Kuuden tunnin automatka läpi Pohjois-Suomen yli napapiirin ja Ouluun saattaisi vetää vertoja merimatkalle ruotsinlaivalla Turusta Tukholmaan muutenkin kuin ajallisesti.
Maaliskuun viimeisen päivän aamu Saariselällä lupaa kaunista ilmaa ja samaa toistaa radion säätiedotus koko maahan. Tie on sula ja kuiva, liikennettä ei ole kuin nimeksi. Maisema hohtaa puhtoisena ja hangelle lankeavat puiden varjot ovat kuin Pekka Halosen taulusta. Saman vaikutelman toistaisi tyyni merimaisema kun ohitetaan Turun saaristoa.
Kuskina toimiva pitkän matkan hiihtäjä on tottunut myös ylipitkien matkojen ajamiseen autolla. ”Mitäpä muuta kuin istuu ja antaa mennä”, hän torjuu huoleni jaksamisesta. Ensimmäisen tunnin jälkeen ohitamme Porttipahdan ja Lokan tekojärvet. Pian Sodankylä jää huomaamatta taaksemme. Ylitämme kaksi siltaa, joiden alla kylmän näköinen vesi on vapautunut jäistä pitkästi molempiin suuntiin. Tuskin se vielä on lämpimien vaikutusta, olisiko säännöstelyä.
Napapiirillä poikkeamme kahville. Naapuripöydässä tuore Lapin Kansa on jätetty levälleen siltä kohtaa jossa raportoidaan eilisestä Vaskoolihiihdosta. Pääkuvassa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen seisoo amerikkalaisen pankkimiestuttavansa kanssa. Muissa kuvissa on tavallista hiihtokansaa. Sitä en ehdi huomata, minkä matkan Liikanen on hiihtänyt. Vuorineuvos Ilpo Kokkila on suksinut kaksikymmentä kilometriä.
Minun samoin kuin hiihtäjäkollegan tämänkertaisen Vaskoolihiihdon eväsi rankaksi äitynyt flunssa; yskää, nuhaa ja niistettyjä vessapaperituppoja, hyh, hyh. Viimeinen pisara oli tuttujen kehotukset olla vaarantamatta terveyttä. Vaskoolin olemme hiihtäneet muutaman kerran ja tiedämme, että kuusi peninkulmaa noissa maisemissa on vaativa hiihto. Ensimmäinen nousu Palopäälle voi koitua kohtalokkaaksi – tiedän sen kokemuksesta. Kaverikin kerran luuli, että olin jo mennyt hänen edelleen ja hän joutui kapuamaan pitkää rinnettä huohottaen. Satuin kuitenkin tulemaan jälkijoukoissa.
Tervolassa syömme. Tavernan seisova pöytä houkuttelee. Henkilökunnalla pitää kiirettä, kun paikalle tulleesta linja-autosta purkautui kymmenittäin nälkäisiä matkailijoita. Kemin jälkeen liikenne vilkastuu, autoa tulee ja mene ja rapaakin roiskuu. Laakeilla pelloilla kaartelevat moottorikelkkojen jäljet antavat maisemalle leikillistä ja pehmeää sävyä.
Ajellessamme Oulun keskustaan vaikuttaa kaupunki hiljaiselta. Väki viettää lankalauantaita ja on lähtenyt rakentamaan kokkoja. Ajamme linja-autoasemalle, josta saan helposti raahattua matkalaukun ja suksipussin tunnelin kautta kakkosraiteelle, johon IC tulee. Tähän junaan minulla ei ole paikkaa, koska minun piti matkustaa vasta seuraavana päivänä. Vaikka vaunuun tulee paikkansa varanneita, joudun vain kerran vaihtamaan viereiselle paikalle.
Viereeni istunutta nuorta miestä huolestuttaa hänen matkalaukkunsa pyöristä tippuva sulanut lumi, ja hän alkaa kuivata pyöriä paperinenäliinalla. Saatuaan pyörät kuiviksi hän avaa kirjan, jonka nimi on Oulun ihmeen synty. Junan ohitettua Kempeleen se lisää tuntuvasti vauhtia. Konduktööri tarkastaa liput ja kun sanon, että lippuni on vasta huomiseen junaan että miten tässä pitää menetellä. Konnari sanoo, ettei tässä mitään, lippusi on samanhintainen tänään kuin huomenna. ”Ole ensi kerralla tarkempi”, konduktööri huomauttaa virkansa puolesta.
”Koetan olla”, lupaan ja jatkan täysivaltaisena matkustajana ja nautin ravintolavaunussa ohikiitävistä maisemista. Siitäkin nautin, että huomenna eivä ainakaan kaikki sanomalehdet ilmesty eivätkä pääse aprillipiloillaan höynäyttämään meitä.*
Viime vuonna muuan kunnianarvoinen rouva oli vienyt vanhaa äitiään kaupunginkirjastoon ”näytteenottoa” varten, jolla olisi varmistettu eteläpohjalaisten polveutuvan suoraan neandertalenilaisesta ihmisestä.
Mikä pettymys siitä aprillipilasta seurasi, ja sen piti olla vain hauska.
(498,)
* Kyllä noita sanomalehtiä ilmestyi tuolla verkossa aprillipäivänä ja etevästi ne höynäyttivät piloillaan.