Turjan tarinaa

Mira, Petra, Hanna ja Anni. Neljä lajinsa Suomen parasta. Mira Potkonen nyrkkeilyssä, Petra Olli painissa, Hanna Rantala voimanostossa ja Anni Vuohijoki painonnostossa siis lajeissa, joissa miehet ovat tuoneet kultaa ja kunniaa. Näin maailma ja varsinkin urheilumaailma muuttuu: joka kolmannessa 72:sta lajista paras oli nainen. Asiaa en osaa selittää muuten kuin, että naiset urheilevat siinä kuin miehet.

Kosketukseni huippu-urheiluun on näet kovin vähäinen, ja senkin vähän olen hankkinut television ja lehtien välityksellä. Yksi kokemus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Olin joskus 80-luvun puolivälissä matkalla New Yorkiin maratonille ja samassa lentokoneessa oli Kike Elomaa miehensä Kimmon kanssa menossa joihinkin bodauskisoihin, joissa rouva menestyi. 

New Yorkin maratonin voitti Alberto Salazar muistaakseni ME-ajalla, joka oli toista tuntia nopeampi kuin minun aikani. Juoksusta Jäi kuitenkin mukava muisto, että olen ollut kisassa jonka voittaja teki maailmanennätyksen.

Alberto Salazarin myöhemmistä vaiheista en ole tietoinen, mutta Kike Elomaasta on tullut poliitikko ja persujen toisen kauden kansaedustaja. Minä lopetin maratonin juoksemisen viidennentoista kerran jälkeen Frankfurt am Mainissa. Oli työn ja tuskan takana, että pääsin nilkutellen maaliin. Polvi siinä lajissa meni siihen kuntoon, etten enää ota kuin korkeintaan pari juoksuaskelta. Sen sijaan uinti, hiihto ja pyöräily ovat tämänikäiselle suotuisia kuntoilulajeja. Nekin maltilla suoritettuina.

Maan parhaina palkituista urheilijoista on kohtalaisesti eteläpohjalaisia, urheilun alkutuotantoalueelta. Petra Olli edustaa Lappajärveä, Benedek Oláh Seinäjoen Sisua, niin ja Juha Puhtimäki, Koskenkorvalta lähtenyt pesäpalloilija lukkaroi Joensuussa. Pyöräsuunnistuksen paras on jalasjärveläinen Jussi Laurila,  salibandyn Eero Kosonen SPV:n pelaaja sekä dartsmestari Pauli Finnilä Kauhajoelta.

Parhaiksi rankattujen listalla on sellainenkin kummallisuus, että tytär Anna-Julia Kontio on paras ratsastuksessa ja isä Jorma raviurheilussa. Sitä en tiedä, onko judon parhaaksi valittu Katri Kakko sukua jääkiekkoilija Kaapo Kakolle, joka ratkaisi nuorten jääkiekon MM-kullan Suomelle.

(883.)

Maanantaina tuntui, että rintakehän lähes halkaiseva yskä oli antanut periksi ja vedin päälleni hiihtotamineet ja kokosin kaluston. Riensin kadun yli ohi Taidehallin ja läpi puiston Linnanpuiston kentälle. Siellä Väiskin jäljiltä virtaviivainen latu odotti hiihtäjää. Sukset jalkaan ja menoksi.

Jo ensimmäiset työnnöt lupasivat hyvää luistoa. Tasaisen kentän toisessa päässä on Jauhojärveä lainaten pienehkö töppyrä, joka noustaan kierroksen aikana viidesti, kyse ei siis ole mistään tasamaan hiihdosta. Sekin on muistettava että toisin päin nousut tarjoavat laskun ja lyhyen palautumisen.

Kun keskellä kaupunkia on tällainen hiihtostadion, jota kolmelta sivulta ympäröi puistokäytävä ja yhdellä sivulla humisevat komeat männyt, niin siinä hiihtäjä tuntee olevansa kuin tarjottimella. Ja aina joku tuttu menee ohitse ja tervehtii ja joidenkin kanssa pitää jäädä juttelemaan.

