Nälkämaan ja Turjanlinnan kirjailija

Suomussalmen sulttaani on elämäkerta Ilmari Kiannosta (1874–1970) ja se kuljettaa lukijaa korpikirjailijan mukana melkoisen kappaleen pitkin Suomea ja sen kohtalonvaiheita.

Panu Rajalan teksti Iki-Kiannon pitkästä, vaiheikkaasta ja värikkäästä elämästä on nautittavaa luettavaa. Kerronta on laadukasta ja se niin sanotusti vie lukijan Kiannon sielunelämään. Se kuljettaa myös pitkin ja poikin Suomea ja vähän Venäjällekin. Avasipa paksun kirjan mistä kohtaa tahansa, niin aina se nappaa ja tempaisee mukaansa.

Näin kävi minunkin, kun mittavasta henkilöluettelosta poimin aktivisti, kirjailija ja Ilkan päätoimittaja Artturi Leinosen nimen. Siitä se alkoi. Kianto oli pidetty kirjailija näillä seuduilla ja elelipä hän jonkin aikaa Ylihärmässä ja ystävystyi samanhenkisen Leinosen kanssa. Muuan episodi kertoo heidän paluustaan joltakin iltamareissulta ja kuinka Kianto oli innostunut laulamaan. Leinosen mukaan ”perästäpäin kerrottiin, että miten ne Härmän kirjailijat olivat ottaneet pitkät huikat, kun sellaisella metelillä kotia menivät, vaikka pelkän intomme ilossa laulelimme, ei mitään huikkaa”.

Kirkosta eronneen Ilmarin isä oli Suomussalmen sopuisa kirkkoherra. Poika kritisoi ja taisteli ärhäkästi kirkkonoppia vastaan. Usein Kianto nähdään sovinnaisuuden rajoja rikkovana elostelijana, jolla oli yhtä aikaa useampikin vaimo ja ison, kahdentoista lapsen katraan jäädessä vaille vastuullista isää. Eipä ihme, että vaimot laittoivat Kiannon matkoihinsa ja vaativat hänen pysyä kaukana ydinperheestä. Kianto puolestaan etsi senaikaisella somella eli lehti-ilmoituksilla taloudenhoitajia ja sihteereitä ja löysikin heitä sulostuttamaan viriilin korpikirjailijan elämää.

Suuri yleisö ei ymmärtänyt kirjailijan vapaamielisyyttä, joten hän lähti keväällä 1921 laajalle puhujakiertueelle aiheella ”Kirjailija ja nainen” puolustamaan näkemyksiään moniavioisuudesta. Hänen katsomuksiaan ei kaikin paikoin hyväksytty, ei varsinkaan Pohjanmaalla. Sen sijaan Tampereella ja Helsingissä hän sai ajatuksilleen vastakaikua.

Kiannon merkkiteokset olivat maalaisköyhälistöä kuvaavat Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, joista on myöhemmin tehty elokuvia ja oopperoita. Hän kirjoitti paljon muutakin ja hän kirjoitti kaiken aikaa eikä aina kovin tasalaatuista. Rajala on joutunut kahlaamaan Kiannon arkistojen loppumattomissa hetteiköissä, mutta onpa lopputuloskin jalostunut upeaksi lukukokemukseksi. Rajalan teksti arvostaa ja tyyli kunnioittaa Kiantoa.

Turjanlinna oli kirjailijalle tärkeä paikka, tärkeä se on minullekin: se muistuttaa etunimestäni. Tosin Kiannon yhden koiran nimi oli myös Turja. Etymologinen sanakirja määrittelee ruijalaisperäisen turjan velhoksi, noidaksi ja myös tietäjäksi. Turjanlinna paloi kaksi kertaa ja sen palaminen talvisodan alkuvaiheessa, kun Kianto lähti evakkoon Turjanlinnasta, oli koitua isänmaallisen Kiannon kohtaloksi ja tehdä hänestä maanpetturin. Hän kun oli jättänyt viholliselle sikarilaatikon kanteen venäjäksi kirjoitetun viestin, miten lähistön talot pitää tuhota ja se tulkittiin vaaralliseksi viestiksi viholliselle.

Ilmari Kianto palasi vanhoilla päivillään kirkkoon ja hänet haudattiin Turjanlinnan pihaan.

***

Muistan työpaikalle tulleen ”maailmaa nähneenä” harjoittelijan, joka kerran kysyi minulta  pää vinossa, että mistä minä tällaisen etunimen olen saanut. Ajattelin selvittää nimen vaiheet, mutta huomasin, että Kianto ei sano hänelle mitään. Totesin vain, etten sitä ainakaan itse ole itselleni antanut.

Etunimeni ja sen kelvollisuuden kanssa jouduin tosissani tekemisiin syksyllä 2000. Minulle soitti Ilkka Kianto, jonka poika oli kastettu Turja Jormo Johannekseksi. Nimi ei kuitenkaan kelvannut pääkaupunkiseudun henkikirjoittajalle. Tämä Ilkka on Ilmari Kiannon Otso-pojan poika, jolla on oikeuksiensa perään kiantolainen kiivaus, niinpä hän ehdotti, että lähtisimme viemään nimiasiaa EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Siitä olisi tullut hieno oikeustaistelu, jonka voittajasta ei ollut pienintäkään epäilystä, etunimeni kun oli siihen asti kelvannut jo yli 50 vuotta.

Parin viikon päästä Ilkka Kiannolta tuli sähköposti: Turja kelpaa henkikirjoittajallekin! Oikeustaistelumme päättyi, mutta siitä jäi vaikutelma, kuinka vähällä,yleissivistyksellä virkakuntamme hoitaa kansalaisten asioita.

Tosin Ilmari Kianto antoi lapsilleen kovin omaperäisiä nimiä, kuten mainitulle Otsolle, jonka toinen etunimi oli Tähtivalo (1911-2001). Yksi tytär oli Orvokki Helmi Simpukka. Olisiko henkikirjoittaja sallinut näitä nimiä vuonna 2000?

Kyseinen Otso Kianto oli pappi ja erityisen pidetty rintamalla. Hän käytti vuoroin sotilastakkia, jossa oli papin kauluslaatat ja vuoroin takkia jonka kauluslaatat ilmaisivat sotilasarvon.

(867.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *