Kuukausi: maaliskuu 2017

Suomessa on seitsemän vuodenaikaa: Kevät, kesä, syksy ja neljä talvea. Kevät näytti jo syrjäyttäneen talven. Lumet sulivat, hiekoitushiekat kaduilta ja pihoista jynssättiin pois ja kollikissat aloittivat  mouruamisensa. Muuttolinnuista on raportoitu, ja uroskyyt ovat luikerrelleet lekottelemaan kevätlämpöön.

Vaan millainen näky eräänä aamuna ulkona levittäytyi nostettuani  kaihtimen ylös: vitivalkoinen ja pehmeä lumivaippa ulottui joka paikkaan, maisemasta muut värit oli viety pois. Lunta satoi lisää. Koiralenkillä lumi osoittautui kosteaksi, siis nopeasti sulavaksi ja lämpöasteiden ansiosta haihtuvaksi.

Tuttu aamulenkkeilijä otti rukkasen kädestään ja rapsutti Capua ja sanoi, että kaiken lumen pitää ensin tulla ennen kuin kevät ottaa vallan. ”Ja nyt on kyse siitä jälkitoimituksesta”, hän lisäsi ja toivotti kuten tavallisesti hyvää päivän jatkoa.

Joo-o, taisi alkaa tämän vuoden neljäs talvi?

Ryhtyessämme virtuaaliselle aamuvisailulle Kainuun kollega esitti:”Ota sukset esille ja mene Linnanpuistoon hiihtämään.” No, en ihan niin pöyröö ole, mutta ajatus käväisi mielessäni. Aamun uinnin aikana auton katolle oli kertynyt usean sentin kerros tuoretta lunta, ja taivaalta sitä putoili kaiken aikaa.

Kahvimukillisen jälkeen alkoi vaivata toimettomuus, samanlainen kuin pikkupoikana, kun hyvin alkaneen kesäpäivän pilaa vesisade. Onneksi kiirastorstaina alkava Kanarian-matka synnytti aktiviteettia, ja löysin netistä tarjonnan lomasaaren polkupyöräreittejä. Kopioin kartan, johon piirsin tussilla muutaman vaihtoehdon: Yhdestä kertyy 90 km ja lyhyemmistä 60 km ja 40 km. Eivät ne ole pituudellaan pilattuj. Seinäjoelta Vaasaan matkaa tulee 80 km ja Seinäjoki–Lapua–Kitinoja–Halkosaari–Seinäjoki-rykäisystä kuusi peninkulmaa. Toki lenkkien ero on siinä, että näissä maisemissa ajellaan tasamaata ja Kanarialla poljetaan vuoristossa. Niin ja lämmössä ellei peräti helteessä kun naapurissa on Afrikka.

Afrikka ei siis ole kaukana niin kuin sen sijainnin päätteli miesporukka Hyllybaarissa. Yhdellä oli varman tuntuinen tieto: ”Ei sieltä pitkä matka ole, kun Atrialle tuloo joka aamu neekeri töihin polkupyörällä.”

(680.)

Ajattelin parisen viikkoa sitten palattuani Saariselältä, että kotomaisemissa saattaisi vielä jonkin verran hiihdellä. Se osoittautui toiveajatteluksi. Linnanpuiston kiertäjä Väiski tosin vielä maanantaina päästeli edestakaisin suksilla Linnanpuiston jääkerroksen peittämää futiskenttää. Vauhtia piisasi.

Monikäyttöinen kenttä: kesät potkitaan jalkapalloa, heitetään frisbiitä ja syksyn ja lumen tultua hiihdetään mitä nyt uudenvuodenaattona kielloista huolimatta joku käy ampumassa raketteja ja jättää jälkeensä kuorman roskaa.

Hiihtosuhdanteen aikaan harvensin uintikertoja, mutta tänään jo ensimmäiset kauhaisut ja ote vedestä tuntuivat riuskoilta. Kolme kilometriä taittui reilussa 65 minuutissa. Sellainen vauhti alkaa hipoa tasoiseni kuntoilijan maksimia. Koululaisten lisäksi meitä polskijoita, viuhtojia, sukeltelijoita ja vesijuoksijoita oli tavanomainen määrä, vaan en nähnyt ainoatakaan kunnallisvaaliehdokasta ja tänään alkoi ennakkoäänestys!. (Annan hyvän vinkin seinäjokelaisille eli numeron 72.)

