Kuukausi: huhtikuu 2021

Tänään maanantaina tuli täyteen tämän vuoden kahdeksas uintitreeni. Lopetin uinnin helmikuun kahdeksantena päivänä, sillä olin päättänyt tänä talvena hiihtää. Kuiva kahden kuukauden kauteni päättyi viime viikon tiistaina, ja lauantaina jo tunsin kuuluvani vesielementtiin. Tänään kaksi kilometriä väljässä uimahallissa taittui vanhasta muistista, ei tosin vielä vanhalla vauhdilla. Tietäähän sen, kun voima, turbulenssia, puuttuu toisen jalan potkuista. Sama se, jos laivan dieselistä vain toinen toimii.

Kunnianhimoinen hiihtotavoitteeni tuhat kilometriä mureni oikean jalan peroneuspareesiin, hermojänteen halvauksen. Huh, huh, kuulostaapa se pahalta, ja pahalta näyttää kävelytyylini. Askellus ei suju tyylipuhtaasti, eikä minusta olisi paraatiin, sillä oikean jalan nilkka haparoi voimattomana. Hiihto piti jättää heti alkuunsa, jalalla kun ei voinut nostaa suksea tai jos ladulla olisi pitänyt kääntyä tai kurvata, niin metsään olisin mennyt.

Sukset varastoon ja koipea kuntouttamaan ja puolen vuoden päästä voisi terveellä jalalla päästä ensilumenladuille tositoimiin. Onneksi uinti on reservissä, ja kuka sen lajin hallitsee, huomaa mikä erottaa uinnin muusta liikunnasta: vesi on lempeä väliaine, ei tarvitse pelätä jalkojen tärähtelevän ja nilkkojen nyrjähtelevän niin kuin kovalla asfaltilla tai möykkyisellä kuntopolulla. Riittää kun pitää varansa altaan päätyä lähestyessä, ettei pökkää päätään.

Jo tällä peroneuspareesin kokemuksella voin sanoa, että uinti ja nimenomaan kroolaaminen on hyvää hoitoa. Hätätilassa voi auttaa kahlaaminen ja sauna, mutta ainakin vielä Seinäjoen uimahallin saunat ovat suljettu.

Kun asiansa tunteva tiivistää sanottavansa, syntyy siitä helposti omaa elämäänsä elävä, lähes asiantuntijalausunto.

Kerran jo sairaalan tamineisiin pukeutuneena odotin kirurgin komentoa, että lähdetään leikkaussaliin. Siinä kuitenkin tuli jotakin yllättävää ja kirurgi piipahti jossakin ja palattuaan sanoi, että käydään vielä röntgenissä.

Kun kirurgi oli tutkinut kuvia, tuli hän johtopäätökseen, ettei leikkausta tehdä, ja tiivisti, että peruttu leikkaus, paras leikkaus. Se piti paikkansa.

Aikoinaan suvun tapana oli kokoontua juhannusaattona kirkkoherran kesäpaikalle. Ennen kokon sytyttämistä ja makkaran paistamista rovasti piti keskikesän juhlaan sopivan puheen. Päästyään hädin tuskin alkuun, kun rantalaiturilla äitinsä kanssa ollut poika parahti surkeaan itkuun. Se kantoi tyynen järven pinnalla vaikka minne.

Rovasti keskeytti ja kysyi pojan äidiltä:

”Mikä Jaakon tuli, kun se noin poraa?”

”Kun en anna sen kusta laiturilta.”

”Anna Jaakon kusta”, rovasti neuvoi.

Se juhannusaatto on jäänyt mieleeni.

Jokin aika sitten olin peroneuspareesintakia lääkärin vastaanotolla, ja hän piti leikkausta riskialttiina ja sen lopputulosta epävarmana ja kehotti omatoimiseen kuntoutukseen. Vielä kun hän lisäsi, ettei ole niin pahaa kipua, etteikö kirurgi sitä vielä pahemmaksi saisi. Helpottuminen ja poistuin.

Kotona aloitin vastuskumilla ja jumppaohjeilla.

Tämän tiistain kaltaiset aamut ovat jääneet mieleeni hamasta lapsuudesta, ja siitä on aikaa. Ne ovat jättäneet muistiin pettymyksen. Kevät on edennyt jo pitkälle, ja koko ajan mennään kohti suurempaa täydellisyyttä, sitten yhtenä yönä taivas pudottaa lumikuorman, joka peittää maankamaran joka sopen.

Nopeasti tuohon muutokseen tottuu pettymys hälvenee. Ilmiö toistuu keväästä toiseen.

Pajuluomaan tulee vettä vyörymällä. Pysähdyn hetkeksi siihen kohtaa, missä uoma levenee. Virtaava vesi sieppaa rannan jääkielekkeestä kimpaleita, joita vesi hioo lautasmaisiksi. Siinä niitä kelluu kymmeniä.

Peroneuspareesii eli pohjehermohalvaus saa käytännön selvityksen, kun puhutaan mansikanpoimijan halvauksesta. Siinä on kiusallisen vaivan onnistunut syy ja seuraus..

Kerran olisin voinut kokeilla innovaatiota, joka mahdollistaa poimimisen mansikkapenkkien välissä pyörillä liikkuvan laitteen päällä vatsalla maaten. Olin kuitenkin tottunut täyttämään sankoni perinteisellä tyylillä, joten jatkoin kyykkien.

Mutta mistä ihmeestä pohjehermohalvaus, jonka tunnusmerkki on kävellessä jalan läpsähtely, tulee parhaaseen keväthankien aikaan? Enkä edes viime kesänä poiminut mansikan mansikkaa eikä minua muutenkaan kyykytetty. Kevään viimeiset hiihdot kärsivät ja kilometrit jäivät tavoitteesta.

Hiihtokaverilla on tietoa ihmisen hermoston toimintamekanismeistä. Reissussa hänen mukanaan kulkevat peruskuntovälineet: monikäyttöinen kuminauha, sormien puristusvoimalaite ja kananmunan kokoinen ja näköinen, paitsi että se on musta, joustava pallo. Sillä hän näytti, kuinka sitä varpailla lattiaa vasten puristelemalla saadaan pohjehermoon virtaa.

Palattuani Lapista ostin urheiluliikkeestä kaksi palloa 4,90 eurolla ja jatkoin mansikanpoimijan halvauksen kuntouttamista. Se ei vaadi erityisjärjestelyjä, palloa saattaa puristella aamukahvipöydässä ja iltauutisia katsellessa.

Yhtäkkiä toinen terapiapallo katosi. Sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes syylliseksi määrittelin borderterrieri Kapun. Se oli jo pentuna kiintynyt palloihin ja kantoi niitä suussaan tai tökki tylpällä kuonollaan. Aina ei edes tarvinnut palloa heittää, pelkkä heittoliike riitti, kun se ryntäsi ”pallon” perään.

Tarkastin syväkyykyssä sänkyjen ja huonekalujen alustat, pesuhuoneen, vessan ja saunan, mutta mitään ei löytynyt. Onneksi oli se toinen pallo, jolla jatkoin kuntoutusta.

Toisena pääsiäispäivänä jalkani osui huomaatta olohuoneen persialaistyylisellä matolla johonkin irralliseen ja kevyesti liikahtavaan.

Peroneuspareesin hoitokalusto on koossa.