Juuri kun karanteenirajoituksia hieman purettiin, sain luettua Leningradin piirityksen vuodet. Vaikka Leningradin 900 päivän piirityksestä 1941–44 on kirjoitettu paljon, tarjoaa Michael Jonesin kirjoittama ja Into-kustantamon suomeksi julkaisema kirja ”kunnianosoituksen ihmismielen sinnikkyydelle”, kuten Herald tiivistää.
Piirityksen kokeneita ihmisiä elää yhä ja kirjassa on heidän kokemuksiaan, havaintoja ja kuvauksia, mikä lisää kirjan todistusvoimaa. Tapahtumien ajallinen ja Leningradin eli nykyisen Pietarin maantieteellinen läheisyys koskettavat suomalaisia ja muistuttavat aivan rajan toisella puolella tapahtuneesta yhdestä aikamme epäinhimillisimmästä murhenäytelmästä. Ja olihan Suomi sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Kirja on vaikuttava kuvaus taipumattomasta uskosta ja toivosta parempaan. Siitä huolimatta vaikka asukkaita menehtyi yli miljoona ja kaupunki muuttui löyhkääväksi rauniokasaksi.
Jotain meni pieleen ja pahasti Hitlerin pakkomielteessä hankkia natsi-Saksalle elintilaa (Lebensraum), raaka-aineita ja elintarvikkeita valloittamalla alueita Neuvostoliitolta. Hanketta oli toteuttamassa huippuunsa trimmattu Wehrmacht, iso, moderni ja koulutettu armeija, jonka salainen ase oli salamasota (Blitzkrieg).
Armeijan kolmesta kärjestä yksi suunnattiin Puolan ja Baltian kautta Leningradiin, toinen Moskovaan ja kolmas Ukrainaan. Wehrmacht eteni kolmen miljoonan sotilaan, tuhansien panssarivaunujen ja lentokoneiden voimin lähes 3000 kilometrin levyisellä rintamalla, joka ulottui Baltian maista Mustallemerelle. Leningradin se saavutti 22. kesäkuuta 1941.
Natsit olisivat tuhonneet Leningradin tehokkaammin ja nopeammin kuin mitä lopulta saavutettiin 900 päivän lopulta epäonnistuneella piirityksellä. Luonnevikaisen Hitlerin käsky oli nimenomaan näännyttää kahden miljoonan asukkaan Leningrad ja olla suostumatta antautumiseen. Aluksi se näytti tuottavan tulosta, mutta se johtui puna-armeijan taitamattomuudesta, sen johdon keskinäisistä kaunoista ja Leningradin viranomaisten kyvyttömyydestä. Kohtalokas virhe oli ison kaupungin elintarvikkeiden varastoiminen yhteen paikkaan, joka oli vihollisen helppo tuhota. Nälänhätä paheni ja leipäannokset pienenivät. Ihmisiä tuupertui kuolleina kaduille ja ruumispinot kasvoivat, kun joukkohautojen ei jaksettu kaivaa. Nälkä sai ihmiset syömään kissoja, koiria ja rottia. Kannibalismiakin esiintyi. Sen sijaan herroille Smolnaan toimitettiin kuohujuomaa, kaviaaria ja muita herkkuja!
Ankarat kärsimykset eivät lannistaneet, toisista pidettiin huolta ja autettiin. Yhteisöllisyys kukoisti ja sai ihmeitä aikaan. Elämänlankaa vahvistettiin lukemalla Puškinia, kuuntelemalla musiikkia, piirtämällä… Stalin oli määrännyt Leningradin puolustuksen vastuun marsalkka Kliment Vorošiloville (1881-1969), jonka mukaan on nimetty eräs neuvostopanssari. Vorošilov epäonnistui surkeasti, samoin hänen seuraajansa eikä onnistunut puoluepamppu Andrei Zdanovkaan (1896-1948), hänkin Stalinin luotettu. Zdanov toimi sodan jälkeen valvontakomission johtajana Suomessa.
Huhtikuussa 1942 Leningradin rintaman komentajaksi määrättiin ilman bolševismin painolastia mutta perusteellisen sotilaskoulutuksen saanut kenraaliluutnantti Leonid Govorov (1897-1955), jonka ote ja olemus alkoi näkyä ja vahvistaa uskoa tulevaisuuteen. Yksi merkkipäivä oli elokuun 9. päivä, jolloin esitettiin kaupungin maineikkaan säveltäjän Dimitri Šostakovitšin (1906-1975) juuri valmistunut 7. sinfonia Leningradin filharmoniassa. Sinfoniaorkesterista puuttui soittajia, mutta Leonid Govorov kehotti puna-armeijassa palvelleita muusikoita soittamaan. Konserttisali oli ääriään myöten täynnä ja voitonriemuinen tunnelma tarttui jokaiseen.
Piiritys alkoi rakoilla kun Govorov teki viisaita ja onnistuneita ratkaisuja. Neuvostojoukot onnistuivat murtamaan saksalaisten saartorenkaan 18. tammikuuta 1943.
Erinomaista, ettei Suomi osallistunut Saksan pyynnöistä huolimatta Leningradin piiritykseen. Se ei olisi tiennyt meille hyvää.
(1002.)
Leningrad, piirityksen vuodet. Michael Jones. 2020. Suom. Arto Konttinen. Into 416s