Kuukausi: marraskuu 2018

Niin siinä kävi: Linnanpuiston hiihtostadion muuttui hetkessä viheriöiväksi futiskentäksi. Tosin pelaajia ei tähän aikaan vuotta taida kentälle löytyä.

Muutama päivä sitten ilmestyi kentän pintaan hento lumikerros ja sille latu, jollainen siihen on piirtynyt useana talvena ja jolla olen seurannut erästä ahkeraa hiihtäjää ja hänen ladun viereen sauvalla vetäisemäänsä ja talven mittaan kasvavaa viivajonoa eli kirjanpitoa.

Torstaiaamuna hiihtäjä oli ehtinyt kiertää lenkin, mutta ei jälki luvannut hyvää. Niissä kohdissa, joissa hiihtäjä on kääntynyt takaisinpäin, paljastuu vihreä ruoho ja sen pintaan pursuaa vesi. Perjantaiaamuna kentällä ei ollut lumesta tietoakaan. Tarkasti katsoen nurmikolla saattoi erottaa ladun kuvajaisen. Siinä oli sen ladun, ensiladun, tarina.

Turha tässä on ilmojen haltijaa vastaan kiukutella kun se tarjoaa meille plus kaksiasteista vielä lauantain iltapäivään asti. Se, mikä tarjotaan, on otettava vastaan. Ja kun tulee lunta, Väiski vetää ladut. Kannattaa olla kuulolla, lunta on viime vuosina joka talvi tullut uppalaisten tarpeiksi.

Eilen torstaina en viitsinyt tihkusateessa lähteä Joupiskan ladulle. Suuntasin uimahalliin. Siellä on aina vesikeli! Hiihtäessä mikään ei ole vastenmielisempää kuin kastua vesisateessa. Se oli rankka kokemus muutama vuosi sitten, kun hiihdin Tervahiihtoa Utajärveltä Ouluun ja vesisade yltyi loppua kohden niin, että latu paikoin hävisi.

Meitä hiihtäjiä koettelevat ilmat, mutta myös välinehankit ja niiden ylläpito. Mononlämmittimen pohjasta kuminauha oli pärstynyt ja se oli  parasta uusia. Sattui vielä olemaan tallessa kuminauha, jonka sain lämmittimet ostaessani. Ei muuta kuin suutariin, joka laittoi sen saman tien.

Muistin sen kuitenkin noutaa vasta seuraavana päivänä, sillä ei näillä keleillä tarvita monoja eikä niiden lämmittäjiä. Hämmästyin huomattuani lähimaksulla hoitaneen laskun summan, 20 euroa! Kismitti, kun työhön oli käytetty minun materiaaliani. Kohtuuttomalta se tuntui, sillä uusi pari Yokon mononlämittimiä olisi maksanut 25 euroa. Vanhan korjaaminen tulee hintoihinsa.

Vai onko hiihtäjän euro toinen kuin tavallisen kuluttajan euro.

(869.)

Joupiskan säilölumenladulla on hiihdetty pian viikko. Puolentoista kilometrin lenkillä meitä eri tyylin menijöitä piisaa aamusta lähtien.

Lyhyt kierros tarjoaa sopivasti kolmenlaista maastoa: ensin lasku ampumaradalle ja siitä lähdetään nousemaan ja kierros umpeutuu lykkimiseen tasamaalla.

Näinä viitenä päivänä olen ihmetellyt, että kuinka joidenkin kunto ja vauhti jo ovat huippuunsa viritetyt. Aivan kuin välissä ei olisi ollut yli puolen vuoden lumetonta jaksoa, ja ladulla mennään täyttä päätä. Lienee niin, ettei kerran hankittua lumituntumaa sulata lämmin kevät, kuuma kesä eikä pitkä syksy.

Lumen ja ladun kutsua ei siis voi vastustaa. Jos lunta ei ole satanut, ensi hätään levittää säilöttyä lunta maastoon ja vedetään siihen konevoimin latua. Ja jos lunta ei ole varastossa eikä muuallakaan, silloin sitä tehdään. Se edellyttää ainakin pikkupakkasta, että lumitykin syöksemä vesisuihku muuttuu ja jähmettyy lumeksi. Konstit ovat monet.