Viereisen radan tyypit tunnistin, kaksi tuttua työajoilta A. Jokinen ja J. Asu. Lähtiessäni tapasin vielä hävittäjiä ja muita ilma-aluksia harrastavan herrasmiehen. Hänestä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen juttu maakuntalehdessä. Kysyin, osallistuuko hän kesäkuussa Rengonharjun ilmailunäytökseen muuten kuin katsojana. ”Sillä tavalla osallistun, että lennän matkustajana Helsingistä Seinäjoelle DC-3:lla, Suomen ainoalla.” Saatoin mainita, että minä olen lentänyt sellaisella joskus 50-luvun lopulla Tampereen Härmälästä Kuopion Rissalaan ja takaisin. Kuvassa paluu Härmälään kitaran ja lentoemon kanssa.

Lähdettyäni uimasta autovanhuksen valot eivät vilkahtaneet eikä ovi auennut napsahtaen kun suuntasin avaimen kaukosäätimen kotteroa kohden. Pahin tapahtui kun väänsin virta-avainta: ei inahdustakaan.

Jätin auton pysäköintiruutuun säädettyäni parkkikiekkoon lisää armonaikaa. Vävy, joka hallitsee myös autoilun varjopuolia, lupasi saapua apuun piuhojen ja laturin kanssa hoidettuaan ensin muutaman työasian.

Ei kelvannut vanhalle akulle tarjottu virta ja käynnistysyritykset kuulostivat surkeilta. Vanha konsti osoittautui päteväksi eli auto työnnettiin lievää alamäkeä ja nostin kytkimen: auto hurahti käyntiin. Hankkiaksemme lisälatausta ajoin Citymarkettiin, ja poika jäi ylläpitämään auton käyntiä kipaistuani hehtaarihalliin.

Tapasin vanhan työkaverin A. Vainion, urheilumiehiä hänkin, vaikka vaikuttaa vanhan liiton mieheltä rockin alalla. Kysyi siinä kiireessä, että mitä näille blogeilleni on tapahtunut kun hän ei niitä enää löydä. Sanoin, että on ollut vähän hiljaisempaa. Se ei hänelle riittänyt, hän kun ei enää löydä näitä sepustuksia. Harmi, totesin ja A. Vainio toisti, että harmi. Lupasin laittaa hänelle sähköpostitse osoitteen vai mikä linkki se on, jotta harmitus loppuu.

Vaikka en ole kunnallisvaaliehdokas, ei minulla ole varaa menettää ainoatakaan lukijaani.

Tänne muuten ilmestyy pikapuoliin pyöräilyaiheista tarinointia. Lähden kiirastorstaina viikoksi Gran Canarialle. Siellä on jo polkupyörä varattuna, ja sillä laatuvehkeellä aion kivuta enemmän ja vähemmän jyrkkiä teitä ylös ja vastaavasti lasketella niitä alas. Joku tosin varoitteli, ettei alamäissä pidä lyöttäytyä sveitsiläisten joukkoon, ne kun ovat siinä menossa päässilmäisiä.

(679.)

Hiihtely tältä talvelta lienee lopuillaan – ainakin kotikulmilla. Sen saatoin kokea viikonloppuna. Lähdin lauantaina suksineni vanhasta tottumuksesta Joupiskalle. Kuntoradan ladun olin jo pari päivää aiemmin havainnut siitä ohi ajaessani muuttuneen jäiseksi ja päivän mittaan vettyneeksi uraksi. Näkyi siellä kuitenkin pari hiihtäjää sivakoivan.

Lätäkköiseltä Kyrkösjärven parkkipaikalta sukset piti kantaa hiihtouralle, kiinnittää liukkaalla jäätiköllä monoihin ja todeta, että ainoa järkevä hiihtotapa on lykkiä vuorotahtia eli tasapökkää. Jo muutama työntö kiihdytti vauhtia. Piti varoa, ettei meno yhtäkkiä tyssää kevätauringon armottomasti sulattamiin kaistaleihin. Tiukka ja jopa vaarallinen tilanne koitui laskiessani vesitornilta lähtevää myötälettä, kun sukset tärisivät ja rohisivat pahaenteisesti jäätä vasten. Jarruttamisesta ei tullut mitään, kunhan koetin pysyä pystyssä ja baanalla.

Maaston tasaannuttua saatoin nauttia omaehtoisesti hankitusta vauhdista. Mäentöyräät lykin riuskasti ylös. Siinä ensimmäisessä, hieman pidemmässä vastamäessä ei auttanut kuin iskeä sauvaa jäätikköön ja työntää niin, että sauvat taipuivat luokille. Sen jälkeen ei muuta kuin vauhdikasta menoa kohti Tuomikylää ja siitä suunta Ahonkylään. Vähän ennen Tuomikylän laavua jää oli sulanut isolta alalta. Paikka on ympäri vuoden jotenkin kelirikkoinen. Sen pääsi kiertämään varovasti sukset jalassa astellen heinikkoista reunaa. Ennen Ahonkylään latu-ura muuttui kuravelliksi, joten oli hyvä lähteä takaisin.

