Kun ihminen kadottaa lähes neljännesvuosisadan käyttämänsä lippalakin, se ei ole mikään läpihuutojuttu. Minä tiedä sen.
Asiallisesti tarkasteltuna päähine, jonka elinkaari on ollut noin pitkä, siinä on syntynyt isäntään kiintymyssuhde ja lippalakki saavuttanut saavuttanut lempihatun aseman. Kiintymyksen särkyminen merkitsee pientä katastrofia. Lippalakkiani käytin pakkasia ja armottomia hellepäiviä lukuunottamatta ja siitä tuli osa minuuttani. Talvipäähineenä käytän pipoa ja kesällä lippistä.
Viime keväänä olin menettää piponi, joka edusti talvista minuuttani. Sen jäljittäminen ja löytyminen kävi kuitenkin helposti. Se unohtui Eskelisen Lapinlinjojen bussiin, jolla tulin Saariselältä Rovaniemelle jatkaakseni junalla Seinäjoelle. Huomasin junassa pipon jääneen bussin hattuhyllylle. Laadin kotiin saavuttuani Eskelisen toimistoon seikkaperäisen viestin, eikä mennyt kuin päivä kun jo tuli vastaus: pipo löytynyt. Se luvattiin lähettää minulle ja parin päivän kuluttua se oli minulla ja päässäni.
Lippalakin jäljittäminen tuntui aluksi helpolta. Aloitin poissulkemisemenetelmällä. En ollut unohtanut sitä Pariisin-matkalla lentokoneeseen, en bussiin Helsinki-Vantaalta Tampereelle enkä junaan. Viimeinen muistikuva, jolloin lippalakki oli päässäni, oli se kun kävin Tatun kanssa Salotassa keittolounaalla. Varmistuskäynti Salotassa oli tulokseton, samoin Tornävän ammattikoululla, jossa Eilan olimme syöneet lounaan. En sitä löytänyt uimahallin löytötavaroista kuin kirjastoonkaan unohtuneista ja talteen otetuista tavaroista. Etsintä tuntui turhauttavalta.
Mieleeni tuli vielä, että olisiko se jäänyt erään kokouksen jälkeen niihin tiloihin. Hain kokoushuoneen avaimen puheenjohtajalta ja kerroin asiani, ja hän noukki saman tien hattuhyllyltä viisi lippalakkiaan, joista yhtä tarjosi minulle. Se oli peräti tyylikäs. Sanoi sen olleen hänelle alkujaankin pieni, minulle se sopi hyvin, koska tukkani oli äskettäin parturoitu. Kiitin ja ajoin vielä tutkimaan kokoustilan, mutta ei sieltä mitään löytynyt.
Päätin lopettaa lippalakkini aktiivisen etsimisen. Se voi tulla vastaan jossakin, kuten kotona liukuovien takaa vaatekaapin ylähyllyn väärästä muovikorista, lattialta tai jonkin takin hihasta tai ihan mistä vain. Jopa jonkun vastaantulijan päässä.
Ei ollut ensimmäinen kerta kun kadotin lippalakin. Kerran se jäi junaan. Silloin – hyvään aikaan – junaan unohtuneet tavarat koottiin Helsingin rautatieaseman löytötavaratoimistoon ja seuraavalla kerralla Helsingissä poikkesin löytötavaratoimistossa ja siellä lippalakkini oli. Enää ei junaan unohtuneen omaisuuden kanssa toimita yhtä sujuvasti, vaan ensin asiasta tehdään maksullinen toimeksianto jollekin löytötavaratoimistolle. Ja jos se löytää kadotetun tavaran, toimittaa se sen sievoista korvausta vastaan asianomaiselle. Se on törkeää rahastusta toisen hädänalaisella tilalla.
Menetetyllä lippalakillani on enää vain hiipuvaa tunnearvo, joten olisi tunteetonta pulittaa siitä löytöpalkkio.
Kuvan pariisilaisen kitaristin tukkalaite ei suosi lippalakkia. Tuskin baskeriakaan.
(952.)