Turjan tarinaa

Aina kun Erkkilä käy laboratoriokokeessa hän laskee porrasaskelmat terveyskeskuksen aulasta toiseen kerrokseen. Niitä on kaksitoista lepotasanteelle ja siitä saman verran ylös. Laskutoimituksen hän toistaa lähtiessään ja muistaa samalla taannoisen etelänmatkan Illikaisen kanssa.

Illikainen on purkanut matkalaukkunsa sisällön komeron kahdelle hyllylle. Erkkilä yrittää saada kaukosäätimellä eloa televisioon ja sanoo matkalaukun toimivan kompaktina säilytyspaikkana: puhtaat vaatteet päällimmäisinä, käytetyt pohjalla, housut pysyvät ojennuksessa tuolin selkänojalla ja pikkutakki ripustimessa ulko-oven vieressä.

Erkkilä manaa hotellien kaukosäätimiä. Illikainen kehottaa häntä kytkemään televisioon virran ja sitten etsimään kanavia. Kuvaruutu leimahtaa kirkkaaksi ja huoneen täyttää kohina, joka asettuu kovaääniseksi ja säriseväksi puheeksi. Punakka Illikainen yrittää yhdellä jalalla seisten vetää jalkaansa lenkkaria, mutta joutuu tukeutumaan koko painollaan komeron liukuoveen, joka taipuu uhkaavasti.

– Meinaat treenata, Erkkilä huomauttaa ivallisesti ja jatkaa, että hän ei tuhlaa lomalla aikaa kuntoiluksi sanottuun itsepetokseen

–Yritän liikkua kun työterveyshoitaja jaksaa muistuttaa liikkumisen tärkeydestä kohonneen verensokerin hoidossa, Illikainen toteaa ja vie lääkelokerikkonsa kylpyhuoneeseen ja ihmettelee, kun Erkkilän ainoa lääke on Marevan.

– Lienee geenien ansiota, Erkkilä sanoo ja narskauttaa litteän konjakkipullon auki ja kaataa lasit puolilleen kellertävää nestettä. Huoneeseen leviää täyteläinen tuoksu.

– Sinulla on vielä tsempattavaa, että pääset terveenä eläkkeelle, Erkkilä muistuttaa, nostaa lasia ja sanoo: Lomalle ja terveydeksi.

Tiedä terveydestä, kunhan viisi vuotta jaksaisi ja pääsisi elävänä eläkkeelle, Illikainen toteaa kasvot punaisena. – Viisi vuotta minullakin oli eläkkeeseen, mutta sitten saneerattiin pihalle. Tietotekniikan ja internetin takia työelämä on mennyt aina vain kireämmäksi,  Erkkilä sanoo. – Ne olisivat hyviä renkiä, mutta isäntinä kelvottomia. Illikainen on sitä mieltä, että hän putoaa kaiken aikaa työelämän vauhdista ja koettaa pysytellä edes jälkijunassa. Erkkilän kohtaloksi tuli aikoinaan kansainvälinen sijoitusyhtiö, joka siirsi firman toimintoja halvan työvoiman Puolaan. Erkkilä sanoo, ettei hän ole päivääkään katunut jouduttuaan eläkeputkeen.

Illikainen arvelee uransa lopun jo häämöttävän. Asioita hoidetaan aina vain enemmän Puolasta käsin nykytekniikalla, eikä hän ole sitä oppinut eikä edes ole halunnut opetellakaan. Hän joutuu jatkuvasti turvautumaan apuun ja toisten neuvoihin. – Ei sitä suopeasti katsota kun pikkupäällikön hommia hoitaa kaksi ihmistä.

– Meikäläiset, kuule, ovat jo etääntyneet työelämästä niin, ettei meidän kaltaisia enää tarvita, Erkkilä tiivistää ja kippaa lasinsa tyhjäksi ja ehdottaa lähtemistä syömään.

Kauppakeskuksen toisessa kerroksessa on useita ravintoloita. He valitsevan sen, joka vaikuttaa yksinkertaiselta ja näyttää väljältä.

Mustatukkainen keski-ikäinen naistarjoilija ohjaa miehet hämärän salin poikki nurkkapöytään. Vähän matkan päässä heitä vastapäätä istuu hollantilaiselta kuulostava perhe kahden vilkkaan lapsen kanssa. Etäämpänä iäkäs pariskunta on lopettanut aterioinnin ja tarjoilija kokoaa pöydästä keittokulhot ja irish coffee -lasit. Pariskunta vaikuttaa sellaiselta, joka on viipynyt pidempään etelän lempeässä ilmastossa. He valmistelevat lähtöä vanhojen ihmisten kiireettömyydellä. Mies joutuu ponnistamaan ja ottamaan tukea pöydästä päästäkseen sohvalta ylös. Illikainen tunnistaa heidän puhuvan ruotsia, skoonea.

Tarjoilija ojentaa isot ja hankalasti käsiteltävät kansiot, joiden yhdellä aukeamalla ruokalista on suomeksi. Erkkilä näyttää numero kolmea wieninleikettä. Illikainen pizzaa. – Serveza, pliis, sanoo Erkkilä ja näyttää kahta sormea.

Ensin tarjoilija tuo oluet ja jonkin ajan kuluttua isot lautaset keittiöstä, jonka heiluriovet sallivat näkymän kirkkaasti valaistuun, ahtaan oloiseen ja rasvantuoksuiseen tilaan, jossa valkoasuinen kokki häärää.

