Kuukausi: syyskuu 2018

Jet lag eli aikavyöhykkeiden ylittämisestä aiheutuva unen häiriö. Se on jonkin verran vaivannut tällä pallonpuoliskolla: herään varhain, ihan liian varhain. Saa nähdä miten nukkumisen käy kotiin palattua? 

Tiistai eli eilinen meni sadetta pidellessä – koko päivä. Vettä tuli kaatamalla, ja Illalla hätkähdin kun talon puhelimista, äly- ja tietokoneista sekä muista vempaimista kuului samanlaista rimputusta kuin kotona ovikellosta. Pian selvisi, että kyse oli viranomaisten varoitusviestistä runsaan sateen aiheuttamista nopeasti syntyvistä tulvista teille. Sellaiseen lammikkoon kun karauttaa auto voi jäädä ohjauskyvyttömänä kellumaan ja jopa keikahtaa nurin. 

Sade taukosi ja nyt aamu ulkona näyttää poutaiselta. Toivottavasti ihmiset ovat ottaneet varoitusviestin vakavasti, eikä ole tapahtunut onnettomuuksia.

                                          *** 

No, pidit sitten puheen YK:ssa, voisi Donald Trumpille sanoa siihen sävyyn, ettei kaikki mennyt ihan putkeen. Maailman mahtihenkilöt purskahtivat nauruun, eivät sukkeluuksille, vaan puhujan latelemille  ”totuuksille”. Trump on marinoitunut monissa liemissä, ettei hän ihan pienistä hätkähdä. 

Sateesta on se hyöty, että liikenee aikaa sisähommiin, kuten nettisurfailuun ja lueskeluun, ja kun Amerikassa ollaan, niin käväisyyn Walmartin megamarketissa, jollainen on kymmenen mailin päässä. Siellä voi toteuttaa Save money. Live better – periaatetta. Vaikka ei mitään ostettavaa olisi.

Lukemisesta sen verran, että tartuin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Šveikiin, The good Soldier Svejk, joka ei petä koskaan eikä missään. Saisivat nykyiset sotajoukot rekrytoida enemmän laiskotteluun ja lusmuiluun taipuvaisia Šveikejä, niin sodat vähenisivät. Tällä kertaa vaikutuksensa jätti se kohta, jossa suvun pisimmälle opiskellut palkitaan tuntuvalla stipendillä. Sen on toistuvasti saanut tyyppi, joka on jättänyt opinnot tenttiä vaille valmistumista, koska suvun stipendi on sen verran suuri, että se kannattaa pokata.

Hašekin hahmoilla on monenlaisia aivoituksia. Aivoituksia tuottavat aivot, ihmisen yksi tärkeimmistä elimistä. Aivoja ei korvaa kehittyneinkään tietokone, tekoälystä puhumatta. Aivojen merkitys korostuu, sitä enemmän, mitä pidempään ihmiset elävät eikä muisti pysy mukana.

Aivoja pitää treenata, ja yksi luonnollinen treeni on tarpeeksi syvä ja pitkä uni – Jet lagista huolimatta. Uni on aivojen viemäri, ja tätä viemäröintijärjestelmää tutkii neuroscience, aivotutkimus*. Siihen koitin perehtyä, mutta näillä lahjoilla se jäi yritykseksi.

*Christine Turenius-Bell, Assistant Professori of Biology College of Rhode Island

(858.)

Aura lienee vanhimpia maatyökaluja. Auralla rikotaan maanpinta, jotta saadaan siemen itämään. Aura on kuvattu Voluntownin kaupungin vaakunassa ja kaupungin suomalaisten kokoontumistalo on Aura Hall, siis toimintojentalo. Tällä seudulla suomalaiset ovat olleet merkittävä vähemmistö, ja viime lauantaina 22.9. Aura-hallilla vietettiin pereinteistä syystapahtumaa nyt jo 95. kerran.

Meitä juhlijoita oli viitisenkymmentä mukaan lukien (kuvan) Massachusettin haitarikerhon eli Massachusetts Accordion Clubin kuusi soittajaa. Väki oli vanhaa, meno nuorekasta ja ruoka maittavaa. Aura-seuraa vaivaa sama kuin muitakin siirtolaisten yhdistyksiä, jäsenet ikääntyvät eikä toiminta kiinnosta nuoria.

