Pakkasta vain kuusi astetta ja Väiski kiertää luistavilla suksilla Linnanpuiston futiskenttää kuten aiempinakin talvina. Tosin alkutalven heikon lumitilanteen vuoksi hän on päässyt ladulle tavallista myöhemmin, mutta meno on tyylikästä, vuosien hiomaa.
Hän pysähtyy puistokäytävän viereen sen verran, että saamme juteltua ja Väiski kehuttua keliä hyväksi. Sellaisena se ennusteiden mukaan jatkuu lähipäivät. Vielä kun Väiski on rapsuttanut koiraa, jatkaa hän hiihtoa ja minä Capun kanssa aamulenkkiä.
Päätän myös mennä hiihtämään.
Kalustosta – eikö kalusto kuulosta komealta – valitsen Yokot, optigripit, siis sukset joita ei tarvitse voidella, ja valinta osuu nappiin. Pidolla tässä maastossa ei ole väliä, mutta luisto tuo lisäarvoa kun tasapökällä pääsen kehittämään lyhyillä suorilla kelpo vauhdin.
Hiihtämässä on myös eräs nainen, tuttu ja kaupungin päättäjiä, joka sanoo kokeilevansa tasapainoaan varastosta umpimähkään ottamillaan suksilla. Hyvin hänen hiihtonsa näkyy kulkevan. Muistan, että hänellä on ollut kiusallista selkäsärkyä, spinalis stenosis, ja sen takia sanoo testaavansa tasapainoa. Seuraavan kerran kun hiihdämme toisiamme vastaan, hän kysyy, onko tämä yleinen latu eli hiihto on sallittu.
Sanon, että kaupungin aluetta ja me olemme veronmaksajia, joten kyllä meillä on oikeus tässä hiihtää. Latukin, joita kentällä risteilee useita, on syntynyt hiihtelijöiden jäljiltä, eikä niitä ole tehty liikuntatoimen koneilla. Ajattelin, että olisiko hän huolestuttanut siitä, kun keskellä kenttää sojottaa rautatangon päässä kyltti, jossa kielletään nurmikolla liikkuminen. Ei kai se meitä hiihtelijöitä koske, sillä nurmikko talvehtii kaikessa rauhassa lumen alla.
Jään hiihtämään, kun nainen poistuu. Jatkan kunnes Polarin mittari, olen näitä laiteriippuvaisia, osoittaa matkakseni kertyneen 11 kilometriä. Se saa riittää talven avaushiihdoksi Linnanpuistossa.