Illikainen nirhaa tylsällä veitsellä pizzaa niin, että pöytä alkaa heilua ja korkeista laseista läikkyä olutta. Lopulta hän saa irti sopivan suupalan. Erkkilä juo olutlasinsa lähes tyhjäksi. Illikaisen veitsen kirahdettua ikävästi pizzan läpi lautaseen, hän repii sormin pizzasta riekaleita ja ahtaa niitä suuhunsa ja hienontaa ne kiivaasti pureskellen posket pullollaan. Hänen suupielistään tipahtelee murusia.

Erkkilä leikkaa siivuja pihvistä, joka on koristeltu sitruunaviipaleella, anjoviksella ja kapriksella. Haarukkapalaan hän sipaisee veitsen kärjellä muusia. Illikainen lopettaa pizzansa jättäen kuivat reunukset lautaselle.

Illikainen istuu ilmeettömänä edessään lautanen, jolla on ruoan tähteitä ja rypistetty ruokaliina. Hän ei ole koskenut olueensa. Erkkilä tilaa itselleen oluen. – Aivan pontevalta maistuu. Entä pizzasi, Erkkilä kysyy ja puristaa sitruunaviipaleesta nestettä leikkeelle. – Menetteli, Illikainen sanoo hajamielisenä ja kaivaa hampaitaan.

Vaivaako tuota miestä jokin, Erkkilä ajattelee, kun Illikaisen lasittunut katse jähmettyy tuijotukseksi. Löydettyään tuolista sopivan asennon hän nuokahtaa leuan pudotessa rintaa vasten.

– Ei kai väsytä, Erkkilä kysyy ja Illikainen säpsähtää ja valpastuu hetkeksi ja saa sanottua, ei nyt vielä. Tarjoilija kerää astiat ja odottaa, että miehet tilaisivat vielä jotakin. Erkkilä huomaa, että heidän on parasta maksaa ja lähteä hotelliin ja aloittaa lomailu seuraavana päivänä.

Kauppakeskuksen toisesta kerroksesta kadulle johtavat portaat lepotaso jakaa kahteen osaan. Muuten ne olisivat liian pitkät ja jyrkät. Siinä samassa Illikainen kompuroi eikä saa metallikaiteesta otetta ja alkaa vyöryä portaita alas. Töyssähdellessään askelmalta toiselle kuin liikkeelle tönäisty täysi perunasäkki, jota Erkkilä seuraa avuttomana. Hän miettii, kuinka ilmoittaa Illikaisen vaimolle, jos miehen käy huonosti, sillä ei tuosta röykytyksestä loukkaantumatta selviä, saattaa peräti kuolla.

Kaiteiden metallisten rakenteiden kumistessa Illikainen päätyy yhtenä myttynä kadulle. Paikalle ilmestyy samalla lennolla Illikaisen ja Erkkilän kanssa tullut suomalaisnaisten ryhmä ja alkaa kauhistella velttoa möykkyä. Illikainen alkaa kuitenkin kammeta itseään kontilleen ja tavoitella tukea kaiteesta päästäkseen seisomaan.– Miten teidän kävi, yksi naisista kyselee ja toinen jatkaa päivittelemistä, että oli se kauhean näköistä.

– Teidän on viisainta mennä jollekin terveysasemalle tarkistuttamaan, ettei ole sattunut mitään vakavampaa. Sisäisiä tai päänvammoja. Parasta tilata ambulanssi tai taksi. Illikainen pudistelee tomua ja likaa housuistaan. Polveen on repeytynyt palkeenkieli ja toinen kenkä jäänyt rappusille. Muuten hän näyttää selviytyneen ilman kolhuja.

Eräs naisista antaa Illikaiselle käyntikorttinsa siltä varalta, jos hän tarvitsee vaikka matkavakuutusta varten silminnäkijän lausuntoa. Nainen vaikuttaa terveysalaan perehtyneeltä ja kehottaa Erkkilää seuraamaan, ettei Illikainen vaivu tajuttomuuteen nukkuessa. – Herätelkää häntä aika ajoin.

Hotelliin päästyään Illikainen nukahtaa päiväpeitolle vaatteet päällä ja lenkkikengät jalassa. Hän alkaa kuorsata suu raollaan kuin auki repäisty sardiinipurkki. Kuorsaaminen kehittyy tasaisesta hurinasta äänekkäiksi korahteluiksi, joita seuraa sarja paukahtelua ja suvantoja hengityksen katkeillessa. Erkkilä nostaa patjansa lattialle ja koettaa nukahtaa.

Miehet heräävät kun kadulta alkaa kantautua liikenteen ääniä. – Mikä vointi, Erkkilä kysyy.

– Hyvin nukuttu yö, Illikainen sanoo. Hän on yöllä riisunut päällysvaatteet ja lenkkarit lattialle sängyn viereen.

– Nukuit niin äänekkäästi, että siirryin lattialle, Erkkilä sanoo ja kysyy onko Illikaisen paikat kunnossa. – Oli se kompurointisi sen verran pahannäköistä, ettei sellaista ole nähty edes Saksan–Itävallan –mäkiviikolla.

Illikainen ei muista syöksyyn päätynyttä kompastelua eikä Erkkilä ala sitä sen enempää kuvailla. Aamiaiselle lähdettäessä Illikainen huomaa palkeenkielen polven kohdalla ja jotakin töhnää puntissa. Taskustaan hän löytää käyntikortin, jota vilkaisee ohimennen.

