Herään harva se aamu varhaisjakajan polkupyörän jarrujen vingahdukseen, kun hän saapuu taloyhtiön alaovelle. Sitten kolahtaa ulko-ovi ja pian maakuntalehti solahtaa postiluukusta välioven takana. Kello on amuneljän ja viiden vaiheilla.
Yritän saada unen päästä kiinni, mutta ei se onnistu. Nostan lattialta iPadin ja alan lueskella aamun Hesaria ja teen sen Uutisguru-visailun. Ovatko kysymykset tulleet entistä kiperämmiksi kun oikeita vastauksia kymmenestä on viime aikoina kertynyt vain neljä. Tänä aamunakaan en tiennyt tai arvannut oikein kuin neljä kysymystä. Nopea vilkaisu pitkän ajan tilastoon osoittaa, että mediaanitulos on kuusi oikein. Täysosumat ovat harvinaisia. Viimeksi sellainen on tullut 11. maaliskuuta. Nollatulostakaan ei ole tullut aikoihin.
Koetan sietää varhaisjakajan jarrujen vinkaisua enkä tee siitä ongelmaa. Asuessamme edellisessä kerrostalossa eräs asukas valitti kaupungille viemärikaivon kannen kolahduksesta kun sen yli ajoi auto. Kaupunki korjasi asian ja kolahtelu loppui. Näin häiritsevä ärsyke saatiin kuntoon.
Tämän talven ne aamut on laskettavissa yhden käden sormilla, jolloin nukkujan on herättänyt pihalta tunkeutuva auraustraktorin räminä, kolina ja kauhan lonksahtelu. Lumen auraamiseen ei juuri ole tarvittu järeää kalustoa, lumikola ja katuharja ovat riittäneet. Sille ei mitään voi, että ympäristöömme kuuluvat äänet eikä niitä voi välttää, ei ainakaan kaupungissa. Äänetön elämä ei taida luonnistua kuin ulkoavaruudessa. Jos ei siellä kuule jarrujen vingahtelua, traktorin möyryämistä tai fasaanin raakkumista, kuulematta jää laulurastaan laulu ja kevään kohina.
Menneen talven lumista ei enää ole jäljellä kuin liukkaaksi kaluttu jäinen ladun pohja tuolla Joupiskan maastossa. Jotkut tosihiihtelijät siellä vielä kartuttavat kilometrimääriään. Niinpä päätin minäkin eilen lauantaiaamuna lähteä noihin maisemiin lykkimään talven viimeiset hiihdot ajatellen, että kai siellä suksen alle vielä jonkinlaista lumentapaista väliainetta löytyy. Näky paikan päällä oli masentava, kaupungin hyvin hoitamista laduista ei ollut jäljellä kuin hengenvaaralliset rännit, joiden pinta oli paikoin pahasti sulanut. Laitoin tuohon valokuvan sulan runtulemasta latu-urasta.
Ajoin hiihtokalustoineni kotiin, vaihdoin monot vaelluskenkiin ja tartuin kävelysauvoihin. Kiersin Kyrkösjärven. Siinä meni aamupäivä ja matkamittariin tuli 15,5 kilometriä, siis aivan hiihtolukema. Suurin osa reittiä oli kuivaa ja kävelykelpoista rantapenkkaa. Aurinko vasta herätteli kurarapakkoja, jotka vielä pääsi helposti kiertämään. Oma nähtävyytensä oli se kaivonrenkaiden ja salaojaputkien röykkiö, jolla jonkun perikunnan jääräpäinen edustaja useita vuosia terrorisoi tukkimalla kuntoreitin, ettei siitä pääsisi kulkemaan. Viranomaisten päätöksellä esteet on nyt raivattu ja jokamiehenoikeus toteutuu.
Tutulta, joka myös lauantaiaamuna aikoi kaikesta huolimatta hiihtää Joupiskan jääradalla, tuli viesti: ”Sain sentään 8 km hinkattua lähinnä siinä etusuoralla”. Vastasin, että työläitä kilometrejä.
(984.)