Haitarimusiikki nosti tunnelmaa ja muistoja. Kevyesti parit keinahtelivat valssia, jyskyttivät polkkaa ja menivät joukolla vanhoja ryhmätansseja. Hannu Mäki-Puro, lähtöisin Merikarvialta, lauloi Jätkän humpan, Besame Muchon, Metsäkukkia, Kuolleet lehdet ja monet muut ikivihreät. Trumpettiakin hän puhalsi.

Voluntown-nimen alkuperä juontaa 1600-luvun lopulta kun paikkakunnalle kokoontui vapaaehtoisia (volunteer) rauhoittamaan sotaisia englantilaisia. Vapaaehtoisvoimin hoituivat myös Aura-hallin järjestelyt. Heti sisään tultaessa tarjolla oli herkullisia voileipiä ja kahvia. Myöhemmin seisovassa pöydässä oli tuhtia ruokaa, kuten peruna- ja porkkanalaatikkoa, salaattia ja rosollia, lihapullia ja lisukkeita. Ruoka maistui, sillä moni näytti panostaneen tähän juhla-ateriaan. 

Paikalla poikkesi myös demokraattien kongressivaaliehdokas Steve Mikutel, joka onnitteli Aura-seuraa ja kehui meitä suomalaisia. Ilta eteni musiikin ja arpajaisten merkeissä. Lopuksi nautittiin sinivalkoista täytekakkua ja kahvit. Juhlat oli juhlittu iltaseitsemäksi. Johtuiko orkesterin ohjelmistosta vai Hiski Salomaan (1891-1957) sanoituksesta, mutta toivomaani Länne Lokaria ei kuultu.

Illan aikana moni tuli tervehtimään, että mikä minut on saanut paikalle. Siinä oli joku, joka oli lähtenyt Heinolasta ja jonka miesvainaja oli syntyjään Ilmajoelta,  muuan nainen oli Keuruulta ja Ranta-Purolan vaimo oli Haaparannasta. Monen suomen kieli oli unohtunut lähes tyystin yhteisenä kielenä käytimme finengelskaa.

(857.)

Jokainen tunnistaa sen napsahduksen  ja sihahduksen, joka kuuluu avattaessa juomatölkki. Näin viikonloppuisin tuo ääni toistuu, ja moni siemaisee tölkillisen raikasta suomalaista lonkeroa. Niin myös tällä puolella Atlanttia, The Finnish Long Drink. Legend of 1952.

Tämä pieni Voluntown Connecticutissa on niitä itärannikon paikkakuntia, missä myydään lonkeroa eli The Long Drink -juomasekoitusta. Sitä saa myös New Yorkissa ja Georgiassa eli niillä seuduilla – Etelä- ja Pohjois-Carolinassa – minne äskeinen hirmumyrsky rantautui.  Maailmalla liikkuessa on mukava todeta asioita, joilla on yhteys kotimaahan olipa kyse arkkitehti Eero Saarisesta tai oopperatähti Karita Mattilasta. Erityisen mieluisaksi tällaisen yhteyden tekee ja antaa sille lisäarvoa se, jos aistimuksen synnyttää maku. Sanotaan vaikkapa Pirkon Pakarin Juureskakko, Atrian Helapää tai Fazerin sininen. Siinä olisi iso osa kotimaata.

Lonkeron tie tänne 6600 kilometrin päähän avautui viime keväänä kahden sisukkaan suomalaisen eli Eero Partasen ja Sakari Mannisen ponnistelujen tuloksena. Ja taustatukea hankkeelle on antanut Foodwest Seinäjoelta.

Amerikkalaiset ovat taitavia markkinoijia. Ainakin yksi mainos kertoo, kuinka ”maailman onnellisimman kansan huippu-uutuus tulee Amerikkaan. Kyse on aidosta kirpakasta juomasta ja sen virkistävästä täysin jäljittelemättömästä mausta”. Kuuden tölkin pakkauksessa, joka muuten maksaa 15.99 dollaria, kerrotaan lonkeron historia, joka alkaa vuodesta 1952 eli Helsingin olympialaisista.

