäkseen meitä. Kurret vaikuttivat leikkisiltä.

Kello yhdeksi ajoimme Pohjalaistenraitille Irenen, Petterin, Annin ja Einon luo äitienpäivälounaalle. Koronan takia ruokailu tapahtui ulkona tai paremminkin autokatoksen suojassa, sillä sateen uhka väijyi. Petteri oli taas kerran kokannut maittavat sapuskat: Lohta, makkaroita ja salaattia. Ruokajuomana oli Cocista ja Corona-olutta. Jälkiruokana kahvin kanssa nautimme suklaajuustokakkua, Annin leipomia pipareita ja makoisia mansikoita. Vielä ennen lähtöä Anni halusi esittää uusia temppuja trampoliinilla. Hypyt olivat ilmavia ja voltit pyörivät vauhdikkaasti kierteellä ja ilman.

Sen verran voimakkaasti Aino-puhuri oli riehunut, että se oli tempaissut kotikadun toisella puolella eli Sedun Upankadun yksikön pihassa valaisimen irti pylvään päästä ja nyt se oli säpäleinä asfaltilla. Ei tämä aivan poikkeuksellinen äitienpäivän sää ollut. Joskus näillä leveyksillä on ulkoilmakahvittelut pitänyt lumisateen takia siirtää sisätiloihin.

Kuva: Eino ja Eila-mummut.

(999.)

Rääpäleitä ja korstoja

Jokainen urheilua vähänkin seurannut muistaa Kainalniemen Hikeä edustaneen Elmon, todellisen ultraennätysten teräsmiehen. Hän oli voittamaton yksilölajeissa samoin joukkuelajeissa. Hän oli ainoalaatuinen ja sellaiseksi hän määritteli itsensä: minua pienemmät ovat rääpäleitä, isommat korstoja.

Elmo oli kirjailija Juhani Peltosen hahmo, etevä ja sisukas ja suomalainen. Toista hänen kaltaistaan ei ole tullut eikä onneksi tule, sillä maailmaan ei mahdu kahta Elmoa. Mutta lähelle häntå on pääsemässä – tietenkin – saksalainen. Hän on 58-vuotias Bernhard Nuss, jonka nimi jää helposti suomalaisten mieleen. Nussin maailmanmaine sai alkunsa kohtalokkaasta aivastuksen pidättämisestä. Hänen vatsansa päävaltimo repesi ja mies oli kuolla, mutta neljä kuukautta sairaalassa, kolme isoa leikkausta, joilla hänen vatsastaan poistettiin kaksi kolmannesta, pohjukaissuoli ja sappirakko, pelastivat hänet. Urheilu-urasta ei rapakuntoinen vakuutusasiamies osannut edes kuvitella, mutta ratkaiseva hetki oli se, kun vaimo houkutteli hänet pyöräilemään pojalta lainatulla polkupyörällä.

Bernhard vaihtoi ammattia ja alkoi myydä varaosia ja päästä eroon stressistä ja innostui pikkuhiljaa kohentamaan kuntoaan. Matkan varrella on sattunut monenmoista, mutta viime vuonna hän nousi ennätysluokkaan, johon vain harvat yltävät. Urheilussa triathlon on eittämätön kuningaslaji, ja nimenomaan täysien matkojen triathlon. Viime vuonna hän kisasi 66 triathlonia. Niistä kertyy uintia 253 kilometriä, pyöräilyä 11 893 kilometriä ja juoksua 2788 kilometriä. Siihen kun vielä lisätään harjoittelukilometrit, kyse on todellisesta teräsmiehestä.

Nuss juoksi vuonna 2014 Berliinissä 100 kilometriä ja seuraavana vuonna hän läpäisi kaksinkertaisten matkojen triathlonin eli uintia 7,6 kilometriä, 360 kilometriä pyöräilyä ja 84,4 kilometriä juoksua. Toissa vuonna hän uurasti Sveitsissä Deca Day by Day -triathlonin, jossa kymmenenä perättäisenä päivänä suoritetaan triathlon.