Linnanpuiston sijainti vetää muitakin hiihtäjiä kuin meitä hiihtoniiloja. Ainakin muutama rouva käy siinä suorittamassa lenkin. Oman viehätyksensä hiihtäjälle tarjoaa ladunlaatijan eli Väiskin hankeen sauvalla vetämät viivat. Ne kertovat kierrokset, ja niitä on jo nyt paljon, olisiko jo reippaasti yli 300 ja päivittäin niitä kertyy lisää. Joku ufointoilija luuli niitä joiksikin yliluonnollisiksi viesteiksi, ja kun niitä kertyy jokin tietty määrä niin silloin…

Minä hoidan hiihtokirjanpidon GPS-avusteisella matkanmittaajalla, joka piirtää samalla hiihdetyn reitin. Linnanpuiston kentällä 10 kilometrin reittipiirros on melkoinen syherrys.  Sellainen  mittariini kertyi maanantaina.

Tiistaina lähdin Joupiskalle hiihtämään. Tosin se oli jäädä vain aikeeksi, sillä liukastuin – tietäähän sen millainen yhdistelmä on muovipohjainen mono ja jäinen piha – rytkähtäen kyljelleni. Tunsin heti, että tämä ei hyvää tiedä. Lähdin kuitenkin Joupiskalle ja päätin hiihdellä rauhallisesti. Hiihtäessä en tuntenut minkäänlaista kipua, joten suksittelin hienoisessa lumisateessa 15 kilometriä.

Ladulla meitä oli lähes jatkuvana virtana, oli tuttujakin. Mehän olemme yhtä suurta hiihtoperhettä. Viimeisellä kilometrillä tunnistin jo kaukaa hiihtotyylistä ja keltaisesta puserosta lähestyvän hiihtäjän: vanha tuttu kolmenkymmenen vuoden takaa. Silloin hän kirjoitti kesätoimittajana nasevia juttuja maakuntalehteen aiheesta kuin aiheesta. Toimittajaksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan luki itsensä äidinkielenopettajaksi. Sen lisäksi, että hän lehtorina opettaa, huolehtii hän entisenä huippupainijana kotiseutunsa Ilmajoen painin jälkipolven kehittymisestä. Kirjoittaa hän silloin tällöin yleisönosastoon ja kannustaa ihmisiä hiihtämään.

Tuntui, että kaveri on pysynyt ihan samanlaisena kuin silloin kesätoimittajana, mutta mitä vielä, entinen kesätoimittaja täyttää parin viikon kuluttua viisikymmentä. Niin ne nuoret, täyttävät jo nuorina miehisiä vuosia!

Kotipihassa autosta nouseminen ei käynyt tuosta noin vain: kylki muistutti, että otetaanpa rauhallisesti. Nostettuani sukset orrelle epäilin, että joudunko huomenna pitämään ylimääräisen lepopäivän.

Sen tietysti voin korvata linjamentilla ja uinnilla.

(882.)

Lidlistä sitä saa, nimittäin aitoa Sittisuudaa eli Siruunasoodaa. Se on jättänyt minuun ja ikäisiini pysyvän makuelämyksen. Ostin muutama päivä sitten kaksi tölkkiä Laitilan virvoitusjuomatehtaan Sittistä ja keskiviikkona piti hakea muutama tölkki lisää á 89 senttiä.

Ajoin kotiin parkkiruutuuni ja nousin autosta kun autokatoksesta tulee A-rapun Anssi. ”Olin lähdössä kauppaan ja laittamassa kauppakassia ja kävelysauvoja apukuskin puolelta autoon kun huomasin oven ikkunan rikotun ja lasinsiruja istuimella ja pitkin autoa.”

Menimme katsomaan tihutyötä, jollaiseksi sen oletimme. Anssi ei osannut sanoa, oliko autosta viety jotakin. Tuskin. Vieressä olleissa autoissa ei näkynyt jälkiä rusikoinnista. Olisiko tekijälle sattunut arviointivirhe?

”Pitäisikö ilmoittaa poliisille?”. Siihen Anssi totesi, ettei kannata ja alettaisiinko sitä edes tutkia. Eikä syylliseltä ikinä saataisi korvausta. Paras kun antaa olla.