– Soita siihen numeroon, niin asia selviää, Erkkilä kehottaa, mutta Illikainen laittaa käyntikortin lompakkoonsa ja vaihtaa toiset housut.

Muutaman päivän kuluttua he poikkeavat kauppakeskuksen siinä ravintolassa, jossa söivät. Lähdettyään ravintolasta ja tultuaan portaille, joilla Illikainen kompuroi, Erkkilä kysyy, että vaikuttaako tutulta.

– Nyt, Illikaisella välähtää. Nyt muistan, jumaa näyttää ne jyrkiltä…hyvä ettei tullut ruhjeita tai henki lähtenyt.

– Näytti siltä, että Illikainen vaihtaa kinkeripiiriä. Sitten siihen tuli se naisporukka ja sai sinut tolpilleen. Yksi antoi sinulle käyntikorttinsa…ole varovainen, ettei vaimosi näe sitä.

Erkkilän ja Illikaisen yhteydenpito lopahti etelänmatkan jälkeen, kunnes Erkkilä tunnistaa Illikaisen terveyskeskuksen aulassa — pyörätuoliin lysähtäneenä. Jalassaan hänellä samat lenkkikengät kuin etelänreissulla toissa vuonna.

– Mitä sinulle, Erkkilä kysyy eikä pysty välttämään tuijottamasta Illikaista.

– Näin minä nyt liikun. Todettiin munuaisten vaurioituneen, ja nyt veri puhdistetaan koneellisesti kierrättämällä se kehon ulkopuolella. Joidenkin toimenpiteiden ja perehdytyksen jälkeen se hoituu kotioloissa, eikä tarvitse kulkea sairaalassa. Illikainen puhuu hapuillen ja sanoja etsiskellen.

– Ei se kompurointi tätä aiheuttanut. Hoitamattomasta diabeteksesta se on alkanut, hän sanoo ja kysyy Erkkilältä, että muistaako tämä sen naisen, joka antoi käyntikorttinsa.

– Minulla kun on aikaa, soitin sille, mutta hänen työpaikaltaan kerrottiin, että hän on saanut oikeudessa tuomion ja töistä  potkut, kun oli urkkinut ihmisten terveystietoja terveyskeskuksessa jossakin Etelä-Suomessa missä oli töissä.

– Paha juttu, Erkkilä sanoo ja moittii tietotekniikan ja internetin hämärtävän oikean ja väärän rajaa.

Eksoottisen näköinen avustaja, jonka nimiläpyskässä lukee Maja Ky Sjuksköterska Dialysavdelning, työntää Illikaisen hissiin. Hissi nousee portaattomasti ylös.

(874.)

Nisäkkäiden vuotuiseen elämänmenoon kuuluu karvanvaihto. Samaa tapaa hiihtäjä noudattaa skinisuksien kanssa, jos ei ihan vuosittain, niin aina sen mukaan kun vanha karva suksenpohjassa kuluu ja menettää tehonsa.

Perjantaina eli 14.12. suksilleni tehtiin karvanvaihto ja tulos näyttää entistä paremmalta. Samalla kertaa suksen pohjien luistoalueet hiottiin ja ne vasta liukkaannäköisiksi ja -tuntuisiksi tulivat. Vielä kun täkäläiseen maisemaan jostakin saataisiin lunta, niin pääsisin kokeilemaan, se saisi hiihtäjän tyytyväiseksi.

Joupiskan puolentoista kilometrin säilölumenladulla kävin viimeksi viime maanantaina, ja uran olivat vesisade ja lämpöasteet tehneet vaikeaksi hiihtää. Lumikin oli muuttunut kellertäväksi. Sillä kertaa riitti kahdeksan kilometriä enkä sen jälkeen ole poikennut katsomassa tilannetta Joupiskalla. Sen sijaan olen sitäkin ahkerammin kurkkinut Ilmatieteen laitoksen, Forecan ja norjalaisen www.yr.no säätiedotuksia. Kovin niiden ennusteet ovat samanlaisia: näissä maisemissa hieman pakkasta, vaan ei tietoakaan lumesta.

Ei kuitenkaan kannata hermostua eikä luopua toivosta, sillä joku ennuste lupasi valkeata joulua niukasta lumesta huolimatta.

Siitä olen iloinen, että hankin Joupiskan säilölumenladulle 30 euron kausikortin enkä ole tyytynyt viiden euron kertamaksuihin. Olen pikaisen laskutoimituksen mukaan hiihtänyt Joupiskalla yksitoista kertaa, ja jos niistä olisin maksanut viisi euroa kerralta, olisi se tiennyt 55 euroa eli 25 euroa enemmän kuin mitä kausikortilla.

Näin suksien huoltaminen, joka maksoi 104 euro, ei tuntunut kalliilta. Mitä enemmän niillä hiihdän, sitä edullisemmaksi hinta muuttuu.

Kaikesta huolimatta tänään pitää käydä Joupiskalla. Tiedä vaikka sinne olisi joku satunnainen pilvi purjehtiessaan pudottanut kevyet lumet.

Kuvan suksien pohjassa punainen alue on sitä karvaa eli skiniä. joka vaihdettiin perjantaina. Kaunista katsella, mutta kyllä pitäisi päästä kokeilemaan ladulle.