”Neljämiljoonainen köyhä kansa toipui toisen maailmansodan seurauksista. Maastaan ylpeänä suomalaiset halusivat tarjota urheilijoille ja turisteille unohtumattoman elämyksen. Oli kuitenkin vakavasti harkittava, kuinka tarjota juomia tarpeeksi nopeasti kaikille vierailijoille. Ratkaisuksi syntyi ajatus uudesta vallankumouksellisesta drinkistä. Näin syntyi ensimmäinen Lonkero. Ihmiset ihastuivat siihen ja vaativat, että juomaa pitää saada myös kisojen jälkeen.”

Selostus päättyy Cheers – Kippis!

Samassa yhteydessä on kolme vanhaa mustavalkoista valokuvaa. Yksi esittää avajaisia täpötäydellä Olympiastadionilla, toinen Paavo Nurmea ja kolmas työmiehiä stadionia rakentamassa.

Valokuvan olen kaapannut The Long Drink Companyn nettisivulta. Siinä on kaksi kylmää tosiasiaa; pilkkionkijat ja tuote maininnalla suomalainen polttoaine.

(856.)

Trump lupasi vaalikampanjansa aikana ja tultuaan valituksi presidentiksi, että tehdään taas Amerikasta iso.Täällä kaikki jo ennestään on isoa, tai sellainen käsitys tästä maasta on annettu. Saattaa se ainakin osittain pitää paikkansa, kun päivittäin näkee asioita, jotka voi ihan huoletta luokitella superlatiiveillä.

Tuossa kadun toisella puolella seisoo rekan nuppi. jollaista en Suomessa ole nähnyt. Hytti on korkea eikä se ihan jokaisen ylikäytävän ali mahdu menemään. Muutkin ulottuvuudet ovat mittavat. Nouseminen ohjaamoon vaatii ketteryyttä, voimaa ja tekniikkaa.

Sitä en tiedä millaista tuota jättiläistä on ajaa, mutta näppärästi naapuri sen ajaa ahtaaseen tilaan. Tuollaisia näillä teillä näkee runsaasti kun ne jyräävät kuormineen pitkin ja poikin mannerta. Joka yöksi kuski ei pääse kotiin, vaan petipaikka on ohjaamon takaosassa. Ulkomitoista päätellen liikkuva kämppä on pienen yksiön kokoinen.

Ison vaikutuksen tekee joka kerta erään ravintolan isomahainen levysoitin. Niitä näkee amerikkalaisissa elokuvissa, mutta livenä se tehoaa ihan toisella tavalla. En tosin ole kuullut kenenkään koskaan soittavan tuota pulleata gramofonia, jonka nimi on rock-ola. Haluaako se pitää mölyt mahassaan ja olla vain näytteillä.

Sen sijaan yllätyksen aiheutti täkäläinen lähin kunnallinen uimahalli ja sen minimaalinen allas, josta sen tekee amerikkalaisen sen jalka- eli foot-mitta. Olen käynyt siinä kaksi kerta uimassa tavoitteena suoriutua kolmesta kilometristä. Ensimmäisellä kerralla sekosin pariin otteeseen laskuissa ja päädyin alimittaiseen suoritukseen. Se harmitti.

Allas on vähän päälle 60 jalkaa pitkä, joten edestakaisin pitää kauhoa 150 kertaa saavuttaakseen tavoitteen. Eilen Polarin mittari kertoi, että ajan ja kulutuksen (Kcal) puolesta tavoite tuli saavutettua.

Uiminen – ei siis mikään pulikointi – tuollaisessa lyhyessä altaassa on jatkuvaa kääntymistä eli täkäläisittäin turn around, ja tehokas kroolaaminen jää vähemmälle. Altaassa ei ole rataköysiä ja uidessa pitää seurata pohjaan maalattua linjaa. Onneksi uimareita on vähän, ensimmäisellä kerralla lisäkseni muuan nainen ui jonkin aikaa ja toisella kerralla herra kroolaili laitaradalla. Näin tilaa oli riittävästi eikä kukaan joutunut törmäyskurssille.

(855.)

Yritin eilen iltapäivällä tehdä kävelylenkin,  mutta yritykseksi se jäi. Ensinkin ilma oli tukahduttavan kuuma ja toiseksi tuolla ohikulkevalla maantiellä oli hermostuttavan vilkas liikenne. Kaiken lisäksi kävelijä tunsi olonsa epämukavaksi kapealla luiskalla autojen ja moottoripyörien huristaessa vastaan ja ohitse.