”Sekin vielä, että luovun ajokortista maaliskuussa kun täytän 75 vuotta ja siihen on vain kaksi kuukautta ja silloin loppuu autoiluni”, Anssi perusteli ja sanoi tilaavansa taksin. Lupasin kuitenkin viedä hänet kaupoille, ja sanoi tulevansa takaisin taksilla.

Kerroin lyhyen ajon aikana, että olin juuri hakenut Lidlistä Sitruunasoodaa. Anssi sanoi, että se on juoma, josta on jäänyt ikuinen muistijälki. Toisena tällaisena  helposti palautettavana muistijälkenä hän mainitsi munkkipossut, joita hän aikoinaan oli hakenut Seinäjoen uuden kentän lähellä olleesta leipurinliikkeestä.

”Jos taskussa oli muutama kolikko kun siitä ohi menin, niin pakko oli poiketa ostamaan munkkipossu”, hän muisteli.

Siruunasooda ja munkkipossu yhdessä olisivat oiva makuelämys. Toki joku tiukkapipo sen luokittelee terveysriskiksi. Mutta kun silmäilin Sitruunasoodatölkin tuotesisältöä, vaikutti se kovin säyseältä: ei rasvaa, ei proteiinia, ei suolaa ja hiilihydraatteja 8,7 g, josta sokereita 8,7 g. Kaloreita 100 millilitrassa vain 33 kcal eli minimaalisesti.

Vielä kun nostalgista sitruunalimonadia mainostetaan näin, niin sitä pitää saada: Laitilan Sitruunasooda on valmistettu alkuperäisen reseptin mukaan luontaisista raaka-aineista. Älkää siis enää tyytykö kaihoamaan, vaan nauttikaa virkistävästä sitruunalimonaadista, joka sammuttaa janonne – ja herättää eloon muistoistanne rakkaimmat! Laitilan Sitruunasooda on myös säilöntäaineeton.

Suositellaan tarjoiltavaksi kylmänä.

(881.)

Tällaisena aamuna tai aamuyön hetkenä kun heräät ja muistat, että Suomen nuoret taistelevat toisella puolella maapalloa jääkiekon maailmanmestaruudesta, ei auta kuin avata televisio. Suomi johtaa 1–0 kun peliä on vielä seitsemäntoista minuuttia, ja mieleen ryömii iänikuinen pelko, että vastustaja eli USA tulee ja korjaa potin. Niin se tulikin, vaan ei päässyt kuin tasoittamaan.

Aivan pelin loppuhetkillä voiton ratkaisee niin nimeltään kuin taidoiltaan perisuomalainen – sallittakoon ryöpsähdys kansallismielisyyttä – Kaapo Kakko. Suomi voitti 3–2.

Kakko: Niin se on litteä, pyöreä ja pehmeä leipä, joka on valmistettu happamattomasta ruisjauhotaikinasta kypsentämällä tulen loisteessa. Se tunnetaan myös rievänä, rieskana ja kaltiaisena. Sitä en tiedä. mistä Kaapo Kakko on tehty, mutta älyä, voimaa, nopeutta, tahtoa, pelisilmää ja -tajua siinä hepussa on. Vieläpä oikeissa suhteissa.

Vaikka Kakon poika nousi mestaruusottelun ratkaisijaksi, oli voitto Jutilaa lainaten koko joukkueen ansiota.

Tällaisina hetkinä kun suomalainen joukkue yltää maailmanmestariksi on paikallaan ottaa esille Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Umpimähkään avattuani eepoksen olen siinä kohtaa, jossa veljekset joutuvat härkien piirittämiksi. ”Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää möräten huumaavasti, voimakkaasti iskettiin heitä vastaan ja alkoi kammottava taisto.”

Jukolalaisten kivikasvoinen valmentaja olisi luonnehtinut, että siinä vaadittiin jätkiltä omaa tekemistä ja yhteenpelaamisen taitoa. Jenkit kun kävivät päälle kuin ”yleinen syyttäjä” antamatta meikäläisille tilaa.

Sitten tullaan ratkaisun hetkille: ”Kivellä seisoivat veljekset ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli härkiä maahan.” Näin se ottelukin meni: ”Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi.”