(873.)

”Häntä epäillään törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, törkeästä raiskauksesta ja pahoinpitelystä”, kertoi ylikomisario Marko Kiiskinen Ylelle aiemmin tiistaina.

Erityisesti Oulua mutta myös koko Suomea koskettava uutinen jatkui: Samaan tapaukseen liittyen on jo vangittu seitsemän miestä, jotka ovat tulleet Suomeen joko turvapaikanhakijoina tai kiintiöpakolaisina.

Tiistai-illan päätteeksi vilkaisin saksalaista suurilevikkistä uutisaikakauslehti Spiegel onelinea, joka toisti tuon alkukappaleeseen liittyvän uutisen: Oulussa syylliseksi epäilty ja poliisin tavoittamattomiin kadonnut mies oli saatu kiinni Saksassa. Saman tekstin ovat lukeneet sadantuhannen ihmiset.

Tieto eikä vain mikä tahansa juoru kulkee ja leviää nopeasti, ja nopeasti toimivat myös eri maiden viranomaiset. Etsitty henkilö saatiin kiinni saman tien.

Tiistaina poliisi julkaisi toisenkin valokuvallisen ilmoituksen, jolla etsitään Käpylän murhapolttoon syylliseksi epäiltyä ulkomaalaistaustaista miestä. Poliisin menettelyä pidetään Suomen oloissa harvinaisena, mutta nyt näitä etsintäkuulutuksia on julkaistu yhden päivän aikana kaksi. Se kertoo siitä, että rikokset ovat vakavia ja niiden tekijöihin kohdistuneet epäilyt aukottomia. Näin tekijöille ei anneta etumatkaa. Heidät on saatava oikeuteen vastaamaan teoistaan. Ja kärsimään rangaistuksensa, vaikka se ei mitenkään hyvitä uhreille aiheutettua pahaa.

Ei näitä uutisia kovin mieluusti lue, ei varsinkaan ulkomaalaisista lehdistä, mutta tällaiseksi maailma on mennyt. Tapahtuneelta  pahalta ei pidä eikä voi sulkea silmiään.

Ei sen puoleen, tekee meidän omankin maan kansalaiset rikoksia, vieläpä rankkojakin. Mutta on pysähdyttävää kun tänne tulleet ja turvallisempia oloja hakevat syyllistyvät rikoksiin. Näin he ovat hyödyntäneet heille annettua luottamusta omiin, kyseenalaisiin tarkoituksiinsa ja vähät välittävät siitä periaatteesta, että maassa eletään maan tavoilla.

(872.)

Koitti se hetki, jota tässä olen pelännyt. Tiet, käytävät, polut ja muut kulkureitit muuttuivat liukkaiksi. Vuosi sitten tähän aikaan jouduin koiralenkillä hallitsemattomaan liukuun. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta Linnanpuiston alapuolella kulkevalla puistokäytävällä kumiteräsaapas ei pitänyt ja kun vielä – vaikkakin pieni – koira nyppäsi hihnan päässä kriittisellä hetkellä, oli se menoa. Kaatumisen olisin vielä kestänyt, mutta kohtalokasta oli se, kun mätkähdin mahalleni talutushihnan flexin eli kädessä pidettävän kelan päälle.

Koira luuli, että esitin sille jonkin uuden tempun ja se palkitsi ssiitä minua lipomalla naamaani ja hyppimällä riemusta. Tärsky oli kova ja kipeä. Murtuiko peräti kylkiluita.

Jouduin jättämään juuri aloittamani hiihtokauden. Onneksi aloitus oli tapahtunut Saariselällä ja olin ehtinyt suksia runsaat sata kilometriä. Näin hiihtely kotimaisemissa jäi muutamaksi viikoksi eikä runneltu keho soveltunut edes uintiin. Kaatumisestani koitui hyödyksi se, että kaupunki levitti turmapaikalle ja vähän laajemminkin talven ajan kiitettävästi hiekkaa. Olin viestittänyt asiasta kaupungin nettisivun kautta, ja niin luulin, että se oli huomioitu.

Tänään sunnuntaina aamulenkillä vuoden takainen tapaus muistui mieleeni kun edessä avautui kolkko, jäinen näkymä. Nokian kumisaapas ei pitänyt ja nelijalkainen ystävä halusi surffata hihnan päässä. Ei auttanut kuin turvautua koviin otteisiin: hihna kireälle ja pois käytävältä, jonka vieressä saapas piti edes hiukan.  Olisi ollut tyhmää suistua samassa paikassa, jossa vuosi sitten rusikoin itseni. Sanovat tai väittävät, että kana eroaa siinä mielessä ihmisestä, ettei se tee samaa virhettä uudestaan. Olin kohonnut kanan tasolle!

Kotikadulla kaksi naista toinen toistansa tukien kävelivät hitain ja lyhyin askelin, ja joka kerta jalan alta kuului krunks. Heillä oli piikkikengät. Harpoin kotipihaan ja horjahdin hädin tuskin tasapainon säilyttäen. Totesin naisille, että tällaisella kelillä maahan pitäisi julistaa ulkonaliikkumiskielto. Tai ainakin suositella välttämään turhaa liikkumista.

(871.)