Oliko lämmin ilma, joka houkutteli moottoripyöräilijöitä liikkeelle, mutta niitä meni yksitellen, pienempinä ja isompina ryhminä kuin herhiläisiä. Jotkut motskarit olivat kooltaan muhkeita varustettuna sivulaukuilla ja muilla pöntöillä. Monen perässä lepatti Yhdysvaltojen lippu. Sitten oli näitä prätkiä, joita ohjattiin korkealta pidettävistä sarvista ja joka prätkän päällä oli kuskin lisäksi seuralainen. Se ihmetytti kun moni ajoi ilman kypärää t-paidassa. En tiedä, kokoontuivatko motskarit jossakin vai ajelivatko vain lämpimikseen.

Tuossa ympäristössä jalankulkija vaikutti harvinaiselta, eikä siellä muita sen lajin edustajia näkynyt. Lähimpänä oli yksinäinen pyöräilijä, jonka näin. Maisema vaikutti kovin hiljaiselta eikä talojen pihoissa ollut liikettä ja tuntui kuin ketään ei olisi ollut kotona. Ainoa ajoneuvoton ihminen, jonka näin, tuli eräästä pihasta taluttaen valkoista koiraa, se haukkua louskautti pari kertaa minua ja isäntä hymyili ystävällisesti.

Nämä jenkit ovat ystävällistä väkeä. Kuppilassakin edeskäypä käy tämän tästä kysymässä, onko kaikki hyvin, eikä siihen kehtaa sanoa, että kahvi on laihaa. Joku kysyy, että mistä olen – kai sen vuoksi – kun näytän jotenkin oudolta tai käyttäydyn epäamerikkalaisittain.

Sitten kun utelijalle sanon olevani Suomesta, on hänen ilmeensä hämmästynyt tai peräti hölmistynyt. Mutta se kuuluu täkäläisen tuttavallisen small talkin avaukseen, pian näet paljastuu, ettei kysyjällä ole hajuakaan missä sellainen Finland sijaitsee. No, kysytty mikä kysytty ja vastaus annettu.

Huushollissa ilmeni yksi yllättävä joskin vähän mutkan takaa tullut yhteys Suomeen: Pölynimuri. Se on sellainen amerikkalainen, jota liikutetaan pystyn varren päässä, siis aivan toisenlainen kuin kotona käytettävät lattialla makaavat. Amerikan laitteessa lukee isoin kirjaimin XL ORECK. Sama nimi oli Suomen edellisellä Yhdysvaltain-suurlähettiläällä etunimeltään Brucella. Hänen isänsä on ollut menestyksekäs pölynimuritehtailija, ja oli poikakin jonkin aikaa varatoimitusjohtajana ennen kuin rupesi muihin hommiin. 

(854.)

Sanasta miestӓ … ja niin edespӓin.
Vastuu sanomisen seurauksista tunnetaan. Se tuli hetkessä selväksi kun Oulun kaupunginvaltuutetulta Riikka Moilaselta lipsahti sammakko nimeltään ihmisroska. 

Hӓn kӓytti sanan- ja sanomisenvapautta vӓljӓsti ja päästi ilmoille väärään aikaan väärässä paikassa eli valtuuston kokouksessa sellaista, josta ensimmäisenä poltti kääminsä Moilasen työnantaja, valtakunnallinen terveysfirma, joka oitis kehotti häntä lähtemään. Kaikkea, mitӓ ajattelee ei saa sanoa ӓӓneen, ei etenkӓӓn tällaisen yrityksen johtaja kaupunginvaltuuston kokouksessa. Siellä vastuu on puhujalla, ei kuuntelijalla. Ihmisroska on pahasti sanottu, vaikka tarkoitus olisi puuttua vain roskaamiseen eikä nimitellä sen aiheuttajia

Tӓӓllӓ Yhdysvalloissa samanlaiseen kӧmmӓhdykseen kompastui viime presidentinvaaleissa Hillary Clinton nimittӓessӓӓn tӓkӓlӓistӓ ihmisroskaa sanalla deplorable. Se on suurin piirtein sama kuin surkimus. Niinpӓ nӓmӓ surkimukset ӓӓnestivӓt rouva Clintonin sijasta Trumpia tunnetuin seurauksin. Nyt Amerikkaa johtaa mies, jonka puheet sisӓltӓvӓt roskaa enemmӓn kuin yksi iso kaatopaikka. Onneksi presidentin ympӓrillӓ on sen verran niitä, jotka pitӓvӓt Trumpia liakanarussa, ettei hӓn pӓӓse möläyttelyllään pahemmin tyrimään. Maailmaan tunnetusti mahtuu ääntä.