Helsingin aamuyössä rohkeimmat juhlijat olivat syöksyneet kalsareissa tyhjään suihkulähteeseen. Sen verran on veressä ollut promilleja, ettei hypotermiasta ole ollut vaaraa, mitä nyt vähän kompuroinnista on aiheutunut asfaltti-ihottumaa. Tähän sopii lainaus sanomalehden urheilusivulta:” Meillä on materiaalia ja myös yksilöitä.”

Kyllä taas kelpaa olla suomalainen – melkein kuin KAKKO tai Kiakko.

(880.)

Tellervo Koivisto täytti 90 vuotta 2. 1 ja sen kunniaksi hänestä esitettiin kaikin puolin onnistunut haastattelu eilen illalla TV1:ssä. Haastattelijana oli kirjailija Jari Tervo, kuukautta vaille 60 vuotta.

Haastattelussa ei oikeastaan tullut esiin mitään uutta rouva Koivsistosta. Hänestä on kerrottu lähes kaikki oleellinen, ja sitä oleellista on ollut paljon samoin kuin pitkän elämän vuosia. Kekkosen presidenttiuran (1956–1982) jälkeen virkaan valitun Koiviston (1982–1994)  puolison tehtäväksi tuli luonnostaan valottaa avioliittoa, jota muuten kesti lähes 70 vuotta. Rouva Koivisto ei kuitenkaan jäänyt sivustakatsojaksi.

Yhteinen taival alkoi kun nuoret sattuivat tanssipaikkaa etsiessään Turun ylioppilaskunnan talolle, joka kuitenkin sinä iltana oli suljettu. Mauno Koivisto vei Tellervon Pansion työväentalolle tansseihin. Tellervo ei kertomansa mukaan vielä ihastunut pitkään, komeaan mieheen, eikä saattomatkan kävelyosuudella kavaljeerin järkeily totuuden olemuksesta ollut ihan tavanomaista.

Haastattelijan ja haastateltavan kesken vallitsee luottamus, joka vakuuttaa katsojaa ja tuntuu kuin haastattelu olisi harjoiteltu etukäteen jopa pienintä piirtoa myöten. Niukat ja rauhalliset kuvakulmat luovat syvyyttä pysähtyen Tervon arvoitukselliseen ilmeeseen tai Tellervon terävään katseeseen ja hymyyn.

Haastattelu etenee vähäeleisesti viitteellisten ajankuvien saattelemana. Tervo poimii ajanvirrasta kiinnostavia tapahtumia, joita Tellervo syventää sujuvasti, kuten kansanedustajaksi valitsemistaan. ”Minusta tuli huono poliitikko”, hän toteaa, koska olin lähtenyt politiikkaan kiireellisesti ja lyhyellä harkinnalla ja saanut sellaisen äänivyöryn.

Mihael Gorbatšoviin hän ihastui jo ennen kuin tästä tuli pääsihteeri. Ruskeat silmät olivat tehonneet ja vakuuttaneet, että hän tulee muuttamaan systeemejä. Tellervo kehuu Gorbatšovia, jonka ainoana negatiivisena puutteena hän pitää tämän vaimoa. Hän oli epäluuloinen, rasittava ja kaikkitietävä, jonka mielestä länsi vain sumuttaa heitä.

Otsikon ”sotilaan vaimo” oli Mauno Koiviston termi, jolla hän kysyi puolison kantaa ryhtyessään uusiin tehtäviin, kuten presidenttiehdokkaaksi. Oletko sotilaan vaimo? Tellervo lupasi olla.

***

Haastattelussa minua vaivasivat kansiot vai mitä prosyyrejä ne olivat, joita Tervo piti koko ajan toisessa kädessään. Niitä hän ei näyttänyt edes vilkaisevan. Toisessa kädessä hänen muhkea rannekellonsa kiinnitti huomiota. Komea aikarauta.

(879.)

Näin vuodenvaihteen aikaan maailmalta tulee meille valokuvia ja filmin pätkiä, joissa hurjapäiset ihmiset uivat jääkylmässä vedessä. Kyse on villityksestä, joka on tyypillistä sääolojen vuoksi pohjoisella pallonpuoliskolla, jossa veden lämpötila on riittävän kylmä. Tällaista karnevaalia muistuttavaa uintia harrastetaan ainakin Moskovassa ja New Yorkissa Coney Islandilla.