Moskovaan piti nousta Amerikan rahoittama ja presidentin nimeä kantava huikea Trumptower, josta ehdittiin luvata Vladimir Putinille 50 miljoonan dollarin eli 44 miljoonan euron asunto. Asioihin tuli mutkia ja koko hanke kaatui. Sen verran siitä jäi palaneen hajua, ettei kai maailman kaksi mahtia, vieläpä keskenään vihamieliset noin vain tuollaiseen diiliin päädy, että kyllä siinä täytyy olla jotakin hämärää. Niinpä koko hanke kuivui.

Muulle maailmalle ei Trumptowerin piirustuksia ole esitelty eikä kerrottu kuinka suuri lukaali Putinille oli varattu. Maallikko ei pääse asiasta jyvälle, ellei löydy vertailukohdetta. Jonkinlainen löytyy Hampurista, jossa äskettäin tehtiin kaupungin isoin asuntokauppa. Siinä neliöhinta nousi 38 600 euroon ja  287 neliön huoneisto vaihtoi omistajaa 11 miljoonalla eurolla. Jos noin suuntaa antavasti sitä verrataan Putinille luvattun lukaalin hintaan, niin siihen sisältyisi tällä järkeilyllä neljä kertaa enemmän neliöitä. Ja kaupan päälle tulisi löylymittarin, vieraskirjan ja muun tilpehöörin lisäksi monenlaista luksusta.

Se ero noilla Moskovan ja Hampurin asunnoilla on, että Moskovassa se jäi haaveeksi, mutta Hampurissa se toteutui. Sinne rakennettiin vuosikausia ja roimasti budjetin ylittänyt 110 metriä korkea konserttitalo Elbphilharmonie nimensä mukaisesti keskelle Elbeä Hampurin satamaan. Siihen kuuluu konserttisalien lisäksi hotelli ja 45 asuntoa 11.–26. kerroksissa. Viimeinenkin luksushuoneisto on äskettäin saatu kaupaksi pari vuotta valmistumisen jälkeen.

Kaksi vuotta sitten Elbphilharmonien 45 asunnosta oli myymättä 20, joten kauppa on loppua kohden käynyt rivakasti. Seinäjoen keskustaan syksyllä kohonnut 9-kerroksinen Kassatalo edustaa paikallista luksusta muille paitsi postinjakajalle. Eikä se luksusta tarjoa rahamiehille, sillä Elbphilharmoniesta 11 miljoonalla eurolla huoneiston ostanut saisi samalla summalla kymmenkunta Kassataloa. Kassatalossa olen käynyt ja todennut esitellyt asunnot asiallisiksi. Niiden hintaa en muista, en tainnut edes kysyä. Se ei mitään haittaa, sillä huoneistot on vuokrattu.

Lähiajan suunnitelmissani on käydä Elbphilharmoniessa jossakin konsertissa, sillä ketään tuttua ei siinä asu, jotta voisin poiketa kyläilemään. Esteeksi muodostuu se, että talon konsertit ovat kaksi vuotta olleet loppuunmyydyt, ausverkauft.

Kahdesti olen näköetäisyydelta katsellut taloa, joka muistuttaa – enteellisesti – jäävuoresta irronnutta lohkaretta. Ei auta kuin varrota, että uutuudenviehätys laantuu.

Lähteinä olen käyttänyt Spiegelin  ja Hamburger Abendblattin online- versioita.

(870.)

Niin siinä kävi: Linnanpuiston hiihtostadion muuttui hetkessä viheriöiväksi futiskentäksi. Tosin pelaajia ei tähän aikaan vuotta taida kentälle löytyä.

Muutama päivä sitten ilmestyi kentän pintaan hento lumikerros ja sille latu, jollainen siihen on piirtynyt useana talvena ja jolla olen seurannut erästä ahkeraa hiihtäjää ja hänen ladun viereen sauvalla vetäisemäänsä ja talven mittaan kasvavaa viivajonoa eli kirjanpitoa.

Torstaiaamuna hiihtäjä oli ehtinyt kiertää lenkin, mutta ei jälki luvannut hyvää. Niissä kohdissa, joissa hiihtäjä on kääntynyt takaisinpäin, paljastuu vihreä ruoho ja sen pintaan pursuaa vesi. Perjantaiaamuna kentällä ei ollut lumesta tietoakaan. Tarkasti katsoen nurmikolla saattoi erottaa ladun kuvajaisen. Siinä oli sen ladun, ensiladun, tarina.

Turha tässä on ilmojen haltijaa vastaan kiukutella kun se tarjoaa meille plus kaksiasteista vielä lauantain iltapäivään asti. Se, mikä tarjotaan, on otettava vastaan. Ja kun tulee lunta, Väiski vetää ladut. Kannattaa olla kuulolla, lunta on viime vuosina joka talvi tullut uppalaisten tarpeiksi.

Eilen torstaina en viitsinyt tihkusateessa lähteä Joupiskan ladulle. Suuntasin uimahalliin. Siellä on aina vesikeli! Hiihtäessä mikään ei ole vastenmielisempää kuin kastua vesisateessa. Se oli rankka kokemus muutama vuosi sitten, kun hiihdin Tervahiihtoa Utajärveltä Ouluun ja vesisade yltyi loppua kohden niin, että latu paikoin hävisi.

Meitä hiihtäjiä koettelevat ilmat, mutta myös välinehankit ja niiden ylläpito. Mononlämmittimen pohjasta kuminauha oli pärstynyt ja se oli  parasta uusia. Sattui vielä olemaan tallessa kuminauha, jonka sain lämmittimet ostaessani. Ei muuta kuin suutariin, joka laittoi sen saman tien.