Trump oli vaarattomampi valinta kuin rva Clinton. Moni tarkkailija on sitä mieltä, että presidenttinä Clinton olisi jo ehtinyt aloittamaan ainakin yhden uuden sodan. Jenkit ovat näet kovia, mutta myӧs kehnoja sotimaan ja perӓti onnettomia solmimaan rauhaa.

Tuli mieleeni, ettӓ olisiko valtuutettu Moilanen selvinnyt ilman potkuja, jos olisi kӓyttӓnyt ihmisroskaksi nimittӓmӓstӓӓn kohteesta lempeämpää termiӓ resukemeli. Sekӓӓn ei mairitteleva ilmaisu ole, mutta siinӓ on jotakin inhimillistӓ. Resukemeli on Pentti Haanpӓӓn lanseeraama luonnehdinta. Siitä hänen tyӧantajansa, vai onko kirjailjalla ensinkӓӓn muuta tyӧnantajaa kuin lukeva yleisö, ei kimpaantunut. Kirjailjan tehtӓvӓnӓ on tuottaa lukijoilleen elӓmyksiӓ, ajatelemisen aihetta ja tonkia epӓkohtia. Enimmӓkseen se hoituu resukemelien kautta.

Hurrikaani Florencen rantautuu voimakkuudeltaan ”ykkösenä” asteikon korkeimman arvon ollessa viisi. Myrskyn nopeus on hidastunut, mutta yhä se on tuhovoimaltaan vaarallinen nostaen mittavia tulvia. Ihmisiä varoitetaan jatkuvasti, ja Etelä–Carolinassa yli 100 000 kotitaloutta on ilman sӓhkӧӓ. Jokainen tietää, mitä on sähkötön elämä.

Tänne itärannikon Connecticutiin Florencen riehuminen ei ainakaan vielä ole ulottunut. Tosin paikallisten mukaan sateita on tullut enemmän kuin normaalisti syyskuussa, vaikka hurrikaanit näissä maisemissa toistuvat joka syksy, mutta tämänkertainen lienee pahimpia.

Seurataan tilannetta.

Kuva: Paikallisessa kaupassa oli The Finnish Long Drink-juomaa. Pitihän sitä ostaa. Toisessa kaupassa oli suomalaista voita.

(853.)

Nӓistӓ maisemista eli Amerikan itӓrannikolta meille suomalaisille tuli aikoinaan radiosta tutuksi lausahdus: Tӓӓllӓ New York ja Jussi Himanka. Ja sitten tuutista alkoi tulla uutista, raporttia ja muuta selontekoa, jotka avarsivat meikӓlӓisten maailmankuvaa. Himanka (1918-1987) oli Ylen ensimӓinen Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja.

Minӓ en aivan ole New Yorkissa, mutta aika lӓhellӓ, parin tunnin junamatkan pӓӓssӓ Connecticutissa. Saavuin Bostoniin lauantai-iltana Reykjavikin kautta. Maahantulo sujui niin sanotusti heittӓmӓllӓ, ja koppalakkinen virkailija kysyi ensin, kauanko viivyn tӓӓllӓ ja onko minulla oleskeluun tarvittava mӓӓrӓ taaloja. Sanoin, ettei tӓnne Suomesta kannata lӓhteӓ tyhjin taskuin. Se riitti, ja herra kolautti passiini maahantuloleiman.

Tӓssӓ pienessӓ Voluntownin kaupungissa ensimmӓinen havaintoni oli se, ettӓ jenkit tykkӓӓvӓt pitӓӓ maansa lippua esillӓ. Niitӓ hulmuaa tai sӓӓstӓ riippuen roikkuu saloissa, pienempiӓ koristaa talojen seiniӓ tai katulamppujen pylvӓitӓ, kuten kuvan Jewett Cityssӓ. Sijoillaan ne ovat yӧtӓ pӓivӓӓ, oli juhla tai arki.