 Uin uudenvuodenaattona Seinäjoen uimahallissa viime vuoden viimeisen kerran, ja se oli perinteinen kolme kilometriä. Vuoden 2018 aikana kroolasin kyseisen matkan 100 kertaa eli uintia tuli 300 kilometriä. Suurin osa niistä tapahtui kotihallin 25 metrin altaassa, toki muuallakin kauhoin, kuten Thaimaassa, Uumajassa, Helsingissä, Hämeenlinnan Ahvenistolla, Porin maauimalassa ja Tampereen uintikeskuksen sisä- ja ulkoaltaassa. Myös käynti kerran vuodessa Vaasan uimahallin pitkässä altaassa kuuluu ohjelmaani.

Uinti on hyvää kuntoilua eikä siinä juuri tule rasitusvammoja. Vesi on lempeä väliaine, joka kannattelee uimaria. Eilen samalla radalla ui triatlonia harrastava nuorimies, jonka uintia olen seurannut pidempään, ja panin merkille hänen tekniikkansa kehittymisen samoin kuin vauhdin lisääntymisen. Hänellä oli menossa jonkinlainen intervalliharjoitus, jota en toivottavasti häirinnyt. Hän päätti harjoittelunsa hyvissä ajoin ennen minua ja saatoin jatkaa radalla yksikseni. Hallissa oli melko väljää.

Se on sanottava, ettei minusta ole uijaksi jääkylmässä vedessä. Se ei kerta kaikkiaan ole minun juttuni toisin kuin Kainuun hiihtokollegan. Hän pitää sitä erinomaisena virkistyksen tuottajana ja flunssan karkottajana. En kyllä ole minäkään flunssia tai muita köhiä potenut ja virkistystä on tuottanut uimahallin lämmin vesi. 

Tuolla maailmalla kylmissä vesissä uivat yhdistetään vertauskuvallisesti jääkarhuihin ja usein heidän seuransa nimessä esiintyy Polar Bear eli jääkarhu. Eikä se ole ihan tuulesta temmattu vailla todellisuutta.

Sattui näet silmiini jääkarhun yhtä soittoa uima huima lähes 700 kilometrin matka yhdeksässä päivässä. Se tapahtui Beaufortinmerellä, joka on merialue Alaskan pohjoispuolella ja länteen Kanadan arktisista saarista. Alue on osa Pohjoista jäämerta. 

Jääkarhunaaraan merimatka osoittaa vääjäämättä, kuinka ilmasto ja jäämeri lämpenevät ja jää sulaa, joten ravintoa on haettava yhä kauempaa. Tutkijat selvittivät jääkarhun menettäneen yli 20 prosenttia painostaan eli 222 kg:sta 48 kg, se kun ei syönyt eikä levännyt matkalla. Uintia seurattiin emokarhuun kiinnitetyn GPS-laitteen avulla. Tutkimus on julkaistu Canadian Journal of Zoology -lehdessä April 27.

(878.)

Niin se sunnuntaipäivä meni: vein koiraa, aamupäivän nassaroitsin tuvassa, luin sanomalehdet, join kahvia ja päätin lähteä hiihtämään tuohon Linnanpuiston futiskentälle. Siinä on Väiski jo näillä niukoilla lumilla hiihtänyt pitkästi toistasataa kilometriä, vaikka ladun alta kumottaa jäiset tupakset.

Kehnon ladun korvasi hyvä luisto, ja kun lenkillä ei ole raatelevia ylämäkiä, ei tarvinnut tuskailla lipsumisesta. Hiihdin reilun tunnin ja melkein yksitoista kilometriä.  Hiihdon ja suihkun jälkeen maistui valikoima laatikoita: porkkanaa, perunaa, lanttua ja maksaa. Huhmaisin myös viimeisen kimpaleen kinkkua. Olo kävi raukeaksi ja otin kunnon, ehkä liian pitkät, päiväunet. Urheiluntäyteinen ilta päättyi Vierschanzentourin (Saksan-Itävallan mäkiviikon) avauskilpailun seuraamiseen. Ei ollut Oberstdorfissa Suomella asiaa kärkisijoille, ei edes toiselle kierrokselle..

