Laihian solmukohta

Tein viime lauantaina jokavuotisen perinnepyöräilyn Vaasaan lähes helteessä. Menomatka sujui vaivattomasti aina Laihialle asti, jossa mittavat tie- ja risteysjärjestelyt aiheuttivat tenkkapoon.

jo viime vuonna Laihian kirkonkylän ohitus tuotti polkupyöräilijälle päänvaivaa: teitä ja siltoja oli yhtäkkiä ilmestynyt maisemaan. Silloin vielä niistä jotenkuten selviytyi, kun muutaman ojan ylitti pyörää kantaen ja loikki savista peltoa pitkin uudenkarhealle tielle.

Jo lähestyessäni Laihiaa ja kolmostietä, josta ennen pääsi sujuvasti aloittamaan viimeiset peninkulmat Vaasaan, valtasi epävarmuus. Niin vain valitsin väärän tien ja jouduin ties minne. Kysyin joltakin paikalliselta mieheltä kätevintä yhteyttä Vaasaan. Mies sanoi, ettei hän osaa sanoa, kun teitä tulee jatkuvasti lisää, mutta viittoi tulosuuntaan, että tuolla on silta, jonka ylität ja ajat siihen valtatie 18:n ja kolmostien risteykseen. Ei näistä teistä pysy paikallinenkaan perillä.

Matka eteni, mutta en ollut ollenkaan varma suunnasta, joten kysyin tietä huoltoasemalla autoaan tankkaavalta naiselta. Hän neuvoi menemään tuon ulkorakennuksen ohitse ja siitä sitten alikulkuun ja ajelemaan vanhaa kolmostietä. Kiitin ja jatkoin matkaa.  Kovin niukasti näin opasteita, kunnes pääsin vanhaa kolmostietä seuraavalle kevyen liikenteen väylälle. Sitä olen ennenkin ajellut ja miettinyt mistä juontaa Karkkimala-nimen alkuperä.

Reilussa kolmessa tunnissa pääsin Vaasan kauppahallille ja sen bistroon. Lusikoin kulhollisen lohikeittoa joka täytti energiavarat ja saatoin lähteä takaisin. Nyt Laihian ohittaminen sujui lähes ongelmitta. Olin Vaasasta lähtiessäni täydentänyt juomavarantojani kahdella cokistölkillä, kun lämpö tuntui nousevan. Kolme peninkulmaa ajeltuani pidin tauon Tervajoen Salen pyörätelineellä ryypäten cokista ja nauttien banaanin.

Poljin hyvällä energialla Ylistaroon aloittaakseni viimeisen vähän yli kahden peninkulman etapin kotiin. Halkosaaren tienristeykseen asti eli kymmenen kilometriä pitää ajella valtatien reunassa vilkkaan liikenteen suhahdellessa ohitse. Lämmin ilma ja reilut puolitoista sataa kilometriä alkoivat tuntua. Pehmiskioskilla, josta on peninkulma Seinäjoelle, join pullon energiajuomaa ja jatkoin matkaa. Kotona saatoin todeta 160 kilometrin matkaan menneen lepotaukoineen yhdeksän tuntia.

Taas se lenkki on tehty, ja olen ottanut selfien Vaasan kauppahallissa.

(920.)

Keskellä Elbeä

85460A4E-DD73-44B6-84BC-7A1E23C6AA71Hampurin-matkalle asetetut tavoitteet täyttyivät. Tosin lista oli lyhyt: syödä parsaa ja käydä konsertisssa Elbphilharmoniessa.

Parsa maistui niin kuin se aina tähän aikaan vuotta näissä maisemissa maistuu. Saksassa parsa on kulttiruokaa.

Hampurin satamassa korkeuksiin kohoava Elbphilharmonie eli Elbi, jonka katto muistuttaa aaltoja, on arkkitehtuurin lisäksi  ainoalaatuinen konserttitalo, johon on sijoitettu hotelli ja huippukalliita asuntoja.