Matkaa tästä lauantain ja vielä sunnuntaina toistetusta vauhdikkaasta lenkistä kertyi yhteensä neljäkymmentä kilometriä. Kotona asetellessani suksinippua varastossa orrelle kuulin nappiradiosta meteorologi Seija Paasonen epäilevän, että on tätä maaliskuuta vielä sen verran, että luntakin voi sataa. Ja ihan kunnolla. Hiihtäjiä hän ei kannustanut, mutta varoitteli kesärenkaiden vaihtajia.

Toissaviikkoinen Lapin-reissu vahvisti sitä maantieteellistä tosiseikkaa, että Suomi on pitkä maa. Inarin Saariselällä lunta piisaa hiihdettäväksi vielä monta viikkoa, eikä sitä aurinkokaan ihan puoliteholla sulata. Paluumatkalla katselin junasta rantaradan maisemia ja lumen käymistä yhä niukemmaksi.

Jos talvi oli siinä, hyvä niin. Hiihdon suhteen se meni perinteisesti, ja ehdin nähdä Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä pohjantähden alla –näytelmän. Näytökset kun on myyty loppuun. Ja mainio esitys se oli.

Olikohan vieressäni istunut herra myös hiihtänyt kelpo lenkin päivällä, mutta pitkän tovin hän nukkui esityksen alussa. Teatterista jokainen saa nauttia omalla tavallaan. Miksi ruveta vastustamaan pehmeän istuimen vetovoimaa, kunhan ei ylly kuorsaamaan.

Huomasin herralla oikean käden ranteessa aktiivisuusrannekkeen, siis lahjomattoman vireyden mittaajan. Siitä hän on voinut esityksen jälkeen todeta, että onpa palautuminen sujunut täydellisesti.

***

Pentti Heikkilän valokuvaa ei sen kummemmin tarvitse selitellä.

(678.)

Tästä sunnuntaista näyttää kehittyvän sopiva päätös tämänkertaiselle hiihtojaksolle. Eilisen suunnnitelmat eivät täysin toteutuneet, mutta näissä oloissa suunnitelmien ja toteutuksen ei välttämättä tarvitse mennäkään yksiin. Hiihdeltyä toki eilenkin tuli, samoin syötyä hyvin ja nimenomaan aasialaisittain. Tänään kun jonakin ajankohtana herkuttelemme poronkäristyksellä, on kulinarismi hoidettu.

Eilen istuksiessamme Kaisalla oli siinä pariskunta, jonka puheenparresta en heti saanut selkoa. Kysyin, mitä kieltä puhutte. Mies sanoi kieleksi ja kansallisuudeksi hollannin. Hetken kuluttua rouva kaivoi kännykästään esille valokuvia hollantilaisten talviliikunnasta. Siinä auringonpaisteessa poseerattiin peilikirkkaalla jäällä jollakin kanavalla pikaluistimet jalassa. Hollantilaisetkaan eivät joka vuosi pääse nauttimaan talven riemuista ja kiidättelemään kanaville. Ilmasto lämpenee, toteaa herra. Pariskunta oli lähtöisin Amsterdamista, ja aikoivat tulla toistekin Suomeen ja hiihtelemään.

Jos ei ole Suomea siunattu pinnanmuotojen korkeuseroilla, niin eipä hollantilaisetkaan niillä pääse pröystäilemään, mutta meikäläisestä kuulosti ylevältä, kun Hollannin herra puhui vuorista tarkoittaen meikäläisten tuntureita.

Sen verran siitä keskustelusta syntyi virikettä, että koitimme selvittää vuoren ja tunturin eroa. Googlaamalla selvisi, että vuori on ympäröivää aluetta selvästi korkeampi pinnanmuoto. Vuorella on tyypillisesti jyrkät rinteet, suhteellisen helposti rajattavissa oleva huippualue ja huomattavat paikalliset korkeuserot. Vuoria muodostuu laattatektonisten mekanismien tai vulkaanisen toiminnan tuloksena.

No, niin tunturi on sitten vain kukkula.

Tänään hiihto-ohjelmaan ei kuulu yhtään tunturin ylitystä, eilenkin vain piipahdimmE Iisakkipään kupeelta. Riittänee tälle reissulle, kun on ylitetty Kaunispää, Palopää ja Kiilopää. Selfiekuvassa olemme juuri Kaunispään laella.
(677.)