On siinä melkoinen Elmo.

(998.)

Kelluva 30 sentin ilo

Pienikin asia, peräti olematon, saa vaivatessaan uskomattoman suuret puitteet. Esimerkkinä voin mainita tuollaisesta vaivaantumisesta sen, kun päivittäisillä koiralenkeillä näen luoman eli pikku virran vastarannan risuihin ja mättäisiin tarttuneita tölkkejä, ja on siinä muutakin sälää. Siinä ne kelluvat parhaimmillaan viikkotolkulla, kunnes sopiva tuulenpuuska vapauttaa ne virran vietäviksi. Näin keväisin myös yläjuoksulta ryöpsyävät sulamisvedet puhdistavat rantoja irtoesineistä.

Jo pidempään olen seurannut vastarannalla kolmea tölkkiä, kahta punaista ja yhtä vihertävänkeltaista. Eivät ne tuolla saisi olla! Päästyäni tänään päivälenkiltä kotiin vaihdoin jalkaani saappaat, otin kävelysauvat ja taskuuni muovipussin ja lähdin tölkkijahtiin.

Ensin poimin luomasta siideritölkin, mikä oli helppo tapaus. Tartuin sauvoilla kiinalaistyylisellä puikko-otteella napakasti tölkkiin ja nostin sen hallitusti vedestä. Seuraavan tölkin luo piti rämpiä tiheän risukon läpi.  Urho-merkkistä olutta sisältäneen tölkin olisin voinut poimia kuin lantin, mutta käytin pihtejä. Viimeinen tölkki osoittautui joksikin punaiseksi muoviseksi härpäkkeeksi – muoviapa tietysti, sitä maailman vesissä lilluu. Roimaisin sen vedestä rannalle ja jätin siihen ja lähdin lampsimaan kotiin. Muovikassissa saalis kolahti vaimeasti.

Mahtaako vaivannäkö olla sen kolmenkymmenen sentin arvoinen, jonka marketin pullonpalautusautomaatti minulle tulostaa? Jos ei, olen ainakin poistanut ärsykekentästä kaksi vaivannutta tölkkiä.

Kaikkea ei voi mitata rahassa, ettei käy kuin entisen kapitalistin, joka tiesi hinnan kaikelle, mutta ei millekään arvoa.

(997.)

Maskin takaa

Monena vuonna ehdin Lapissa ihmetellä ensin niitä japanilaisia, jotka liikkuivat maski naamalla revontulia kaselemassa ja vähän myöhemmin ihmetyttivät kiinalaiset. Viime vuonna heitä oli tulossa sellaiset määrät, että Suomella oli täysi työ haalia ja palkata sesonkityöläisiä passaamaan heitä.

Sen vielä ymmärsin, että Tokiossa tai Shanghaissa ilma on sakeana partikkeleita, että happea pitää haukkoa jonkin suodattimen läivitse. Reissuilla maailman lentokentillä vikkelät japanilaiset ja määrätietoiset kiinalaiset erottaa passin lisäksi muista matkustajista hengitysuojaimista. Kiinalaiset erottaa myös siitä, että he ryystävät keittoa äänekkäästi – tietysti ilman maskia.

Menneenä talvena selvisi suun edessä pidettävän kangaslapun tehtävä. Se estää puolin ja toisin pisaroinnin niin, ettei käy niin kuin nyt kävi, ja koronavirus pani maailman sekaisin.

Kiinalaisten lähdettyä maasta suomalaiset innostuivat maskeista, mutta ei niitä saanut mistään. Jotkut askartelivat maskeja odotellessaan Kiinasta Finnairin leveärunkoisten laskeutumista Helsinki-Vantaalle. Ensimmäinen satsi osoittautui sekundaksi ja välistävetäjien bisnekseksi.