Joupiskan varastolumikasa hupeni traktorikuorma toisensa jälkeen siirtyessä maastoon. Useamman kymmenen sentin tiivistä kerrosta eivät lämpöasteet ja vesisateet sulata. Mutta eikö vain Ilmatieteen laitoksen ennuste povaa lähipäiviksi kahden asteen lämpöä ja vesisadetta, ja se tuntuu hiihtäjien härnäämiseltä, kun ei näillä seuduilla ole koko kesänä satanut vettä.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä menettää toivoa, jota osaltaan nostatti tänään tuohon aamuisen koiralenkini varteen seitinohuelle lumelle ilmestynyt latu. Kuka muu sen siihen olisi jättänyt kuin kulmakunnan ikihiihtäjän Väiskin. Latu kulki sitä samaa rataa kuin edellistalvinakin. Hennon latu-uran viereen hiihtäjä oli laatinut tutun tukkimiehen kirjanpidon, jonka mukaan kauden aloitus on ollut viisi kilometriä.

En ole vielä päässyt kysymään Väiskiltä keliä ja luistoa, mutta jäljistä päätellen se on ollut sujuvaa huolimatta. Iltapäivällä sähköpostiini sitten tuli Väiskin ottama valokuva Linnanpuisto kentän ladusta ja yhteenveto kauden avauksesta. 

Siitä se Väiskin urakka taas alkaa kohti tuhannen kierroksen täyttymistä. Toki meitä muitakin ladulle alkaa ilmestyä, kunhan ladunavaaja saa uran hiottua, ja luonto tarjottua lisää lunta.

(868.)

Suomussalmen sulttaani on elämäkerta Ilmari Kiannosta (1874–1970) ja se kuljettaa lukijaa korpikirjailijan mukana melkoisen kappaleen pitkin Suomea ja sen kohtalonvaiheita.

Panu Rajalan teksti Iki-Kiannon pitkästä, vaiheikkaasta ja värikkäästä elämästä on nautittavaa luettavaa. Kerronta on laadukasta ja se niin sanotusti vie lukijan Kiannon sielunelämään. Se kuljettaa myös pitkin ja poikin Suomea ja vähän Venäjällekin. Avasipa paksun kirjan mistä kohtaa tahansa, niin aina se nappaa ja tempaisee mukaansa.

Näin kävi minunkin, kun mittavasta henkilöluettelosta poimin aktivisti, kirjailija ja Ilkan päätoimittaja Artturi Leinosen nimen. Siitä se alkoi. Kianto oli pidetty kirjailija näillä seuduilla ja elelipä hän jonkin aikaa Ylihärmässä ja ystävystyi samanhenkisen Leinosen kanssa. Muuan episodi kertoo heidän paluustaan joltakin iltamareissulta ja kuinka Kianto oli innostunut laulamaan. Leinosen mukaan ”perästäpäin kerrottiin, että miten ne Härmän kirjailijat olivat ottaneet pitkät huikat, kun sellaisella metelillä kotia menivät, vaikka pelkän intomme ilossa laulelimme, ei mitään huikkaa”.

Kirkosta eronneen Ilmarin isä oli Suomussalmen sopuisa kirkkoherra. Poika kritisoi ja taisteli ärhäkästi kirkkonoppia vastaan. Usein Kianto nähdään sovinnaisuuden rajoja rikkovana elostelijana, jolla oli yhtä aikaa useampikin vaimo ja ison, kahdentoista lapsen katraan jäädessä vaille vastuullista isää. Eipä ihme, että vaimot laittoivat Kiannon matkoihinsa ja vaativat hänen pysyä kaukana ydinperheestä. Kianto puolestaan etsi senaikaisella somella eli lehti-ilmoituksilla taloudenhoitajia ja sihteereitä ja löysikin heitä sulostuttamaan viriilin korpikirjailijan elämää.

Suuri yleisö ei ymmärtänyt kirjailijan vapaamielisyyttä, joten hän lähti keväällä 1921 laajalle puhujakiertueelle aiheella ”Kirjailija ja nainen” puolustamaan näkemyksiään moniavioisuudesta. Hänen katsomuksiaan ei kaikin paikoin hyväksytty, ei varsinkaan Pohjanmaalla. Sen sijaan Tampereella ja Helsingissä hän sai ajatuksilleen vastakaikua.