Talon Julkisivun ikkunapinta-ala on 16000 neliömetriä ja sen pesemiseen erikoistuneelta firmalta siihen menee kolme viikkoa. Rakentaminen kesti vuosikausi ja kun se avattiin vuoden 2017 alussa kohosi lopullinen hinta 900 miljoonaan euroon. Kyse lienee Euroopan kalleimmasta rakennuksesta.

Sata metriä korkean Elbphilharmonien konserttisaleihin noustaan huikean pitkää rullaporrastuubia. Siinä kun konevoima kuljettaa ja näkymä alhaalla etääntyy syntyy vaikutelma, että nyt mennään johonkin juhlavampaan. Ja jotain juhlavaa siinä kieltämättä on kun korkealta Plazalta katselee miljoonakaupunkia, jonka profiilille ovat  leimallisia monet kirkontornit ja alapuolella levittäytyvä satama-alue.

Tavoitteeni on ollut päästä johonkin, aivan sama mihin, Elbphilharmonien konserttiin. Jatkuvasti olen joutunut toteamaan konserttilippujen myydyn saman tie loppuun, ausverkauft. Ei ole auttanut kuin ruveta seuraamaan ohjelmistoa, ja kuinka olla, kevättalvella tärppäsi ja sain hankittua kaksi lippua György Ligeti & Bela Bartók -konserttiin. Eilen paikan päällä tuumasin, että hyvän ratkaisun tein, kun tutustuin upeaan taloon. Pieni sali, jossa konsertti pidettiin, oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Eikä se meikäläisen mittapuun mukaan ihan pieni sali ollut, lähes 400-paikkainen. Talon isoon saliin väkeä tosin mahtuu yli 2000.

Konserttien lisäksi Elbissä käy valtava määrä vierailijoita, ja siitä on tullut Hampurin vetonaula aivan samoin kuin lähistöllä olevasta St. Paulin kaupunginosasta ja sen puhkaisevasta Reeperbahnista.

Sekin vielä pitää sanoa, että konsertti oli hyvä, nautinnollinen ja myös yllätyksellinen. Bartokia ja Ligetia esitti viiden taitavan soittajan orkesteri, johon kuului cembalo, klarinetti, käyrätorvi, viulu ja piano. Minuun teki vaikutuksen roudarit, jotka tulivat näyttämölle kuin hyvin harjoitellut joukkue. Se työnsi pianon tai cembalon oikealle paikalle tai kärräsi kokoon kasatun cembalon pois kun sen osuus oli ohitse ja ennen seuraavaa osuutta asetteli nuottitelineet määrätyille paikoille. Vähäeleinen miehistö kuului konserttiin olennaisena osana, ja asiantunteva yleisö palkitsi porukan taputuksilla.

(919.)

Herrojen herkkua

Alkavat olla käsillä ne puolen vuosisadan takaiset ajat, jolloin koulu tuli käytyä ja kirjoitettua ylioppilaaksi ja sen merkiksi painettua valkolakki päähän. Mennyttä olisi mukava juhlia luokkatovereiden kanssa, mutta nyt painaa päälle muuan traditio; sain ainokaisen laudaturini pitkästä saksasta ja se velvoittaa minua huolehtimaan  hankkimastani saksan kielen alkupääomasta. Niinpä on aika suunnata Saksaan verestämään kuullun ymmärtämistä ja verryttelemääm passiivista sanavarastoa. Saksassa olen käynyt säännöllisesti.

Käynnit suuntautuivat ensin Saksan liittotasavaltaan eli Länsi-Saksaan ja vuodesta 1990 jälleenyhdistyneeseen Saksaan. Mutta minulle on näistä Saksan-reissuista sellainen piirre, johon kenelläkään ei enää ole mahdollisuutta. Osallistuin näet 1985  kuuden viikon kielikurssille Leipzigissa Itä-Saksassa. Kyse oli puhtaasti kielikurssista, ei mistään perehdytyksestä marxilais-leninismiin. Sitäkin oppia sieltä on haettu.

