Viime viikon maanantaina 18.1. jouduin kotitapaturmaan. Lepäilin iltapäivällä – olen sentään jo 72 vuotta – palautuakseni 20 kilometrin hiihdon rasituksesta. Ovikello soi, ponnistin sijaltani ja ampaisin avaamaan ovea. Jälkeenpäin ajatellen minulla ei olisi pitänyt ollua mitään kiirettä eikä aihetta tähän kirjaukseen.
Rynnistykseni innosti koiran luulemaan, että haastan sitä leikkimään. Siinä samassa käytävän matto runttaantui ja villasukat eivät pitäneet liukkaalla parketilla: kaaduin ja kopautin oikean silmäkulmani lattiaan.
Jäin siihen ja vaimo avasi oven, tulossa oli eräs Markku. Ladulla olimme sopineet, että hän tulee iltapäivällä hakemaan minulta ”Pirulainen vaanii kuin tauti” -kirjan. Hänelle näky lienee ollut epätodellinen: minä lojun lattialla ja silmäkulmasta vuotaa verta ja koira yrittää parhaansa mukaan tervehtiä vierasta. Vaimo kehottaa Markkua sisään ja sieppaa jostakin talouspyyhettä minulle.
Selitämme tapahtunutta ja kehotamme häntä istumaan. Kirja on valmiina omistuskirjoituksineen eteisen peilipöydällä. Verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen. Kuten aina, Markku on nytkin puhelias. Emme ole aikoihin tavanneet, joten juteltavaa piisaa. Parin suvantovaiheen aikana hän on jo lähtemässä, mutta sanoo viipyvänsä, kunnes näkee että pääsen tolpilleni. Yllätyksekseni se vaatii pienen ponnistuksen.
Varmistuakseen tilastani Markku sanoo, että ensiapukurssin ohjeen mukaan ketään ei saa jättää tässä tilanteessa oman onnensa nojaan. Se kuulosti juhlavalta ja kannustavalta. Toki paikalla on kaiken aikaa ollut vaimoni, jonka valvovan katseen alla olin.
Myöhemmin vaimo vei minut ensiapuun, jotta haava tikataan. Se kai on näissä tapauksissa käytäntö. Kolmella tikillä hoitaja sen nipistää umpeen. Vielä kun hoitaja saa päivystävän kirurgin ohjeen, että kallostani on otettava tietokonetomografia, tunnen, että terveydenhuolto pitää minusta hyvää huolta. Sekin käy mielessäni, että pahemminkin olisi voinut käydä..
Ilta meni sairaalassa, mutta se oli pikkujuttu, sillä samaan aikaan isä ja polvensa telonut poika pääsivät lähtemään Evijärvelle, ja sinne matkaa on sata kilometriä. Minun kotimatkani on vaivainen kilometri..
Seuraavana aamuna riivin pois päätäni peittäneen verkon, joka piti haavan päällä sidelapun. Silmän ympärys alkoi mustua aina vain enemmän, ja mustana se on pysynyt viikon. Olen saanut päivittäin selittää, mitä silmäkulmalleni on tapahtunut. Tavallisesti selitykseni kuitataan pilapiirrosten tuottaman mielikuvan mallin mukaisesti, että luulin vaimosi kumauttaneen sinua. Ja sitten me nauramme.
Tikit poistettiin maanantaina ja posti toi keskiviikkona 27.1. laskun Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriltä. Se oli 41,20 euron poliklinikkamaksu. Laitoin sen huojentuneena maksatukseen ja huomasin peilikuvasta sysimustan vaalenevan silmäni ympäriltä vähän kerrassaan.
Nyt voisin rehvastella, että tässä naamassa mustelma olisi ansioksi.