Kiannon merkkiteokset olivat maalaisköyhälistöä kuvaavat Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, joista on myöhemmin tehty elokuvia ja oopperoita. Hän kirjoitti paljon muutakin ja hän kirjoitti kaiken aikaa eikä aina kovin tasalaatuista. Rajala on joutunut kahlaamaan Kiannon arkistojen loppumattomissa hetteiköissä, mutta onpa lopputuloskin jalostunut upeaksi lukukokemukseksi. Rajalan teksti arvostaa ja tyyli kunnioittaa Kiantoa.

Turjanlinna oli kirjailijalle tärkeä paikka, tärkeä se on minullekin: se muistuttaa etunimestäni. Tosin Kiannon yhden koiran nimi oli myös Turja. Etymologinen sanakirja määrittelee ruijalaisperäisen turjan velhoksi, noidaksi ja myös tietäjäksi. Turjanlinna paloi kaksi kertaa ja sen palaminen talvisodan alkuvaiheessa, kun Kianto lähti evakkoon Turjanlinnasta, oli koitua isänmaallisen Kiannon kohtaloksi ja tehdä hänestä maanpetturin. Hän kun oli jättänyt viholliselle sikarilaatikon kanteen venäjäksi kirjoitetun viestin, miten lähistön talot pitää tuhota ja se tulkittiin vaaralliseksi viestiksi viholliselle.

Ilmari Kianto palasi vanhoilla päivillään kirkkoon ja hänet haudattiin Turjanlinnan pihaan.

***

Muistan työpaikalle tulleen ”maailmaa nähneenä” harjoittelijan, joka kerran kysyi minulta  pää vinossa, että mistä minä tällaisen etunimen olen saanut. Ajattelin selvittää nimen vaiheet, mutta huomasin, että Kianto ei sano hänelle mitään. Totesin vain, etten sitä ainakaan itse ole itselleni antanut.

Etunimeni ja sen kelvollisuuden kanssa jouduin tosissani tekemisiin syksyllä 2000. Minulle soitti Ilkka Kianto, jonka poika oli kastettu Turja Jormo Johannekseksi. Nimi ei kuitenkaan kelvannut pääkaupunkiseudun henkikirjoittajalle. Tämä Ilkka on Ilmari Kiannon Otso-pojan poika, jolla on oikeuksiensa perään kiantolainen kiivaus, niinpä hän ehdotti, että lähtisimme viemään nimiasiaa EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Siitä olisi tullut hieno oikeustaistelu, jonka voittajasta ei ollut pienintäkään epäilystä, etunimeni kun oli siihen asti kelvannut jo yli 50 vuotta.

Parin viikon päästä Ilkka Kiannolta tuli sähköposti: Turja kelpaa henkikirjoittajallekin! Oikeustaistelumme päättyi, mutta siitä jäi vaikutelma, kuinka vähällä,yleissivistyksellä virkakuntamme hoitaa kansalaisten asioita.

Tosin Ilmari Kianto antoi lapsilleen kovin omaperäisiä nimiä, kuten mainitulle Otsolle, jonka toinen etunimi oli Tähtivalo (1911-2001). Yksi tytär oli Orvokki Helmi Simpukka. Olisiko henkikirjoittaja sallinut näitä nimiä vuonna 2000?

Kyseinen Otso Kianto oli pappi ja erityisen pidetty rintamalla. Hän käytti vuoroin sotilastakkia, jossa oli papin kauluslaatat ja vuoroin takkia jonka kauluslaatat ilmaisivat sotilasarvon.

(867.)

Aamulla kun ulkona alkoi sen verran vaaleta, että erotin vallitsevan säätilan, tunsin oloni samanlaiseksi kuin Donald Trump viime lauantaina iltapäivällä hotellihuoneessaan Pariisissa. Jos ei huvittanut minua lähteä tuohon tihkusateeseen koiran kanssa, ei huvittanut Trumpia lähteä – vai tuliko aloite Melanialta – kahdeksan peninkulman päähän Aisne-Marnen hautausmaalle.