Kokemus osoittautui ainoalaatuiseksi, sillä koko valtiota ei enää ole olemassa. Tosin samalla saksalla siellä kommunikoitiin kuin läntisessä naapurissa, mitä nyt joskus sivulauseeseen saatettiin ujuttaa sosialismia ja kommunismia ja kritisoida luokkavihollista. Opetus oli tehokasta.

Saksan-vierailuni ajoittuvat kevääseen. Aina olen selviytynyt enemmän tai vähemmän paremmin saksalla, enkä koskaan ole suostunut englannille, en vaikka sitä helposti tyrkytetään. Pelkkää kielitreeniä nämä reissut eivät ole, sillä tärkein asia näillä kevätretkillä on ollut parsa, der Spargel. Saksalaiset ovat hulluina parsaan, mitättömän näköiseen vihannekseen ja siitä valmistettuihin ruokiin.

Parsasato valmistuu näihin aikoihin, tosin saksalaiset eivät sitä itse korjaa, vaan sen tekevät halvalla kausityöläiset. Heitä tulee tuhatmäärin Puolasta, Romaniasta ja Baltian maista.

Parsaa nautitaan munakkaassa ja keittona, mutta parhaiten se maistuu, kun parsatangot on keitetty saksalaisella tarkkuudella ja tarjotaan perunoiden, savukinkun ja meijerivoin kera. Siihen makuelämykseen jää koukkuun.

Parsasesonki ei odota ja siihen pätee sanonta nopeat syövät hitaat. Olen siis hankkiutumassa Hampuriin herkullisen ja terveellisen parsan äärelle. Se on sellainen vihannes, jonka jälleennäkeminen vetää vertoja vain meikäläisten koivujen keväiselle vihertymiselle. Senkään lumoa ei voita mikään, koska koivujenkin vihertymisen näkee vain kerran vuodessa.

Parsaa ei ohita mikään. Ei mikään, paitsi juhannuksen jälkeen koivunoksista tehty vihta.

[918.]

 

Anttila ampaisee

Kun Suomi voitti jääkiekon MM:n, jäi sen varjoon eurovaalit eikä Euroviisujenkaan pohjanoteeraus haitannut. Eilen sunnuntaina kävi toteen, että pieni Suomi – tässä yhteydessä pieni-sanan merkitys saa juhlavan sävyn – on melkoinen tekijä kun ratkaistaan maailman parasta jääkiekossa. Siihen Suomi ylsi kolmannen kerran, ja lisää menestystä on luvassa, kun meikäläinen jääkiekko tulee toimeen ilman NHL:n pelaajia. Meillä kun on muiden muassa tämä Marko Mörkö Anttila ja Kevin Lankinen ja joukkueellinen muita samanlaisia.

Katsoin aluksi television sitä kanavaa, joka kertoi, ennusti ja eritteli vaalin tulosta. Ennakkoäänet, oletettu paikkajako, tilanne edellisiin vaaleihin verrattuna ja sen sellaista siinä hyvän aikaa vatvottiin, kunnes edettiin kohti lopullisia tuloksia. Pian kuvaruutuun ilmestyi paikkansa parlamenttiin lunastaneiden valokuvia. Eikä ainoatakaan yllättäjää, ei edes Teuvo Hakkarainen nahkatakissaan yllättänyt.

Juontaja Matti Rönkä ilmoitti kesken vaalitohinan, että Kanada on tehnyt maalin ja johtaa 1-0. Päätin jatkaa surfaillen eli seuraamalla vuoroin vaalituloksen pitkäpiimäistä raportointia ja vuoroin toisella kanavalla käytävää taistoa kiekkomestaruudesta. Ja kun toisessa erässä selvisi, että Suomi tasoitti, poistuin tykkänään TV1:n seurasta ja jätin  Matti Röngän, Sami Borgin, Susanna Turusen ja lukuisat muut kommentaattorit ja reportterit ja puolueväen. Kolmoselta syöksyi tuutin täydeltä Mertarantaa.