Muistin sen kuitenkin noutaa vasta seuraavana päivänä, sillä ei näillä keleillä tarvita monoja eikä niiden lämmittäjiä. Hämmästyin huomattuani lähimaksulla hoitaneen laskun summan, 20 euroa! Kismitti, kun työhön oli käytetty minun materiaaliani. Kohtuuttomalta se tuntui, sillä uusi pari Yokon mononlämittimiä olisi maksanut 25 euroa. Vanhan korjaaminen tulee hintoihinsa.

Vai onko hiihtäjän euro toinen kuin tavallisen kuluttajan euro.

(869.)

Joupiskan säilölumenladulla on hiihdetty pian viikko. Puolentoista kilometrin lenkillä meitä eri tyylin menijöitä piisaa aamusta lähtien.

Lyhyt kierros tarjoaa sopivasti kolmenlaista maastoa: ensin lasku ampumaradalle ja siitä lähdetään nousemaan ja kierros umpeutuu lykkimiseen tasamaalla.

Näinä viitenä päivänä olen ihmetellyt, että kuinka joidenkin kunto ja vauhti jo ovat huippuunsa viritetyt. Aivan kuin välissä ei olisi ollut yli puolen vuoden lumetonta jaksoa, ja ladulla mennään täyttä päätä. Lienee niin, ettei kerran hankittua lumituntumaa sulata lämmin kevät, kuuma kesä eikä pitkä syksy.

Lumen ja ladun kutsua ei siis voi vastustaa. Jos lunta ei ole satanut, ensi hätään levittää säilöttyä lunta maastoon ja vedetään siihen konevoimin latua. Ja jos lunta ei ole varastossa eikä muuallakaan, silloin sitä tehdään. Se edellyttää ainakin pikkupakkasta, että lumitykin syöksemä vesisuihku muuttuu ja jähmettyy lumeksi. Konstit ovat monet.

Joupiskan varastolumikasa hupeni traktorikuorma toisensa jälkeen siirtyessä maastoon. Useamman kymmenen sentin tiivistä kerrosta eivät lämpöasteet ja vesisateet sulata. Mutta eikö vain Ilmatieteen laitoksen ennuste povaa lähipäiviksi kahden asteen lämpöä ja vesisadetta, ja se tuntuu hiihtäjien härnäämiseltä, kun ei näillä seuduilla ole koko kesänä satanut vettä.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä menettää toivoa, jota osaltaan nostatti tänään tuohon aamuisen koiralenkini varteen seitinohuelle lumelle ilmestynyt latu. Kuka muu sen siihen olisi jättänyt kuin kulmakunnan ikihiihtäjän Väiskin. Latu kulki sitä samaa rataa kuin edellistalvinakin. Hennon latu-uran viereen hiihtäjä oli laatinut tutun tukkimiehen kirjanpidon, jonka mukaan kauden aloitus on ollut viisi kilometriä.

En ole vielä päässyt kysymään Väiskiltä keliä ja luistoa, mutta jäljistä päätellen se on ollut sujuvaa huolimatta. Iltapäivällä sähköpostiini sitten tuli Väiskin ottama valokuva Linnanpuisto kentän ladusta ja yhteenveto kauden avauksesta. 

Siitä se Väiskin urakka taas alkaa kohti tuhannen kierroksen täyttymistä. Toki meitä muitakin ladulle alkaa ilmestyä, kunhan ladunavaaja saa uran hiottua, ja luonto tarjottua lisää lunta.

(868.)

Suomussalmen sulttaani on elämäkerta Ilmari Kiannosta (1874–1970) ja se kuljettaa lukijaa korpikirjailijan mukana melkoisen kappaleen pitkin Suomea ja sen kohtalonvaiheita.

Panu Rajalan teksti Iki-Kiannon pitkästä, vaiheikkaasta ja värikkäästä elämästä on nautittavaa luettavaa. Kerronta on laadukasta ja se niin sanotusti vie lukijan Kiannon sielunelämään. Se kuljettaa myös pitkin ja poikin Suomea ja vähän Venäjällekin. Avasipa paksun kirjan mistä kohtaa tahansa, niin aina se nappaa ja tempaisee mukaansa.

Näin kävi minunkin, kun mittavasta henkilöluettelosta poimin aktivisti, kirjailija ja Ilkan päätoimittaja Artturi Leinosen nimen. Siitä se alkoi. Kianto oli pidetty kirjailija näillä seuduilla ja elelipä hän jonkin aikaa Ylihärmässä ja ystävystyi samanhenkisen Leinosen kanssa. Muuan episodi kertoo heidän paluustaan joltakin iltamareissulta ja kuinka Kianto oli innostunut laulamaan. Leinosen mukaan ”perästäpäin kerrottiin, että miten ne Härmän kirjailijat olivat ottaneet pitkät huikat, kun sellaisella metelillä kotia menivät, vaikka pelkän intomme ilossa laulelimme, ei mitään huikkaa”.