Tӓnӓӓn tiistaina eli 11. syyskuuta on yksi Yhdysvaltain lӓhihistoriasta katkerasti muistuttava vuosipӓivӓ: 17 vuotta sitten Al Qaidan saudiarabialaiset terroristit lensivӓt matkustajakoneilla New Yorkissa pӓin World Trade Centerin pilvenpiirtӓjiӓ. Seuraukset olivat tuhoisat. Tӓmӓ pӓivӓ muistetaan myӧs siitӓ, ettӓ presidentti Georg Bush jr julisti syksyllӓ 2001 terrorismin vastaisen sodan, jolle ei nӓy loppua vielӓkӓӓn.

Nӓinӓ pӓivinӓ Pohjois-Amerikan itӓrannikkoa lӓhestyy jokasyksyiseen tapaan hurrikaani. Nyt se on Florence, jonka voimakkuus luokitellaan neljӓksi ja pian viideksi eli melkoiseksi jytkyksi. Tӓnne asti sen tuhovoiman ei pitӓisi ulotua, mutta Pohjois- ja Etelӓ-Carolinassa Floridan pohjoispuolella evakuoidaan ihmisiӓ tӓyttӓ pӓӓtä myrskyn tieltӓ. Kotinsa joutuu jӓttӓmӓӓn perӓti miljoona ihmistӓ.

Pӓӓtӓn raporttini: myrskyn jӓlkeen on poutasӓӓ. Sitӓ rataa kai tӓӓllӓkin mennӓӓn.
(852.)

”Seuraavaksi Seinäjoki”, toteaa kuulutus. Täysi junanvaunu hörähtää huvittuneeseen nauruun. Juna näet seisoo Seinäjoen asemalla ja lähtöön on vielä kymmenen minuuttia. Sitten puheenvuoro on Konduktöörillä, joka ilmoittaa, että juna lähtee poikkeuksellisesti ratatöiden vuoksi Seinäjoelta eikä Kokkolasta. Näin väärään aikaan ilmoille päästetty kuulutus saa selityksensä: juna on yöpynyt Seinäjoella, ja kun junan sähköt kytkettiin ohjelmoitu kuulutus toimi.

Se siitä. Päivästä tulee lämmin jollaiseksi aamut ovat viime kuukausina kehittyneet. Jossakin Kaurismäen elokuvasta on jäänyt muistiini töksäytetty kysymys: Saavutitko matkalle asetetut tavoitteet? Joillekin matkoille voi ja pitää asettaa tavoite, mutta matkan voi tehdä ilman tavoitteitakin. Sitä en muista, millainen matka Kaurismäen elokuvassa oli kyseessä. 

Pitäisikö ruveta pohtimaan matkan tavoitteita. Antaisivatko ne neljän viikon Amerikan-matkalle tiettyä asiallisuutta ja erottaisivat sen pelkästä vapaa-ajan matkasta,  matkasta, johon sisältyy jonkinlainen huokea viittaus huvimatkaan. 

Kuukauden ajan kun pitää silmät auki ja katseen valppaana riittää se jo tavoitteeksi. Toinen tavoitteeni voi olla englannin sujuvoittaminen, joten tuppisuuksi ei pidä heittäytyä. Siitä ei kaukana ole umpimielisyys. Yhteinen kieli avaa ja avartaa uusia maailmoja. Maahanmuuttajienkin kotoutumisen tärkein vaihe on yhteisen kielen opettelu. Kolmas tavoite olkoon kotoperäinen, kolme kertaa viikossa tapahtuva kolmen kilometrin uinti. 

Huomaamatta ylivoimaiseksi tavoitteeksi taitaa nousta se, kuinka Donald Trump selittää parhain päin häneen kohdistunutta kritiikkiä. Ryöpytystä ja pauhua on tulossa, jos sitä on tähänkin asti tullut. Äskettäin Trumpin hallintoa pöyhi New York Timesissa nimetön kirjoittaja niin ankarasti, että Trump haluaa poliisivoimien selvittää kirjoittajan henkilöllisyyden. Viisaampaa olisi selvittää se, pitävätkö kirjoituksen väitteet paikkansa. Kirjoittaja on sivuseikka. Saatan tämän tavoitteen suhteen olla lokakuun 8:ntena  paljon tietävämpi.