Suomi sivalsi kolmannessa erässä vielä kaksi maalia, ja alkoi tuntua, että peli on siinä. Ja kun Mertaranta luetteli jäljellä olevaa peliaikaa, ei enää tullut edes mieleen, että meillä ja Euroopassa on käyty eurovaalit. Bratislavassa ratkaistiin paljon isompi asia.

Tietysti kymmenien tuhansien äänien saaminen on upea saavutus, mutta kunniaa irtoaa kasapäin jo kolmellakin maalilla, jos vastustaja ei saa kuin yhden ja kyse on jääkiekon maailmanmestaruudesta. Sunnuntai-illan matsista Suomen kolme maalia muistetaan paremmin kuin jonkun Ville Niinistön 111598 ääntä.

Joku ruotsalainen urheilutoimittaja joka oli seurannut suomalaisten otteita, esitti ennen finaalia vakavissaan, että jos Leijonien päävalmentaja Jukka Jalosta joku pyytäisi ja hän suostuisi seuraavien presidentinvaalien ehdokkaaksi, läpimeno olisi taattu. Samaa on sanottu Anttilasta.

(917.)

 

 

 

 

Paras totella

Mitteepä meinoot!

Se oli veret seisauttavasti sanottu, kun kuopiolaisen huoltoaseman yrittäjä huomaa eräänä aamuna vähän yli kello kuusi mittarikentällä folioviittaan naamioituneen tyypin ja hänen ilmiselvän aikomuksensa murtautua Gulfille. Hanke tyssää noihin kahteen maagiseen sanaan: Mitteepä meinoot.

Ne nimittäin sanoo hahmo, jonka ulkoinen olemus jo edellyttää kunnioitusta. Hän on järkälemäinen: pituutta 190 cm ja painoa 120 kg. Ja vielä kun noihin mittoihin yhdistyy teakwondon hallinta. Murtovarkaan, joka puolestaan oli kevyttä höyhensarjaa, ei auttanut kuin luopua aikeestaan. Sekin vielä, että yrittäjän toveri, jonka erikoisosaamista on karate, olisi voinut tilanteen eskaloiduttua tulla apuun.

Kyseisen uutisen luin pari päivää sitten Ilta-Sanomista. Ei se näinä aikoina ollut järisyttävä uutinen, mutta siinä oli jotakin sympaattista ja lukijaan vetoavaa, joka ei vähentänyt uskottavuutta. Ytimekäs ja samalla leppoisa savolainen toteamus Mitteepä meinoot antaa tosiasiat toteavalle uutiselle inhimillisen sävyn. Se on yksi Savon murteen ominaislaatu ja toinenhan on se, että savolaisen puheesta vastuu siirtyy kuulijalle,.

Entä eteläpohjalainen huoltamoyrittäjä, miten hän olisi reagoinut: Ristus nyt mä verän turpahan.

Rannikkomaakunnassa asia olisi hoidettu: Vad i helvete ska du görä?

Tampereella: Kyä ny tulee korkeeta mailaa päin pläsiä!

Pääkaupunseudulla: Tää on jo kolmas kerta tänä vuonna!

Lapissa olisi vedottu historiaan: Ensin tulhee pyromaani, tämä germaani ja loput viepi kleptomaani.

                                                            ***

Lauantaina tein kevään ensimmäisen sadan kilometrin pyörälenkin. Se on kuulunut kauden alun rituaaleihin. Reitti on vuosia kulkenut Mäyryyn ja sieltä munkin ja kahvikupin jälkeen Länsirannantietä Lapualle ja edelleen Nurmon kautta kotiin. Mittarin mukaan kilometrejä kertyi 104, eikä mitään valittamista.

