Aamukahdeksalta lähtiessäni koiran kanssa lenkille, näin ulko- oven ikkunasta, että pihan on peittänyt lumi. Ensilumi on aina tapaus!
Lunta ei missään nimessä ollut paljon, korkeintaan hento kerros. Se riitti tasaisella asfaltilla muistuttamaan talvesta, vaikka hyvin todennäköisesti lumikerroksen vie mennessään seuraava lämpöaalto, ja se on lähempänä kuin voi aavistaakaan. Näin talvi alkaa joka vuosi.
Joka tapauksessa suksien pitää olla valmiina parafiinit pohjassa. Ei nimittäin tiedä koska tulee se hetki kun pitää lähteä kiertämään Linnanpuiston futiskentän kilometrin mutkalatua. Ulkovarastossa on kolme suksivaihtoehtoa: jokakelin Yokot ja vähän vaativammalle ladulle Rossignolin skinit ja sitten vielä Fischerin voideltavat. Eli aina onnistuu.
Ohittaessani Linnanpuiston kentän panin merkille, että siinä olivat mopoauton tuoreet jäljet! Niiden on täytynyt ilmestyä siihen aamukuuden ja kahdeksan välillä, koska lunta on satanut tuohon aikaan. Olisiko asialla ollut joku koululainen? Ja oli kentän poikki joku jalankulkijakin oikaissut.
Takavuosina keskellä kenttää oli kyltti, jossa kiellettiin liikkuminen kentällä. Enää sitä ei siihen ole pystytetty. Mitäpä kiellolla on virkaa, jos sitä ei valvota eikä noudateta.
Ennen Ylisentietä koira tapaa tehdä aamutoimensa puistokäytävän vasemmalle pientareelle. Siitä sen koppaan pussiin, jonka sujautan muutaman kymmenen metriä päässä roskikseen. Vilkasliikenteinen Ylisentie on tällä kohtaa liukas, kapea ja pimeä, joten tien ylittäminen vaatii tarkkuutta ja varovaisuutta. Harmittelen siinä, etten taaskaan ole varustautunut heijastimilla. Lenkki jatkuu puistokäytävää, joka seuraa vähävetistä Pajuluomaa, jossa monttumainen suvanto on osittain vetäytynyt riitteeseen.
Tuossa aikoinaan ollut puistonpenkki poltettiin, nyt siihen on tuotu penkki, jota on sotkettu ja selkänojaa nakerrettu jollakin teräaseella. Penkiltä ja sen vierestä olen usein löytänyt ja ottanut mukaani tyhjiä tölkkejä. Nyt on ollut hiljaisempaa.
Sitten luoma levenee muodostaen lammen, jossa päivisin uiskentelee sorsia ja niitä kokoontuu jyrkille rannoille kymmenittäin odottamaan leipäpalojen tarjoajia. Nyt on siinäkin hiljaista.
Juuri kun olen ylittänyt paluumatkalle lähtiessäni Ylisentien Pelitien sillan paikkeilla vastaan tulee tuttu pariskunta, jonka koira tunnistaa, koska tietää saavansa rapsutuksia. Jatkaessamme tahoillemme jäämme lumisateen ja hiihtomahdollisuuksien suhteen odottavalle kannalle.
Hankin viime sunnuntaina urheiluliikkeestä piikkipohjaiset kengät. Ne pureutuvat narskahtaen tienpintaan ja antavat varman tunteen kävelijälle: askel pitää. Kolmena edellistalvena liukastuin sen verran kohtalokkaasti, että jouduin keskeyttämään hyvin alkaneen hiihtokauden ja menettämään paljon kilometrejä. Sellaista kurimusta varon.
Varttitunnin ja reilun kilometrin koiralenkin jälkeen suuntaamme uimahallille, minä uimaan, Eila vesijuoksemaan. Uimaan on tullut myös joukko koululaisia, joille jumppamaikka Tomi Koponen antaa ohjeet tulevasta tunnista.
Kotona huomaan, että tänään uintikilometrejä kuluvalta vuodelta on koossa 282.
***
Marraskuun ensimmäinen viikko on mennyt niin kuin viikot tällä iällä menevät: aluksi hitaasti ja pian huomaat, että onko jo taas perjantai. Silmäilen kirjahyllyä ja huomaan erään kirjan jumittuneen aivan laitimmaiseksi, vaikka jo vuosikausia olen päättänyt sen lukea.
Tällä viikolla sain luettua tuon syrjäyttämäni nobelisti Halldór Kiljan Laxnessin kirjoittaman Salka Valkan, tosin se ei hänelle Nobelia tuonut, mutta se lienee hänen tunnetuin teoksensa. Islanninkielinen alkuteos on vuosilta 1931–32, mutta Salka Valka käsittelee aiheita, jotka ovat yhä ajankohtaisia.
(953.)