 

Jos tämä lauantai menee suunnitellusti, täyttyy minulla Lapin ensimmäisen hiihtoviikon minimimäärä eli 200 hiihtokilometriä. Eipä se suurta ponnistelua vaadi, vain 27 kilometrin hiihtelyn, joka tulee Kuutamolatua Kiilopäälle ja takaisin.

Kainuuun kollegasta pitää sen verran mainita, että siinä varsinainen hiihtovirtuoosi: tammikuun alussa 68-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi hän hiihti tuon määrä kilometrejä. Hiihdon hän tiivisti siihen, että se kesti hämärästä hämärään. Toinen hänen urotekonsa, Tervahiihdon 89 kilometriä pari viikkoa sitten muistuttaa, että kovassa seurassa olen.

Eilen hiihtelimme sellaisessa säässä, joka usein on tallennettu lukuisiin lappiaiheisiin postikortteihin. Niissä kuvissa pääosassa ovat avarat, lumiset ja kirkkaat maisemat. Ja joissakin kuvissa vaivaiskoivujen seassa kuopii jäkälää poro. Niin, eilisen lenkki, minulla noin 43 ja kollegalla 47 kilometriä taittui auringonpaisteessa ja luistavissa kelioloissa. Muitakin, vaan ei poroja, oli liikkeellä, heistä parhaiten jäi mieleeni muutama riuska luistellen vastaan ja ohi sujahtanut tyyppi.

Meikäläisen huippunopeudeksi Sportstracker mittasi 33 km/h. Sellaiseen vauhtiin pääsin laskiessani ja välillä himmatessani Kaunispäätä alas. Siinä meno yltyi hetkellisesti noihin lukemiin Luuvaaran rinteessä antaessani suksille luvan, mutta vain silmänräpäykseksi, vapaaseen laskuun. Totuuden nimissä on tunnustettava, ettei tällä iällä enää alamäet tuota entisaikaista hurmaa. Vain pelkoa ja tutinaa. Ylämäkien kapuaminen on meikäläisen juttu, niin ja hiihto tasamaalla kun suksi luistaa.

Tämän päivän aikeemme kollegan kanssa on käydä Kiilopään matkailumajalla. Sieltä kun palailemme Saariselälle tuttua reittiä, saatamme poiketa Laanilassa Kaisalle herkuttelemaan Inarin muikuilla. Niitä söimme muutama päivä sitten, ja siitä jäi sellainen lähtemätön makuelämys, joka ei jätä rauhaan. Ruokailu Kaisan lokaalissa hoituu tilassa, johon on sijoitettu perinneaineistoa metsätyöstä savottoineen; on työkaluja, käyttöesineitä ja valokuvia. Melkein tuntuu kuin istuisi todenmukaisessa tukkikämpässä. Vain haju puuttuu. Ruoan lisäksi vaikutuksen tekevät valokuvat hevosista, joiden kiskottavana upottavassa lumihangessa on ollut melkoiset kuormat. Tuskin puu metsästä olisi liikkunut ilman hevosia.

Jos on hevonen ollut korvaamaton apu sodissamme takaamassa itsenäisyyttämme, on sen merkitys ollut mittaamaton kansantaloudessamme. Eikä ollut yhtään liioiteltu äskettäinen Sami, Musti, Jauhojärven käyttämä vertaus Iivo Niskasesta tämän kultahiihdon jälkeen, ettei se ollut mikään ihme, kun miehen kunto on kuin hevosella. Suomentyöhevosella.
(676.)

Olipa hauska saada viesti kotipuolesta. Vielä kun lähettäjät ovat vanhoja ystäviä, Raija entinen työkaveri ja Heikki intomielinen suksittelija, oikea Lapin-hiihtäjä. Hänet tapaan täällä Saariselällä melkein joka kertaa. Viimeksi joulukuun alussa tiheän kaamoksen verhotessa maisemaa palaillessani Kiilopäältä, niin siinä kohdassa, mistä lähtee latu Ahopään ylitse Kiilopäälle, seisoskeli Heikki. Kuulumiset vaihdettuamme jatkoimme peräkanaa kohti Laanilaa ja kylää.