Kirkosta eronneen Ilmarin isä oli Suomussalmen sopuisa kirkkoherra. Poika kritisoi ja taisteli ärhäkästi kirkkonoppia vastaan. Usein Kianto nähdään sovinnaisuuden rajoja rikkovana elostelijana, jolla oli yhtä aikaa useampikin vaimo ja ison, kahdentoista lapsen katraan jäädessä vaille vastuullista isää. Eipä ihme, että vaimot laittoivat Kiannon matkoihinsa ja vaativat hänen pysyä kaukana ydinperheestä. Kianto puolestaan etsi senaikaisella somella eli lehti-ilmoituksilla taloudenhoitajia ja sihteereitä ja löysikin heitä sulostuttamaan viriilin korpikirjailijan elämää.

Suuri yleisö ei ymmärtänyt kirjailijan vapaamielisyyttä, joten hän lähti keväällä 1921 laajalle puhujakiertueelle aiheella ”Kirjailija ja nainen” puolustamaan näkemyksiään moniavioisuudesta. Hänen katsomuksiaan ei kaikin paikoin hyväksytty, ei varsinkaan Pohjanmaalla. Sen sijaan Tampereella ja Helsingissä hän sai ajatuksilleen vastakaikua.

Kiannon merkkiteokset olivat maalaisköyhälistöä kuvaavat Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, joista on myöhemmin tehty elokuvia ja oopperoita. Hän kirjoitti paljon muutakin ja hän kirjoitti kaiken aikaa eikä aina kovin tasalaatuista. Rajala on joutunut kahlaamaan Kiannon arkistojen loppumattomissa hetteiköissä, mutta onpa lopputuloskin jalostunut upeaksi lukukokemukseksi. Rajalan teksti arvostaa ja tyyli kunnioittaa Kiantoa.

Turjanlinna oli kirjailijalle tärkeä paikka, tärkeä se on minullekin: se muistuttaa etunimestäni. Tosin Kiannon yhden koiran nimi oli myös Turja. Etymologinen sanakirja määrittelee ruijalaisperäisen turjan velhoksi, noidaksi ja myös tietäjäksi. Turjanlinna paloi kaksi kertaa ja sen palaminen talvisodan alkuvaiheessa, kun Kianto lähti evakkoon Turjanlinnasta, oli koitua isänmaallisen Kiannon kohtaloksi ja tehdä hänestä maanpetturin. Hän kun oli jättänyt viholliselle sikarilaatikon kanteen venäjäksi kirjoitetun viestin, miten lähistön talot pitää tuhota ja se tulkittiin vaaralliseksi viestiksi viholliselle.

Ilmari Kianto palasi vanhoilla päivillään kirkkoon ja hänet haudattiin Turjanlinnan pihaan.

***

Muistan työpaikalle tulleen ”maailmaa nähneenä” harjoittelijan, joka kerran kysyi minulta  pää vinossa, että mistä minä tällaisen etunimen olen saanut. Ajattelin selvittää nimen vaiheet, mutta huomasin, että Kianto ei sano hänelle mitään. Totesin vain, etten sitä ainakaan itse ole itselleni antanut.

Etunimeni ja sen kelvollisuuden kanssa jouduin tosissani tekemisiin syksyllä 2000. Minulle soitti Ilkka Kianto, jonka poika oli kastettu Turja Jormo Johannekseksi. Nimi ei kuitenkaan kelvannut pääkaupunkiseudun henkikirjoittajalle. Tämä Ilkka on Ilmari Kiannon Otso-pojan poika, jolla on oikeuksiensa perään kiantolainen kiivaus, niinpä hän ehdotti, että lähtisimme viemään nimiasiaa EY:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Siitä olisi tullut hieno oikeustaistelu, jonka voittajasta ei ollut pienintäkään epäilystä, etunimeni kun oli siihen asti kelvannut jo yli 50 vuotta.

Parin viikon päästä Ilkka Kiannolta tuli sähköposti: Turja kelpaa henkikirjoittajallekin! Oikeustaistelumme päättyi, mutta siitä jäi vaikutelma, kuinka vähällä,yleissivistyksellä virkakuntamme hoitaa kansalaisten asioita.

Tosin Ilmari Kianto antoi lapsilleen kovin omaperäisiä nimiä, kuten mainitulle Otsolle, jonka toinen etunimi oli Tähtivalo (1911-2001). Yksi tytär oli Orvokki Helmi Simpukka. Olisiko henkikirjoittaja sallinut näitä nimiä vuonna 2000?

Kyseinen Otso Kianto oli pappi ja erityisen pidetty rintamalla. Hän käytti vuoroin sotilastakkia, jossa oli papin kauluslaatat ja vuoroin takkia jonka kauluslaatat ilmaisivat sotilasarvon.

(867.)

Aamulla kun ulkona alkoi sen verran vaaleta, että erotin vallitsevan säätilan, tunsin oloni samanlaiseksi kuin Donald Trump viime lauantaina iltapäivällä hotellihuoneessaan Pariisissa. Jos ei huvittanut minua lähteä tuohon tihkusateeseen koiran kanssa, ei huvittanut Trumpia lähteä – vai tuliko aloite Melanialta – kahdeksan peninkulman päähän Aisne-Marnen hautausmaalle.

Sinne on haudattu yli kaksituhatta amerikkalaissotilasta ja muistoseinään kaiverrettu tuhannen jenkkisotilaan nimet, jotka katosivat ensimmäisen maailmansodan taisteluissa 28.6. 1914–11.11. 1918. Kyseisen sodan, joka tunnetaan ensimmäisenä totaalisena sotana, rauhan solmimisesta tuli sunnuntaina sata vuotta. Trumpin pariskunnan tarkoitus oli viedä tervehdys amerikkalaissotilaiden muistomerkille. Se jäi kuitenkin vähästä kiinni.