Ilma oli koko ajan muuten suosiollinen, paitsi alkumatkasta puuskutti vastatuuli, mutta sitten se muuttui leppoisaksi myötäiseksi. Lapualle tullessani pientä hätäännystä aiheuttivat taivaalle kertyneet mustat pilvet ja huoltoaseman pihan täyttänyt sotaväen kuljetuskolonna. Sadetta eivät pilvet pudottaneet, ja sotilaat sanoivat palaavansa harjoituksesta, eivät kuitenkaan Lemmenjoelta.

Muistelen, ettei loppumatkalla tuuli puhaltanut sen enempää vastaan kuin takaakaan

***.

Aamulla koiraa ulkoiluttaessani  tapasin Väiskin. Suunnistajana hän suositteli seuraamaan viikon päästä pidetäviä  polkupyöräsuunnistuksen SM-kisoja Törnävälle. Kilpailijoita on ilmoittautunut kolmisensataa. Pitää mennä kun arvokilpailut pidetään näin lähellä.

Kuvaksi laitoin tuon röntgenkuvan polvistani, joista tuo oikeanpuoleinen – R Knee – on se joka uusitaan. Siitä näkee oitis polvinivelen kulumisen. Joku ortopedi tai muu asiantuntija vertasi sitä autoon, jonka iskunvaimentimet ovat pahoin kuluneet. Kolisee.

Pyöräily tasaisella lakeudella ja mikseivät nousutkin tuolla polvella ja hyvällä pyörällä suju. Pyöräily vahvistaa jalan lihaksia, ja ne puolestaan nopeuttavat uuden polvinivelen kuntoutumista. Tavoitteeni on päästä hiihtämään ensilumenladuille.

(916.)

 

Sotilaallisen lennokkaasti

Suomi on pitkä maa, niin ovat myös etäisyydet pitkiä. Esillä on näinä päivinä ollut kaksi ääripäätä, Eduskuntatalo ja Lemmenjoki. Niiden etäisyys on 1150 kilometriä. Tiedotusvälineet ovat tuoneet molemmat paikkakunnat tapahtumineen pienimpiinkin pirtteihin.

Vallan keskuksena eduskunta on lähes päivittäin esillä, vieläpä monta kertaa. Mutta nyt sieltä sinkoilee erikoisen kiinnostavaa tietoa kun maahan alettiin muodostaa uutta hallitusta. Lähtökohta tällä kertaa on poikkeuksellinen, koska ei ole enää kolmea suurta puoluetta, kun niiden erot ovat supistuneet ja voimasuhteet tasaantuneet. Katsotaan ja odotetaan, mitä lähiviikot meille tarjoavat.

Jos minulta satuttaisiin jotakin kysymään ministerivalinnoista ja näkemystäni kuunneltaisiin, tarjoaisin salkkua, vaikkapa oikeusministerin, Antti Kurviselle. Hän on tämän vaalipiirin toisen kauden kansanedustaja ja tehtävään pätevä. Sujuvasanaisen  ja huumorintajuisen Kurvisen juttuvarasto on ehtymätön. Kuuntelin miestä eduskuntavaalien alla kahdella maakuntaan suuntautuneella kampanjareissulla, eikä aika käynyt pitkäksi. Sekin kirkastui, että selvää ministeriainesta.

Aika näyttää.

Lemmenjoki tunnettiin näihin päiviin asti eksoottisena Lapin kultamaana. Nyt se on tullut tunnetuksi taannoin Ilmavoimien jollekin sidosryhmälle järjestetystä PR-henkisestä harjoituksesta, joka meni pahasti päin mäntyä, vai pitäisikö sanoa päin keloa. Isäntänä ollut eversti sortui juopottelemaan, haukkumaan osallistujia ja muutenkin koheltamaan. Syksyllä 2017 pidetystä ”harjoituksesta” syntyi sen verran haloota, että nyt sitä käsitellään oikeudessa. ”Silloin juodaan, kun janottaa”, puolustautui syytetty eversti mainitsematta, että mitä juodaan.