Sinne on haudattu yli kaksituhatta amerikkalaissotilasta ja muistoseinään kaiverrettu tuhannen jenkkisotilaan nimet, jotka katosivat ensimmäisen maailmansodan taisteluissa 28.6. 1914–11.11. 1918. Kyseisen sodan, joka tunnetaan ensimmäisenä totaalisena sotana, rauhan solmimisesta tuli sunnuntaina sata vuotta. Trumpin pariskunnan tarkoitus oli viedä tervehdys amerikkalaissotilaiden muistomerkille. Se jäi kuitenkin vähästä kiinni.

Kaikkiaan ensimmäinen maailmansota vaati seitsemäntoista miljoonan ihmisen hengen. Sotaa ei käyty vain Euroopassa, se ulottui ympäri maailmaa. Se oli globaalia sotaa. Ihmisteurastamo kuvasi hyvin tuhoa ja hävitystä

Maailmalla on ihmetelty Tumpin menettelyä, mutta toisaalta sitä on ymmärretty. Onhan mies impulsiivinen ja pahan päivän sattuessa äksy. Muistomerkillä käynnin laiminlyöntiä on selitetty logistiikkaongelmalla, mutta tuon tason herrasväelle järjestyy säässä kuin säässä kyyti. Tarjolla on tummennettuikkunaista ja panssaroitua limusiinia ja helikopteria, jollaisella herra laskeutuu valkoisen talon nurmikolle ja kerrottuaan asiansa nousee helikopteri ja vie presidentin pois.

Media muistutti niistä oloista, joissa ensimmäistä maailmansotaa käytiin: oli rapaa, liejua, mutaa ja taivaalta tuli muutakin kuin vettä. Uudet tuhovoimaiset aseet niittivät miehiä kuin kypsää satoa. Ja nyt sitten yksi maailman johtaja jää hotelliin kun ulkona sataa. Ehkä hän jäi ottamaan profiilikuvia viehättävästä puolisostaan Facebookia varten tämän katsellessa hotellin ikkunasta Pariisia.

Hyvin järkevänä perusteluna Trumpin menettelylle on esitetty se, että hän ei osaa käsitellä sateenvarjoa [umbrella]. Siitä on todisteena filminpätkä, jossa Trump nousee Air Force one – lentokoneeseensa eikä hallitse koneen ovella ison sateenvarjon sulkemista, vaan jättää sen koneen ulkopuolelle ovensuuhun muiden huoleksi.

Vaikka sateenvarjo on teknisesti simppeli, mutta silti se voi aiheuttaa käyttäjälleen ongelmia. Silloin kannattaa turvautua sadetakkiin. Please, can I get a raincoat.

(866.)

Näinä päivinä tulee 90. kerta kun uin tänä vuonna perinteisen kolme kilometriä.  Mainitun matkan tapaan uida kolme kertaa viikossa eli yhteensä yhdeksän kilometriä. Nopealla laskutoimituksella selviää, että olen uinut keskimäärin kymmenenä viikkona. Tosin jollakin viikolla on tullut vain kertasuoritus. Uintini olen tallettanut paria kolmea kertaa lukuun ottamatta Polarin mittarilla ja siirtänyt ne edelleen tietokoneelle. Siellä ne ovat siistissä pinossa päiväyksen, ajan ja kaloreiden mukaan.

Tämänhetkinen uintimääräni lienee suurin eläkevuosinani ja siihen on vaikuttanut se, etten tänä vuonna pitänyt pakollista kesätaukoa. Kävin näet kotihallin ollessa kesätauolla uimassa maauimaloissa Ahvenistolla, Uimastadionilla ja Porissa sekä kaksi kertaa elokuussa Tampereen uudessa maauimalassa. Se oli ihan mukavaa vaihtelua, sillä niiden allas on viisikymmentä metriä pitkä. Saman mittaisia ovat myös Vaasan uimahallin ja Uumajan Navetin allas. Niissäkin tuli kesällä käytyä.

Syyskuussa Amerikan-matkalla jouduin uimaan 63 jalan mittaisessa ja vahvasti kloorinhajuisessa altaassa. Se oli peräti outo kokemus, kun allasta piti uida 150 kertaa päästä päähän, jotta matkaksi tuli kolme kilometriä. Äkkiä siihenkin tottui.

Viime torstaina viivyin ehkä liian pitkää lämpimässä suihkussa, sillä hypättyäni altaan kakkosradalle tuntui vesi ohikiitävän hetken vilpoiselta, jopa kalsealta. Mutta kun siinä matalassa päässä säädin Polariani, hihkaisi minulle muuan Kari nelosradalta: ”Anna palaa.” Ja minä annoin palaa.

