Aamun alkajaisiksi lehdestä luettu hyvä juttu, jossa on tyyliin sopiva sutkaus, nokkela oivallus tai hyväntuulinen pila, kannattelee vähintään puoli päivää, joskus päiväkausia. Eikä ole pahitteeksi, jos itsekin pääsee laukaisemaan lukemansa pläjäyksen.
Johtuuko iästä vai hyvistä teksteistä, huomaan tulleeni intohimoiseksi Helsingin Sanomien muistokirjoitusten lukijaksi. Toki monet niistä pysyttelevä tiukan asiallisina ja vakavina kerraten muisteltavan saavutukset. Vaatii kirjoittajalta vankkaa huumorin- ja tyylitajua käyttää in memorian -tekstissä kevennystä, mutta olen huomannut vakavamielisyyden takaa pilkistävän yhä useammin elämänmyönteistä huumoria.
Viime sunnuntaina kerrottiin maankuuluksi tulleesta Sulkavan viimeisestä vallesmannista. Nimismiehen kanslian ikkunasta tuli maan kuvatuin ikkuna kuivuvine ajokortteineen. Monella muullakin tavalla persoonallinen lainvalvoja lisäsi Sulkavan tunnettuutta.
Tänään maanantaina hyvää tuulta toi pitkän uran tehneen kirvesmiehen muistokirjoitus. Hän ehti olla seitsemän vuotta kihloissa päätymättä avioliittoon. Sitäkään ei peitellä, että viina maistui. Kerran hän oli ostanut perjantaipullonsa ja oli juuri saamaisillaan vaihtorahansa myyjältä kun myyjä töksäyttää, että ”tehän olette humalassa”. Lasselle hyvin tyypillinen vastaus kuului: ”Kyllä, ja kohta ollaan lisää.”
Viikko sitten Hesarin oikeustoimittaja Mikko Gustafssonin kirjoitus Merkintöjä-palstalla irrottaa vieläkin mehevän naurun. Hän oli kuullut takavuosina Savon reissulla kertomuksen huoltoasemalta: ”Tankkaaja oli virittänyt päälaen piiloon jäljelle jääneillä hiuksilla ja lakalla. Matkalla autolta kassalle tuuli heitti pehkon pystyyn. ”Teiltä on jäänyt konepelti auki”, myyjä huomautti kassalla.”
Siinä ilmenee lyhykäisyydessään savolainen salaviisas huumori. Se lähes hipaisee ilkeyttä, mutta kuitenkin jättää vastuun kuulijalle. Tässä tapauksessa asiakkaalle.
Taidatko sen hienommin huomauttaa.
(982.)