***

Ilmavoimista ja -valvonnasta puheen ollen, moni muistaa, kuinka Mathias Rust vuonna 1987 lensi pienellä Cessnalla Helsingistä Moskovaan ja laskeutui Punaiselle torille. Kyseinen 28.5. oli Neuvostoliiton rajaviranomaisten yleinen vapaapäivä, jonka viettoon kuuluu ainakin jossain määrin juopottelu (zapoi ven.) Se ja lentäjän äidin perinteinen neuvo: lennä hiljaa ja matalalla mahdollistivat Rustin hullunrohkean teon. Myös neuvostohävittäjille annettu kielto olla ampumatta pienkonetta pelasti Rustin.

Pian kuitenkin Neuvostoliiton Ilmavoimien komentaja sai potkut ja puolustusministeri pääsi eläkkeelle. Rust sai muutaman vuoden linnaa, ja Neuvosliitto sai aiheen parantaa ilmavalvontaansa.

***

Lemmenjoen harjoitusta isännöinyt eversti pääsi sopivasti ennen oikeudenkäynnin alkamista eläkkeelle eli reserviin. Harjoituksesta aiheutui vain henkisiä kolhuja, kun eversti loukkasi yhtä osallistujaa haukkumalla tätä nahkapääksi ja toista Suomen huonoimmaksi kaupunginjohtajaksi. Niistä hän ei  selvinnyt, että olisi sanonut vitsi, vitsi

Vielä pitää mainita yksi paikkakunta eli Slovakia ja sen Bratislava, joka tulee näinä päivinä tutuksi. Jääkiekon MM-kisat näet ovat varma kevään merkki.

Realismillaan puhuttelevasta patsaasta olen taannoin ottanut kuvan Bratislavassa. Näillä main on joskus taisteltu eikä veljeä ole jätetty.

(915.)

Runosta grafiikkaan

Iän kertyessä meikäläisiä koskettavaksi kestoaiheeksi nousee muisti, sen toiminta  ja toiminnan heikkenemisen. Tärkeä asia ja lähes jokaista koskeva.

Muistia pitää hoitaa ja huoltaa, treenata ja käyttää. Havahdun aina kun jostakin muistin syövereistä putkahtaa agendalle yllättäviä ja mielenkiintoisia asioita, joilla on kytkös toisiin aiheisiin ja niin synty pitkiä asiaketjuja. Lopulta huomaan, ettei mikään ilmiö esiinny yksin, aina siihen liittyy muutakin. Lueskelin Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja pysähdyin kohtaan, jossa vanha ruhtinas selittää mitä virheitä Napoleon oli tehnyt sodissa, vieläpä hallitustoimissaankin.

Arveletko ehkä, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa? – virkkoi vanha ruhtinas.–Älähän huoli! Yölläkin ne ovat mielessäni. Mutta missä on tuo sotapäällikkö, mitä ihmeitä hän on tehnyt?

–Pitkäksi kävisi selittää, vastasi poika.

–Mene Bonapartesi luo. Kuulkaa, mademoiselle Bourienne, tässä on vielä eräs kuormarenkikeisarinne ihailija!, huusi vanhus oivallisella ranskan kielellä.”

Tuntuu ehkä kaukaa haetulta, kun mieleeni juolahti Napoleonin Moskovaan tekemä epäonnistunut sotaretki ja siitä Charles Joseph Minard 1861 laatima grafiikka, josta on tullut alansa klassikko.  Se kuvaa taitavasti Napoleonin 422 000 miehen armeijan sotaretkeä vuodesta 1812 Puolan Niemen joelta Moskovaan 1813.