Vaikka koronavirus lienee lähtöisin Kiinasta, tulee sieltä toki paljon hyödyllistä, kuten turisteina vaurastunutta keskiluokkaa, joka tuo rahaa Lappiin. Tosin matkustelu tällä erää loppui lyhyeen. Kiina tuottaa sellaiset määrät tavaraa, jota ilman länsi ei toimi. Tuntemattomasta sotilaasta tuttu sanonta ”tavaraa on kuin Amerikassa, kaikkea ei edes tarvita” pätee Kiinaan.  Tietokoneen varaosia ei löydy lähempää kuin Kiinasta ja siellä niitä computereitakin enimmäkseen tehdään. Samoin on laita monen muun hyödykkeen, kuten soittimien. Kiinalaiset tekevät maailman pianot, viulut ja kitarat.

Rupesin hengityssuojaimen käyttäjäksi ja välttääkseni hengittämästä suksivoiteiden myrkyllisiä höyryjä. Maskia en onneksi tarvinnut, kun siirryin voitelemattomiin suksiin. Yhden suksiparin voitelun ulkoistin.

Kasvomaskista on tullut globaali brändi. Saksassa se jo on arkea kauppareissulla. Perässä seuraavat muut valistuneet maat lukuun ottamatta Trumpin USA:ta.

(996.)

JK/ Edellisen kirjauksen kuva oli Wanhan Karhumäen körttiopistosta.

Vanhan reitin upea talo

Ilmoja pitää.

Jopa niin hyviä, etten eilen lauantaina saattanut vastustaa maantien kutsua ja kiertää vanhaa tuttua lenkkiä: Seinäjoelta Lapuan, Kitinojan ja Halkosaaren kautta kotiin. Matkaa kertyi pari kilometriä päälle kuusi peninkulmaa. Aikaa meni hieman yli kolme tuntia. Tiet olivat talven jäljiltä kohtalaisessa kunnossa ja samat vanhat montut siellä oli kierrettävinä kuin ennenkin. Melko rauhassa sain ajella, sillä autoja tuli harvakseltaan vastaan tai meni ohitse.

Huomattavimpana muutoksena vuoden takaiseen, jolloin viimeksi poljin kyseisen reitin, pidin sitä, että Simpsiölle nouseva tie oli pidentynyt ja tullut entistä jyrkemmäksi. Sen panin myös merkille, että Simpsiön hyppyrin alastulorinteessä oli vielä jonkin verran lunta. Muuten matka taittui eteläpohjalaisen tasaisissa ja vähäeleisissä maisemissa. Pyöräilijöitä oli vähän liikkeellä, mutta yllättävän paljon jalkaisin kulkevia. Karanteenin hyviä puolia on se, että se patistaa ihmisiä ulos ja lenkille.

Liitän näihin teksteihini valokuvia, jotka eivät suoranaisesti liity aiheeseen. Hiljattain oli muutama vuosi sitten ottamani kuva talon rötiskön kuistin katolla olleesta kyltistä: ”Tekstiili ja polkupyörä”. Mielestäni hauska kuva on Kuortaneen Mäyrystä. Se oli kiinnostanut erästä lukijaa siinä määrin, että kysyi missä Seinäjoella tuo liike on ollut? Sanoin, että seuraavaksi laitan valokuvan eräästä muhkeasta rakennuksesta, jonka kuvasin lauantaina eli 2. toukokuuta. Kerroin, ettei sekään ole Seinäjoelta.

Yleensä kun ohitan tuon maisemaa hallitsevan talon, sen parkkipaikan täyttävät autot ja pihassa kuhisee ihmisiä, vaan ei nyt näkynyt ristin sielua. Vuosi sitten talon katto uusittiin, ja kaikin puolin rakennus näyttää ryhdikkäältä, jopa tomeralta.

Enää oli 25 kilometriä kotiin ja ansaitulle kaalikeitolle.

(995.).

Aikansa kutakin

Me olemme kohdanneet mahdottoman, eikä se alkuunkaan ole ohi. Mutta tämä pirulainen on voitettavissa. Me nujerramme sen.