No joo, Heikki on huumorimiehiä, sellaisiahan me useimmat täällä kävijät olemme. Pipo ei näissä oloissa saa kiristää. Nyt hän kannustaa viestissään minua jatkamaan harjoittelua pitkäperjantaina suksittavaa Vaskoolihiihtoa silmällä pitäen. Tähänastista hiihtosaldoani hän pitää lupaavana vaikka siitä puuttuu vielä viimeistelyharjoitus. Pitää Heikille kuitenkin ilmoittaa, että Vaskoolihiihto jää tänä vuonna minulta suorittamatta. Syy on aika painava, matkustan vaimon kanssa viikoksi Cran Canarialle kiirastorstaina. Siellä aion vuokrata kelpo polkupyörän eli cyklocrossin ja tehdä sillä vaativia lenkkejä vuoristoisessa maastossa. Näin koetan korvata kuuden peninkulman Vaskoolihiihdon ja samalla lisätä veren punasoluja! Se edellyttää päivittäisiä lenkkejä, mutta tuohon aikaan Kanarialla ei taida vielä olla kovin helteistä. Ja vaikka olisi, silti menen niin, että ketjut soivat.

Täytyy toivoa, että Kanarialta palattuani Etelä-Pohjanmaalla on polkupyöräilykelit ja pääsen heittämään Simpsiön lenkin sekä piipahtamaan Pojanluoman kautta Kurikan Luopaan. Sinne kun muutti muuan tuttava Nellinsä kanssa. Nelli on kultainennoutaja. Kyseisen tuttavan kanssa saatamme pelata erän šakkia.

Tänään torstaina pidän hiihdossa palauttelupäivän eli pistän reppuun käristepakkauksen, sinappituubin sekä juomat ja sujuttelen Kainuun kollegan kanssa Lutto-tuvalle, jonne tulee edestakaisin noin peninkulma tasaista maastoa. Käriste kypsyy oivalliseksi kamiinassa ja maistuu herkulliselta hiihtoretkellä samoin kuin maistuu munkki ja kaakao Savottakahvilassa. Niin, ja maistuu käriste myös Kuninkuusraveissa. Siellä pitää vain varoa, ettei sinappi valu paidan rintamukselle. Täällä sinappi tuubista puristettuna on siksi kiinteää, ettei tuollaista vaaraa ole.

Näillä mennään, kuuluu kulunut, mutta jossain mielessä käyttökelpoinen sanonta. Täällä muuten on vaikea edes kuvitella, millainen lumikurjuus eli lumettomuus siellä kotopuolessa vallitsee.
(675.)

Täällä Inarin Saariselällä aurinko paistaa kuin parhaimmillaan. Kirkasta on, samoin lunta ja on täällä meitä hiihtelijöitäkin. Aurinko nousi tänään keskiviikkona minuutin yli seitsemän ja sen on määrä laskea kello 17.43. Johan siitä päivälle tulee pituutta. Tosin kotipuolessa aurinko nousi yhdeksän minuuttia myöhemmin ja ehtii horisontin taakse 17 minuuttia täkäläistä myöhemmin.

Pakkasta täällä on vajaat yhdeksän astetta. Siis lupaava päivä hiihtelyyn eli viides päivä, kun aloitin täällä viime lauantaina. Yksi päivä eli maanantai tuli käytettyä kaiken maailman käytännön seikkojen hoitoon ja latukilmetrejä hankin vain kymmenen. Kaikkiaan noita näissä maisemissa huhkittuja kilometrejä on nyt 103, ja kokonaismäärä reilut tuhat. (Iltatieto kertoo saldoksi 1102,32 km.)

Viie sunnuntai oli hieno päivä. Kiilopään hiihtomajan ruokasali oli täynnä ranskalaisia, kun televisiosta näytettiin ampumahiihdon viestihiihdon MM-kisoja Etelä-Koreasta. Ranskalaisyleiso reagoi äänekkäästi aina kun maanmiehen luoti osui piskuiseen maaliin, ja vielä äänekkäämmin kun laukaus meni ohitse. Ja kun Ranska lopulta voitti viestin, salissa vallitsi ranskalainen hulina tai riemu, johon oli pakko suhtautua myönteisesti.

Pian ranskalaisturistit häipyivät ja lähtivät ladulle. Kainuun hiihtokollegan kanssa päätimme kiirehtiä Laanilaan noin yhdeksän kilometrin päähän nähdäksemme Lahden MM-hiihtojen miesten 50 kilometrin. Taival oli vaativa, kun vatsa oli täynnä lohikeittoa ja omenahyvettä. Hyvin ehdimme.

Näimme hyvin kilpailun loppuratkaisun. Ravintolan tv-huoneessa ei ollut riemulla rajoja, kun kolmanneksi tuli Matti Heikkinen. Muuan Esko Hassinen vaimoineen loistivat ilosta, sillä he muistuttivat saman tien, mistä Heikkinen on lähtöisin: Oulusta. Sinne nämä Heikkisetkin ovat asettuneet. Minä Kainuun kollegan kanssa olimme viimeisen päälle suomalaisia.

Olipa juhlava päivä. Pitkäkin se oli.

(674.)