Kovin on taannuttu hyppäämisessä siitä kun Hemmo Silvennoisen voitti 1954/55 mäkiviikon tai kun Janne Ahonen oli voittamaton. Päivän Hesari kertoi, että Hemmo Silvennoisen oli juhlinut  Garmischissa  edellisen illan aina pikkutunneille ja voittanut seuraavana päivänä. Mäkihyppääjät ovat urheilijoita isolla U:lla.

Näin se maailman kunnia hiipuu. Tosin Suomi on Itävallan kanssa menestyksekkäin maa Saksan–Itävallan-mäkiviikon historiassa. Eiköhän se iloksi muutu ennemmin tai myöhemmin.

Ilta päättyi Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen jakson katsomiseen. Hieno aloitusjakso joskin turhan paljon präiskimistä. Ainakin alku näyttää noudattavan perinteistä Tuntematonta, mitä nyt on saatu enemmän liikettä ja miljöötä.

Paikalliseksi uutiseksi nousi joulukuusen kaataminen kesken jumalanpalveluksen vai mikä messu se nyt onkaan Lakeuden Ristissä. Vastaavanlainen välikohtaus hätkähdytti kirkkoväkeä joulunpyhinä Ilmajoen kirkossa, vieläpä kahdesti. Lehtiuutinen olettaa asialla olleen saman tyypin. Uskonnonvastaista protestointia, mielenvikaisuutta vai molempia. Se ratkennee, kun asia tutkitaan. 

Kovin niukkaluminen oli maisema viime vuonnakin näihin aikoihin.

(877.)

Kari Hotakaisen kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt Ihmisen osa on mainio romaani, nokkelaa hotakaista. Sitä se oli myös jokunen vuosi sitten näytelmänä Tampereen Teatterissa. Pääosaa Salme Malmikunnasta esitti 82-vuotias Anja Pohjola kerrassaan empaattisesti ja hänen puolisoaan Heikki Kinnunen samanveroisesti.

Katsoin eilen Ihmisen osan elokuvana ja hyvä oli sekin. Käsikirjoituksen ovat tehneet romaanin innoittamina Juha Lehtola Kari Hotakaisen kanssa. Se ei ollut romaanin toisinto ja se koituu elokuvan ansioksi. Pääosassa eli Pekka Malmikunnaksena loistaa Hannu-Pekka Björkman. Hänen roolinsa uralta suistuneena it-firman toimitusjohtajana on hallittu ja kokonaisvaltainen, peräti ilmeikäs ja sopivan reipasotteinen.

Asiaan päästään heti alkumetreillä Pekan osallistuessa ventovieraan vainajan hautajaisiin nauttien kestityksestä, kunnes hänen ja vainajan ystävyys osoittautuu tekaistuksi. Elokuvan juoni perustuu Pekka Malmikunnaksen pitkälle edenneen huijauksen hapertuessa ja totuuden alkaessa vähitellen paljastua kun hänen vanhempansa – Asko Sarkola ja Leena Uotila – tulevat yllättäen Helsinkiin. Meno on kaaosmaista kujanjuoksua ja vähältä piti -tilanteita. Nopeilla valheilla hän väistelee paljastumista, kuten kiireellisellä lennolla Tukholmaan tai piipahduksella yrityksensä Data-Pekan tehtaalla Pekingissä.

Ensi järkytyksen vanhemmille aiheuttaa kuitenkin se, että Maija-tyttären (Armi Toivanen) kumppani, konduktööri-Bika on nainen. Siis hyvin hotakaismainen käänne.

Huijaaminen ja sen paljastuminen on käyttökelpoinen aihe. Pentti Haanpää on meikäläisen huijaustematiikan yksi uranuurtaja. Hänen jutuissaan huijari on milloin kylään eksynyt saarnamies tai sodassa kaatuneeksi ilmoitettu poika, joka palaa elävänä kotikonnulle. Aikansa pojan kyltymätöntä ruokahalua katseltuaan isä pistäisi pojan lätkimään, mutta äidinrakkaus pitää hänet lihapatojen äärellä. Ihmisen osassa totuuden verhoa raottaa ensimmäisen kerran Pekan  sisarentytär kun tämä kysyy, eikö kummisedällä ole koskaan rahaa. Se on pienen tytön tarkka havainto.

