Maanantaina tuntui, että rintakehän lähes halkaiseva yskä oli antanut periksi ja vedin päälleni hiihtotamineet ja kokosin kaluston. Riensin kadun yli ohi Taidehallin ja läpi puiston Linnanpuiston kentälle. Siellä Väiskin jäljiltä virtaviivainen latu odotti hiihtäjää. Sukset jalkaan ja menoksi.
Jo ensimmäiset työnnöt lupasivat hyvää luistoa. Tasaisen kentän toisessa päässä on Jauhojärveä lainaten pienehkö töppyrä, joka noustaan kierroksen aikana viidesti, kyse ei siis ole mistään tasamaan hiihdosta. Sekin on muistettava että toisin päin nousut tarjoavat laskun ja lyhyen palautumisen.
Kun keskellä kaupunkia on tällainen hiihtostadion, jota kolmelta sivulta ympäröi puistokäytävä ja yhdellä sivulla humisevat komeat männyt, niin siinä hiihtäjä tuntee olevansa kuin tarjottimella. Ja aina joku tuttu menee ohitse ja tervehtii ja joidenkin kanssa pitää jäädä juttelemaan.
Linnanpuiston sijainti vetää muitakin hiihtäjiä kuin meitä hiihtoniiloja. Ainakin muutama rouva käy siinä suorittamassa lenkin. Oman viehätyksensä hiihtäjälle tarjoaa ladunlaatijan eli Väiskin hankeen sauvalla vetämät viivat. Ne kertovat kierrokset, ja niitä on jo nyt paljon, olisiko jo reippaasti yli 300 ja päivittäin niitä kertyy lisää. Joku ufointoilija luuli niitä joiksikin yliluonnollisiksi viesteiksi, ja kun niitä kertyy jokin tietty määrä niin silloin…
Minä hoidan hiihtokirjanpidon GPS-avusteisella matkanmittaajalla, joka piirtää samalla hiihdetyn reitin. Linnanpuiston kentällä 10 kilometrin reittipiirros on melkoinen syherrys. Sellainen mittariini kertyi maanantaina.
Tiistaina lähdin Joupiskalle hiihtämään. Tosin se oli jäädä vain aikeeksi, sillä liukastuin – tietäähän sen millainen yhdistelmä on muovipohjainen mono ja jäinen piha – rytkähtäen kyljelleni. Tunsin heti, että tämä ei hyvää tiedä. Lähdin kuitenkin Joupiskalle ja päätin hiihdellä rauhallisesti. Hiihtäessä en tuntenut minkäänlaista kipua, joten suksittelin hienoisessa lumisateessa 15 kilometriä.
Ladulla meitä oli lähes jatkuvana virtana, oli tuttujakin. Mehän olemme yhtä suurta hiihtoperhettä. Viimeisellä kilometrillä tunnistin jo kaukaa hiihtotyylistä ja keltaisesta puserosta lähestyvän hiihtäjän: vanha tuttu kolmenkymmenen vuoden takaa. Silloin hän kirjoitti kesätoimittajana nasevia juttuja maakuntalehteen aiheesta kuin aiheesta. Toimittajaksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan luki itsensä äidinkielenopettajaksi. Sen lisäksi, että hän lehtorina opettaa, huolehtii hän entisenä huippupainijana kotiseutunsa Ilmajoen painin jälkipolven kehittymisestä. Kirjoittaa hän silloin tällöin yleisönosastoon ja kannustaa ihmisiä hiihtämään.
Tuntui, että kaveri on pysynyt ihan samanlaisena kuin silloin kesätoimittajana, mutta mitä vielä, entinen kesätoimittaja täyttää parin viikon kuluttua viisikymmentä. Niin ne nuoret, täyttävät jo nuorina miehisiä vuosia!
Kotipihassa autosta nouseminen ei käynyt tuosta noin vain: kylki muistutti, että otetaanpa rauhallisesti. Nostettuani sukset orrelle epäilin, että joudunko huomenna pitämään ylimääräisen lepopäivän.
Sen tietysti voin korvata linjamentilla ja uinnilla.
(882.)