Kaikkiaan ensimmäinen maailmansota vaati seitsemäntoista miljoonan ihmisen hengen. Sotaa ei käyty vain Euroopassa, se ulottui ympäri maailmaa. Se oli globaalia sotaa. Ihmisteurastamo kuvasi hyvin tuhoa ja hävitystä

Maailmalla on ihmetelty Tumpin menettelyä, mutta toisaalta sitä on ymmärretty. Onhan mies impulsiivinen ja pahan päivän sattuessa äksy. Muistomerkillä käynnin laiminlyöntiä on selitetty logistiikkaongelmalla, mutta tuon tason herrasväelle järjestyy säässä kuin säässä kyyti. Tarjolla on tummennettuikkunaista ja panssaroitua limusiinia ja helikopteria, jollaisella herra laskeutuu valkoisen talon nurmikolle ja kerrottuaan asiansa nousee helikopteri ja vie presidentin pois.

Media muistutti niistä oloista, joissa ensimmäistä maailmansotaa käytiin: oli rapaa, liejua, mutaa ja taivaalta tuli muutakin kuin vettä. Uudet tuhovoimaiset aseet niittivät miehiä kuin kypsää satoa. Ja nyt sitten yksi maailman johtaja jää hotelliin kun ulkona sataa. Ehkä hän jäi ottamaan profiilikuvia viehättävästä puolisostaan Facebookia varten tämän katsellessa hotellin ikkunasta Pariisia.

Hyvin järkevänä perusteluna Trumpin menettelylle on esitetty se, että hän ei osaa käsitellä sateenvarjoa [umbrella]. Siitä on todisteena filminpätkä, jossa Trump nousee Air Force one – lentokoneeseensa eikä hallitse koneen ovella ison sateenvarjon sulkemista, vaan jättää sen koneen ulkopuolelle ovensuuhun muiden huoleksi.

Vaikka sateenvarjo on teknisesti simppeli, mutta silti se voi aiheuttaa käyttäjälleen ongelmia. Silloin kannattaa turvautua sadetakkiin. Please, can I get a raincoat.

(866.)

Näinä päivinä tulee 90. kerta kun uin tänä vuonna perinteisen kolme kilometriä.  Mainitun matkan tapaan uida kolme kertaa viikossa eli yhteensä yhdeksän kilometriä. Nopealla laskutoimituksella selviää, että olen uinut keskimäärin kymmenenä viikkona. Tosin jollakin viikolla on tullut vain kertasuoritus. Uintini olen tallettanut paria kolmea kertaa lukuun ottamatta Polarin mittarilla ja siirtänyt ne edelleen tietokoneelle. Siellä ne ovat siistissä pinossa päiväyksen, ajan ja kaloreiden mukaan.

Tämänhetkinen uintimääräni lienee suurin eläkevuosinani ja siihen on vaikuttanut se, etten tänä vuonna pitänyt pakollista kesätaukoa. Kävin näet kotihallin ollessa kesätauolla uimassa maauimaloissa Ahvenistolla, Uimastadionilla ja Porissa sekä kaksi kertaa elokuussa Tampereen uudessa maauimalassa. Se oli ihan mukavaa vaihtelua, sillä niiden allas on viisikymmentä metriä pitkä. Saman mittaisia ovat myös Vaasan uimahallin ja Uumajan Navetin allas. Niissäkin tuli kesällä käytyä.

Syyskuussa Amerikan-matkalla jouduin uimaan 63 jalan mittaisessa ja vahvasti kloorinhajuisessa altaassa. Se oli peräti outo kokemus, kun allasta piti uida 150 kertaa päästä päähän, jotta matkaksi tuli kolme kilometriä. Äkkiä siihenkin tottui.

Viime torstaina viivyin ehkä liian pitkää lämpimässä suihkussa, sillä hypättyäni altaan kakkosradalle tuntui vesi ohikiitävän hetken vilpoiselta, jopa kalsealta. Mutta kun siinä matalassa päässä säädin Polariani, hihkaisi minulle muuan Kari nelosradalta: ”Anna palaa.” Ja minä annoin palaa.

Lähtiessäni hallista istui samainen Kari kahviossa tuttavien kanssa. Sanoin hänelle, että tsemppisi innosti minut uimaan hyvään aikaan eli 01:04:00:aan. Tavallisesti matkaan menee neljä minuuttia kauemmin. Uinti kulki heti ensi vedoista kuin jäitä poltellen, jos tällainen vertaus vesielementtiin sopii.

Mittarin mukaan tuohon kolmekilometriseen kului kaloreita noin 700. Vuoden kalorisaldoksi tulee noin 140 000. En osaa sanoa, miten se muuten tuntuu kuin joustavasti liikkuvana olkapäänä ja sormien ryppyisinä nahkana. Joku on sanonut, että tuollaisesta uimisesta voi kehittyä sormiin ja varpaisiin räpylät. En ole huomannut. Eikä ihoon ole suomujakaan ilmestynyt.

Vielä kun tähän aikaan vuotta uimahallissa voisi yhdistää veden ja hiihdon vesihiihdoksi, niin tuntuisi edes hitusen talvelta.

Amerikkalainen palohälytys annetaan näin sievästä pöntöstä.

(865.)