Jo ensi silmäyksellä käy selväksi, kuinka joukkoja kuvaavan harmaan ala kapenee, eli mieskato on suurta ja se suurenee joukkojen perääntyessä – musta linja – Moskovan porteilta. Lopulta elossa oli enää 10 000 miestä! Raskaita tappioita, joita sotimista enemmän aiheuttivat nälkä ja kurjat olot. Napoleon lähti soitellen soitaan.

Kyseisen tilastografiikan mittava tietosisältö on on tiivistetty helposti omaksuttavaksi. Tilastografiikan professori Edward R. Tufte kirjoittaa teoksessaan The Visual Display of Quantative Information, 1998: ”Vaatimattoman näköinen grafiikka kuvaa useita ulottuvuuksia tai muuttujia, kuten ajan, paikan, armeijan koon ja sen liikkumissuunnan ja lämpötilan. Paljonko noiden asioiden kuvaamiseen olisi tarvittu tekstiä? Nyt asia selviää katsomalla. Kyse on tiedon visuaalisesta kommunikaatiosta.”

Graafisen huippuosaamisen periaatteet ovat oppikirjamaisesti mielenkiintoisen datan hyvin suunniteltu esitys aiheen, tilastotieteen ja suunnittelun suhteen. Se taas koostuu monimutkaisista ideoista, jotka välitetään selkeyden, tarkkuuden ja tehokkuuden avulla

Graafinen huippuosaaminen on sitä, joka antaa katsojalle eniten ajatuksia lyhyessä ajassa ja vähiten mustetta pienimmässä tilassa. Se on melkein aina moniarvoista. Ja graafinen huippuosaaminen vaatii totuuden kertomista tiedoista. Yksinkertaista.

           * * *

Asuntoyhtiön pihaan ilmestyi vapun alla puutarhakeinu, suomalaisten pihakalusteiden klassikko. Sen kokoaminen kävi näppärästi, ja keinu oli toimintakunnossa tunnissa kun asialla olivat taloyhtiön puheenjohtaja, hallituksen jäsen ja isännöitsijä. Keinun rakenteet ovat tummaa puuta, kangaskatos on vaalea ja istuinosaa kannattavat kettingit.

Ilma oli suosiollinen, ja keinu oli heti kovassa käytössä ja parhaimmillaan siinä istui kolme ihmistä. Lähipäiviksi on luvattu kylmää, jopa takatalvea, mutta elämme vasta toukokuun alkua, joten kaiken järjen mukaan lämpöisiä päiviä on tulossa. Eikä puutarhakeinussa mikään estä kiikkumista vähän viileämmässä säässä, kunhan ei sään armoilla viivy liian pitkään.

Uusi kaluste täyttää paikkansa pihassa ja se antaa viihtyisän säväyksen kertoen, että meillä on paikka, jossa on helppo tavata talon asukkaita. Hiekkalaatikkoa ei meillä ole, onko ollut koskaan? Se kertaa talon asujamistosta.

Sekin hyvä puoli omalta kannaltani on, että asuntomme kahdesta ikkunasta on suora näköyhteys keinulle. Sieltä on jo kuulunut vilkasta juttelua ja iloista naurua. Vaikka kohtaamispaikka ei tuon kummallisempi ole, keinu on jo osoittautunut tarpeelliseksi. Kukapa mattotelineelle naapuria viitsii mennä häiritsemään?

Kun muutimme tähän, pihassa oli lasten keinuteline vailla varsinaisia keinuja, ja siinä se teline edelleen kököttää toimettomana. Lienee tavallista näissä keskustan kerrostaloissa, ettei niissä juuri asu lapsiperheitä, mutta onneksi lapsenlapset tuovat kaivattua toimintaa.

Se vielä puutarhakeinusta, että se tuo mieleeni Lauri Viidan Alfhild-runosta sen kohdan, joka kuuluu ”Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla viipyvät nuoruuden muistoissa…” Piti kaivaa esille kyseinen runo ja taas kerran todeta sen kosmiset mitat..

(914.)