Iän tuoma kokemus tuntuu olevan valttia valmistautuessa matkalle: mitä pidempi matka, sitä lyhyempi valmistautuminen. Tälle reissulle pakkaaminen ja muu säätäminen tapahtui eilen, ja tärkein toimi oli jättää lotto ja jokeri viideksi lauantaiksi. Sille tavoitteelle asetan suurehkoja odotuksia, mutta niiden varaan ei kannata mitään suunnitella. 

Tampereen jälkeen juna lisää vauhtia. Tällä vauhdilla kukaan ei pystyisi rikkomaan joskus kuulemani jonkun eteläpohjalaisen yrittäjän ennätystä juoda Helsingin ja Seinäjoen välillä viisitoista tuoppia. Se on samaa luokkaa kuin Pauli Nevalan keihästulosten 90 metrin keskiarvo jonakin ammoisena suvena. Enää siihen pystyvät  vain saksalaiset keihäänheittäjät. 

Alkumatka sujuu siis hyvin, mutta hieman huolestun Helsinki-Vantaan turvatarkastuksesta. Vyö pois, lompakko, puhelin ja iPad sammioon, joissa muhii basilleja, toiseen sammioon käsimatkatavara. Ja sitten läpivalaisu voi paljastaa liian ison Pepsodent-tuubin ja šampooputelin.

Onneksi Reykjavikissa on kolmen tunnin välilasku, jonka aikana kerään voimia viimeiselle etapille Bostoniin, jossa on oltava terävänä eli skarppina. Yhdysvallat ja varsinkin sen rajaviranomaiset ovat aina arvoituksellisia.

PS. Turvatarkastus meni mainesanalla erinomainen, ja siirryin Icelandairin lähtöportille.

Kuva: Polkupyörä on sisustuselementtinäkin tehokas. Kuvan nappasin viime kesäkuussa abn-majapaikassa Hampurissa.

(851.)

Aamulla kotiin kannetussa sanomalehdessä kerrottiin neljän saksalaisopiskelijan körötelleen sähköautolla Baijerin Asbachista Seinäjoelle.  Matkaa kertyi 2350 kilometriä ja Renault Zoe piti ladata 23 kertaa. Varmaan on ollut hieno kokemus ajella eAutolla hyviä teitä läpi vauraan Saksan ja Ruotsin aurinkoiseen Suomeen.

Näinä päivinä on saksalaislehdissä ja joissakin ruotsalaisissa paikallislehdissä kerrottu, kuinka kiinalaispari Zu Yuntong, 25, ja Li Shizun, 31, myivät talonsa ja vuokrasivat Pekingissä asuntonsa bnb:n kautta rahoittaakseen toukokuussa aloittamansa 60 000 kilometrin automatkan Eurooppaan ja takaisin. Mikä ajellessa kun tankissa on bensaa ja alla kumipyörät, vaikka joinakin päivinä auto on pitänyt tankata peräti kolme kertaa. Kyseessä on näet Smart, kahden hengen kirppu, jonka tankkiin mahtuu 28 litraa polttoainetta.

Smart on ketterä peli suurkaupungeissa, mutta matka-autona ahdas ja epäkäytännöllinen. Smart on yhdistänyt opiskelija Zu:n ja valokuvaaja Li:n. Kiinassa merkillä on oma yhteisönsä, joka on tukenut hieman ”tärähtäneinä” pidettyjä maailmanmatkaajia. Autoon mahtuu juuri se, mitä viikonloppureissulla tarvitaan. Mutta kun puolen vuoden matkalle pitää ottaa kahden ihmisen tavarat, niin siinä pitää osata karsia tarpeellinen vähemmän tarpeellisesta. Kyse kun ei ole mistään tilaihmeestä.

Matkaan Zu ja Li valmistautuivat perusteellisesti ajamalla kahdeksan kuukauden aikana 7000 testikilometriä. Reissun alku oli ikimuistoinen, sillä Kiinasta on Venäjälle vain yksi rajanylityspaikka ja muodollisuuksiin Kiinan puolella meni tunti, mutta Venäjän puolella kahdeksan. Päivässä rajan yli pääsi tusinan verran autoja. Sen jälkeen huonot tiet koettelivat jousia ja renkaita. Kattoteline murtui, eikä sitä voinut korjata, kun ei ollut varaosaa. Se piti tilata Kiinasta, joten lastia oli kevennettävä jättämällä tien varteen makuusäkit ja -alustat, retkituolit ja -pöytä ja muuta sen kaltaista. Kattotelineen varaosan he saivat Oslossa.