Presidentti Niinistön puhe kaksi viikkoa sitten 17. huhtikuuta kannusti meitä suomalaisia käymään koronaviruksen vastaiseen taisteluun. Siihen kutsuun oli helppo vastata sillä meillä jokaisella oli tehokkaat välineet: hygieniasta huolehtiminen pesemällä käsiä ja käyttämällä desinfiointiainetta, ei tupata väenkokouksiin eikä yskitä ja aivastella kuinka sattuu. Kansa tarttui yhteistuumin haasteeseen ja pani virukselle ankarasti hanttiin eikä se meistä ole saanut yliotetta.

Vapun Hesarissa ounasteltiin reilun puolen vuoden kuluttua tapahtuvaa joulukuun kuudennen päivän kättelymaratonia. Vanhanaikainen ja kömpelö kämmentely on riskialtista, ja lehti esitteli kuusi korvaavaa vaihtoehtoa, joilla presidentti ottaa vieraat vastaan itsenäisyyspäivänä. Siinä oli turvaetäisyydeltä tapahtuva Ugh! eli hillitty käden nosto. Päivää lyhyt nyökkäys. Sinua kunnioittaen eli käden nostaminen rinnalle. Jou brou! reilu nyrkkitervehdys. Namaste! sen suomalaiset ovat oppineet Thaimaan-matkoilla. Kopsista vaan! eli kyynärpäätervehdys. Kaikki ovat käyttökelpoisia tapoja muulloinkin kuin itsenäisyyspäivänä. Tosin siitä ei ole takeita, pidetäänkö tänä vuonna edes joulukuun kuudennen päivän vastaanottoa.

Koronavirus kohtelee pieniä ja mahtavia samalla tavalla. Naapuri on joutunut peruuttamaan perinteisen, tällä kertaa 75. voitonpäivän paraatin Punaisella torilla. Ohjuksia, panssareita, tykkejä ja muita sotavälineitä olisi voitu esitellä, mutta paraatin perinteisille kunniavieraille eli veteraaneille, joista nuorimmatkin ovat hyvin iäkkäitä, toukokuun 9. päivä olisi ollut kohtalokas. Jopa kohtalokkaampi kuin toinen maailmansota.

Voitonpäivälle ei ole helppo löytää korvaavaa ajankohtaa. Esillä oli syyskuun 3. päivä, mutta tuo päivä vuonna 2004 muistuttaa Beslanin koulukaappauksesta, jossa kuoli 300 ihmistä joukossa 150 koululaista. Se muistetaan Putinin ajan synkimpänä päivänä.

Arvaamaton korona aiheuttaa ties kuinka kauan vielä tapahtumien peruuntumisia ja katkoo perinteitä. Yksi tällainen on 1600-luvulta lähtien joka 10. vuosi Oberammergaun kylässä esitettävä Passionspiel eli Kärsimysnätelmä. Alkunsa se sai, kun kylä säästyi 30-vuotisen sodan (1618-1648) yhteydessä puhjenneelta rutolta, ja kiitokseksi kylä on esittänyt kärsimysnätelmää.Tätä ennen se on peruttu vain kahdesti, ensimmäisen kerran 1920, kun ensimmäinen maailmansota oli vaatinut raskaat uhrit. Toinen peruutus oli 1940 toisen maailmansodan riehuessa. Nyt esitys on siirretty vuoteen 2022. Näin spektaakkelin vuonna 2000.

Vaaravyöhykkeessä lienee myös Tangomarkkinat. Syy on yksiselitteinen: Tango tanssina perustuu lähikontaktiin, likistykseen, johon vaaditaan kaksi, jotta voi supattaa partnerin korvaan. Voi olla niinkin, että korona tuo tangoon suojavisiirejä ja uusia askelkuvioita…

Saattaa olla, että elämme sotilasparaatien, paritanssien ja monen muun vakavahenkisen ja hilpeän yhteisöllisyyden lopun aikoja?

(994.)