Elokuvan synnyttämästä jälkimausta piisasi nautittavaa vielä seuraaviksi päiviksi. Eikä se johdu vain siitä, että loistava Hannu-Pekka Björkman sattuu olemaan Ilmajoen poikia. Ihmisen osa sekin.

Elokuva kannattaa katsoa.

(876.)

Toissa päivänä hiihdellessäni ja itsekseni manaillessani suksieni lipsumista viereen ilmestyi tuttu vallesmanni, jolla on myös Rossignolin skinit. Hän oli perässäni katsellut hiihtoani pitkin loivaa ylämäkeä, ja kun hänelle totesin että minulla skini ei oikein pidä, hän antoi muutaman neuvon. Tällä suksityypillä hiihdettäessä ponnistuksen pitää tapahtua suoraan alaspäin ja katseen pitää kohdistua puiden latvoihin, siis hieman pystysuorassa. Lipsumista pystyy minimoimaan myös sillä kun siirtää sidettä vähän eteenpäin.

Korjasin hiihtoasentoani heti ja se tepsi. Tänään aamulla ennen kuin lähdin Joupiskalle suksineni, siirsin sidettä aavistuksen eteenpäin. Se muuten käy kätevästi pienellä raudalla, joka sovitetaan Rottefella-siteessä olevaan koloon. Tänään perjantaina – kymmenen asteen pakkasessa suksi piti hyvin – luistossa oli toivomisen varaa. Kympin verran hiihdin lenkillä, jota oli pidennetty kaksikilometriseksi.

Mennessäni hiihtämään oli parkkipaikalla kaksi tuttua lähdössä pois. Hiihtokintaani, ne ovat rehelliset kintaat lämpimällä irtovuorella, kiinnostivat toista. Sanoin hankkineeni niitä useamman parin jo muutama vuosi sitten 6.90 euron hintaan. Hän aikoi myös siirtyä sellaisiin. Vielä ennen lähtöä sanoi saaneensa sata kilometriä täyteen. Kertoi jonkun jo puhuneen 500 hiihdetystä kilometristä. Siihen on tarvittu ainakin kaksi Lapin-viikkoa tai aivan epäinhimilliset lahjat.

Toiselle tuttavalle tällä kertaa oli riittänyt vain kymppi, olo kun tuntui flunssaiselta. Hänet näkee Joupiskalla ensimmäisenä syksyllä ja viimeisenä keväällä Tuomikylän reitillä lumen jo sulaessa. Nyt hän arveli pitävänsä muutaman lepopäivän. Saa nähdä, onnistuuko.

Kotiin kaartaessani taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja asetteli jäälyhtyjä pihamaalle. Ne ovat syntyneeet veden jäädyttyä pakkaseen jätetyissä sangoissa, joiden sisältö irtosi napsahtaen lämpimän veden avulla – ja kas, siinä kirkas ontelomainen lyhty. Tai niitä on nyt pihamaalla useita. Voin sanon, että kun hämärtää ja hän kumartaa sytyttääkseen jäälyhdyt vallitsee Upankatu 4:n pihassa tunnelmainen ja kodikas valaistus.

Vaikka liikkeiden avajaisten yhteydessä ilmaisia muoviämpäreitä jonottaneet on leimattu halpamaisesti höynähtäneiksi, ei kukaan moiti sitä, että meidänkin pihan jäälyhdyn aihiona on ollut ilmainen muovisanko ja suomalainen, puhdas vesi. Syksyllä muuten samat sangot olivat korvaaamattomia marjastajalle.

Nyt, kun aattoon on kaksi päivää ja lastenlasten joulutodistukset on palkittu, pidän hiihtelyssä – viidentoista peninkulman jälkeen– joulutauon ja käyn ehkä huomenna ja sunnuntaina uimahallissa kauhomassa kolmeliometrisen. Joulukortit on tullut lähetettyä jo viime jouluna, jolloin suuntasimme niihin käytetyt rahat niiden avustamiseen, joille joulun oikeasti pitää tulla.

Kiitos kuitenkin niille, jotka ovat meille lähettäneet joulukortteja. Kiva niitä on saada, vaikka aina ei tunnista keitä ovat Kaija ja Keijo, Viljo ja Vieno?
(875.)