Parisataa kilometriä ennen Osloa heihin iski totaalinen kyllästyminen. Istuttuaan tuntikausia eräällä huoltoasemalla puhumatta sanaakaan syttyi ajatus etsiä hotelli ja levätä kunnolla. Ajaessaan hotellille seisoi metsätiellä yhtäkkiä majesteetillinen hirvi, joka oli suurempi kuin Smart. Siinä unohtuivat vaikeudet.

Pariskunta kuvaa matkaansa, että se oli  ”ajamista, ajamista…” Euroopan erinomaisilla teillä päivittäin taittui 1000 kilometriä, mutta joskus oli tyytyminen 200-300 kilometriin. Matkan aikana he ajoivat 45 valtion kautta. Pitkiin pysähdyksiin ei ollut aikaa, mutta ”pääkaupungeissa pysähdyimme ja otimme valokuvan tapaamistamme Smart-kuskeista. Yönsä Zu ja Li viettivät Airbnb:ltä varaamissa huoneissa.

”Kaikkialla meihin suhtauduttiin ystävällisesti.” Niin myös napapiirillä Rovaniemellä. Siellä Smart jää melkein piiloon.

(Kuvakaappaus Spiegelonlinesta 30.8.)

(850.)

Matkustan lauantaina maahan, jonka presidentistä ilmestyy ensi viikolla 448-sivuinen kirja Fear [Pelko]. Sen on kirjoittanut Bob Woodward, Yhdysvaltojen tunnetuimpia reporttereita. Hän oli aikoinaan paljastamassa Nixonin Watergate-skandaalia Washington Postissa. Hän on kirjoittanut kirjan kahdeksasta maansa presidentistä Nixonista Obamaan.

Kirjaa varten Woodward on haastattelut vallan ytimessä olleita lukuisia ihmisiä. Joukosta kuitenkin puuttuu presidentti Donald Trump, jonka lähipiirissä kirja räjäyttää melkoisen pommin ja jättää kansalle johtopäätöksen: Trump kumppaneineen on tuomittu epäonnistumaan. Siksi säälimättömästi poraudutaan Trumpin sirkusmaiseen hallintoon.

Elokuussa kirjan jo valmistuttua Trump ilmoitti halukkuutensa tulla haastatelluksi, mutta se oli myöhäistä. Kun presidentti näki katkelman kirjasta haukkui hän sen ”yksinkertaisesti huonoimmaksi kirjaksi”. Selvää on, että Trumpille tulee uusi ongelma kirjasta, joka ei hänen kannaltaan olisi voinut ilmestyä pahempaan aikaan. Amerikkalaiset valitsevat yhdeksän viikon kuluttua välivaaleissa uuden kongressin. Republikaanit ovat valmiiksi puolustuskannalla ja gallupien mukaan 14 prosenttia demokraatteja jäljessä. Vielä kun 60 prosenttia amerikkalaisista on tyytymättömiä Trumpin viranhoitoon, niin katastrofi tässä tulee.

***

Niin, että tuollaiseen maahan lennän. Tai ei se ihan varmaa ole, salliiko maahantuloviranomainen, U.S. Customs and Border Protection, pääsyni. Ensimmäinen vaihe ESTA eli Electric System for Travel Authorization on hyväksynyt luvan, mutta sitten mainitaan ehto: ”Tämä ei takaa pääsyä Yhdysvaltoihin. U.S. Customs and Border Protection virkailija tekee lopullisen päätöksen.” Olen muutaman kerran seissyt tuon lunkin oloisen virkailijan edessä. Joka kerta hän on sallinut minulle pääsyn otettuaan minusta valokuvan, sormenjäljet ja leimattuaan passiini kolisevalla rohjolla tarvittavan luvan.

Joka kerta seistessäni CBP-virkailijan syynättävä on käväissyt mielessä, jospa joudun jäämään lentokentälle. Tällä kertaa se tietäisi neljän viikon oleilua Bostoni kansainvälisellä lentokentällä.

(848.)