Pienikin asia, peräti olematon, saa vaivatessaan uskomattoman suuret puitteet. Esimerkkinä voin mainita tuollaisesta vaivaantumisesta sen, kun päivittäisillä koiralenkeillä näen luoman eli pikku virran vastarannan risuihin ja mättäisiin tarttuneita tölkkejä, ja on siinä muutakin sälää. Siinä ne kelluvat parhaimmillaan viikkotolkulla, kunnes sopiva tuulenpuuska vapauttaa ne virran vietäviksi. Näin keväisin myös yläjuoksulta ryöpsyävät sulamisvedet puhdistavat rantoja irtoesineistä.
Jo pidempään olen seurannut vastarannalla kolmea tölkkiä, kahta punaista ja yhtä vihertävänkeltaista. Eivät ne tuolla saisi olla! Päästyäni tänään päivälenkiltä kotiin vaihdoin jalkaani saappaat, otin kävelysauvat ja taskuuni muovipussin ja lähdin tölkkijahtiin.
Ensin poimin luomasta siideritölkin, mikä oli helppo tapaus. Tartuin sauvoilla kiinalaistyylisellä puikko-otteella napakasti tölkkiin ja nostin sen hallitusti vedestä. Seuraavan tölkin luo piti rämpiä tiheän risukon läpi. Urho-merkkistä olutta sisältäneen tölkin olisin voinut poimia kuin lantin, mutta käytin pihtejä. Viimeinen tölkki osoittautui joksikin punaiseksi muoviseksi härpäkkeeksi – muoviapa tietysti, sitä maailman vesissä lilluu. Roimaisin sen vedestä rannalle ja jätin siihen ja lähdin lampsimaan kotiin. Muovikassissa saalis kolahti vaimeasti.
Mahtaako vaivannäkö olla sen kolmenkymmenen sentin arvoinen, jonka marketin pullonpalautusautomaatti minulle tulostaa? Jos ei, olen ainakin poistanut ärsykekentästä kaksi vaivannutta tölkkiä.
Kaikkea ei voi mitata rahassa, ettei käy kuin entisen kapitalistin, joka tiesi hinnan kaikelle, mutta ei millekään arvoa.
(997.)