Lähtiessäni hallista istui samainen Kari kahviossa tuttavien kanssa. Sanoin hänelle, että tsemppisi innosti minut uimaan hyvään aikaan eli 01:04:00:aan. Tavallisesti matkaan menee neljä minuuttia kauemmin. Uinti kulki heti ensi vedoista kuin jäitä poltellen, jos tällainen vertaus vesielementtiin sopii.

Mittarin mukaan tuohon kolmekilometriseen kului kaloreita noin 700. Vuoden kalorisaldoksi tulee noin 140 000. En osaa sanoa, miten se muuten tuntuu kuin joustavasti liikkuvana olkapäänä ja sormien ryppyisinä nahkana. Joku on sanonut, että tuollaisesta uimisesta voi kehittyä sormiin ja varpaisiin räpylät. En ole huomannut. Eikä ihoon ole suomujakaan ilmestynyt.

Vielä kun tähän aikaan vuotta uimahallissa voisi yhdistää veden ja hiihdon vesihiihdoksi, niin tuntuisi edes hitusen talvelta.

Amerikkalainen palohälytys annetaan näin sievästä pöntöstä.

(865.)

Ei vielä mitään hätää, mutta pian pitäisi päästä hiihtämään. Junalippu Kolariin on varattu ja asuinsija viikoksi Ylläksellä. Eilinen lumitilanteen tarkastelu – tai nykytermillä tsekkaus – tuotti vesiperän: lunta pohjoisessa ei ole, ja koska sitä ei ole, ei ole latujakaan. Eikä lumitöitäkään.

Sen sijaan Lehtimäen Valkealammella noin viiden peninkulman päässä on hiihtäjien riemuksi jo jonkin aikaa ollut kilometrin lenkki. Sen raaka-aineena on säilölumi. Lehtimäki on maakunnan niitä seutuja, mihin yleensä lumi tulee heti alkutalvesta ja sitä piisaa sitten hamaan kevääseen. Vaan ei ole nyt tullut, mutta tietojen mukaan purun ja pressujen alle kasatusta lumesta on maastoon saatu paksu, tiivis kerros latupohjaa, jota ei sade eikä lämmin ihan helposti sulata. 

Vähän arveluttaa kun siitä lähtien eli lokakuun lopusta, jolloin lumi maastoon on levitetty, on ollut lähes pelkästään lämpöasteita, jopa öisinkin. Taivas on valuttanut pelkästään vettä.

Turha tässä on murehtia ja viisainta olisi pakata hiihtokalusto ja ajella Lehtimäen Valkealammelle ja todeta paikan päällä sukset jalassa tilanne. 

Viime vuonna näihin aikoihin hiihtolenkkejä oli jo muutama kotimaisemissa ja useita Saariselällä. Aikakirjojen mukaan viime vuonna suksittelin 26. lokakuuta ensimmäisen kerran – tai rämpimistä se oli – Linnanpuiston jalkapallokentällä. Märkä lumi liisteröityi suksien pohjiin eikä hiihtämisestä tullut mitään, mutta alku aina hankala ja lopussa kiitos seisoo.

Mitä olen kuulostellut muiden hiihtoniilojen mielialoja, niin samanlaisia ne ovat. Asialle nyt ei vaan mahda mitään, ja paras on luottaa erään kaukonäköisen päätelmään, että aina sitä lunta on talven tarpeiksi tullut. 

Jos säät sallivat (!) pääsen maanantaina kokeilemaan tekojäällä luistelua. Se jäi viime kaudella yhteen kertaan. Luistimien eli klaps-pikasimien, joissa on irtoava kantapäämalli, pitäisi olla purevassa kunnossa. Näin perinteisen hiihtäjä pääsee kokemaan aitoa luistelutyyliä ja sen tuottamaa vauhtia – ja tasapainoilua.

Jos ei ole meillä maassa lunta, ei sitä ole Connecticutin Mysticin kaupungissakaan. Vaalimainokset kun korjaavat, niin talvi voi tulla. Meillä kyseiset mainokset ilmestyvät keväänkorvalla.

(864.)