Turjan tarinaa

Ei vielä mitään hätää, mutta pian pitäisi päästä hiihtämään. Junalippu Kolariin on varattu ja asuinsija viikoksi Ylläksellä. Eilinen lumitilanteen tarkastelu – tai nykytermillä tsekkaus – tuotti vesiperän: lunta pohjoisessa ei ole, ja koska sitä ei ole, ei ole latujakaan. Eikä lumitöitäkään.

Sen sijaan Lehtimäen Valkealammella noin viiden peninkulman päässä on hiihtäjien riemuksi jo jonkin aikaa ollut kilometrin lenkki. Sen raaka-aineena on säilölumi. Lehtimäki on maakunnan niitä seutuja, mihin yleensä lumi tulee heti alkutalvesta ja sitä piisaa sitten hamaan kevääseen. Vaan ei ole nyt tullut, mutta tietojen mukaan purun ja pressujen alle kasatusta lumesta on maastoon saatu paksu, tiivis kerros latupohjaa, jota ei sade eikä lämmin ihan helposti sulata. 

Vähän arveluttaa kun siitä lähtien eli lokakuun lopusta, jolloin lumi maastoon on levitetty, on ollut lähes pelkästään lämpöasteita, jopa öisinkin. Taivas on valuttanut pelkästään vettä.

Turha tässä on murehtia ja viisainta olisi pakata hiihtokalusto ja ajella Lehtimäen Valkealammelle ja todeta paikan päällä sukset jalassa tilanne. 

Viime vuonna näihin aikoihin hiihtolenkkejä oli jo muutama kotimaisemissa ja useita Saariselällä. Aikakirjojen mukaan viime vuonna suksittelin 26. lokakuuta ensimmäisen kerran – tai rämpimistä se oli – Linnanpuiston jalkapallokentällä. Märkä lumi liisteröityi suksien pohjiin eikä hiihtämisestä tullut mitään, mutta alku aina hankala ja lopussa kiitos seisoo.

Mitä olen kuulostellut muiden hiihtoniilojen mielialoja, niin samanlaisia ne ovat. Asialle nyt ei vaan mahda mitään, ja paras on luottaa erään kaukonäköisen päätelmään, että aina sitä lunta on talven tarpeiksi tullut. 

Jos säät sallivat (!) pääsen maanantaina kokeilemaan tekojäällä luistelua. Se jäi viime kaudella yhteen kertaan. Luistimien eli klaps-pikasimien, joissa on irtoava kantapäämalli, pitäisi olla purevassa kunnossa. Näin perinteisen hiihtäjä pääsee kokemaan aitoa luistelutyyliä ja sen tuottamaa vauhtia – ja tasapainoilua.

Jos ei ole meillä maassa lunta, ei sitä ole Connecticutin Mysticin kaupungissakaan. Vaalimainokset kun korjaavat, niin talvi voi tulla. Meillä kyseiset mainokset ilmestyvät keväänkorvalla.

(864.)

”Ei savua ilman tulta”, huomauttaa tietokirjailija, fil. tri  Helena Ruuska, kun mainitsen sähköpostiviestissä hänelle suvussani kerrottavan, kuinka muuan Kaarle Teodor Turenius olisi toiminut Hugo Simbergin yhtenä apulaisena tämän maalatessa Tampereen tuomiokirkon freskoja. Ajattelin varmistua asiasta ennen kuin jatkan tarinaa.

Ruuskan juuri ilmestyneessä Hugo Simberg. Pirut ja enkelit -teoksessa, WSOY 423 s, ei hänen mukaansa Kaarlea esiinny, mutta kirjailija kehottaa tutustumaan Paula Kivisen kirjaan Tampereen tuomiokirkko (1982). Ja siinä Kaarle mainitaan kahdesti ja onpa hän valokuvassakin.

Kun pääsin marraskuun lopulla käsiksi Helena Ruuskan paksuun kirjaan, löysin yllätyksekseni sivulta 272 maininnan Kaarle Tureniuksesta. Pitää kuitenkin sanoa, että ilman häntäkin kirja on hienoa luettavaa.

Näin Ruuskan näkemys, että tällaisissa pienissä tarinoissa on aina vähintään jonkin verran perää ja usein ne myös jalostuvat todenperäisiksi. Näin tässä Kaarlenkin tapauksessa kävi, ei siis mikään tuulesta tempaistu juttu. Ei savua ilman tulta, eikä noista ajoista ole kuin runsaat 100 vuotta.

Päätin, että kun tulee asiaa Tampereelle, poikkean Lars Sonckin suunnittelemassa graniittitemppelissä ja katselen siellä nöyränä Hugo Simbergin ja hänen avustajiensa maalaamia freskoja. Ehkä viivyn hieman pidempään yhden suomalaisten rakastetuimman taideteoksen äärelle ja ihailen  Haavoittunutta enkeliä. Saatan kokea jonkinlaista haikeutta, sillä niin syvän vaikutuksen se on jättänyt. Saatan siinä tuumata, että tuolla tellingeillä se Kaarle on parhaansa mukaan auttanut taiteilijaa luomaan piruja ja enkeleitä.

***

Maalari Kaarle Turenius syntyi Tampereella 8.10. 1872 ja kuoli 23.10. 1918 eli hän oli jokseenkin Simbergin (1873–1917) ikäinen. Freskot maalattiin heidän ollessa kolmekymppisiä. Kaarlen isä Henric oli syntynyt Tampereella (1835-1877) ja hänen veljensä eli Kaarlen isä Benjamin (1830-1877) oli vuonna 1945 kuolleen isoisäni Fritiofin veli.

Huomaan, ettei minun ole tarvinnut mennä kuin kolme polvea taaksepäin kun Hugo Simberg tulee lähes ulottuville. Vielä huomaan senkin, ettei kukaan voi valita sukuaan eikä välttää paikkaansa jälkeläisten jatkumossa. Tosin Kaarle oli vain isäni serkku.

Kuva on Paula Kivisen kirjasta Tampereen tuomiokirkko ja siinä Kaarle Turenius kiinnittää kartonkeja maalausalustaan.

(863.)

Amerikan-matkan ajaksi täytin kestoloton Jokereineen viideksi viikoksi. Se tuotti kuusi euroa, ja kun koko sijoitus oli 75 euroa, petyin ja kotiin palattuani harkitsin lottoaminen lopettamista. Se päätös piti yhden kierroksen ajan. 

Lauantaina kauppareissulla – leipää, palvilihaa, levitettä ja lohta – Citymarketiin ja huomaan veikkauspisteen edessä markkinoitavan illan Loton jättipottia, peräti 6,5 miljoonaa euroa. En ostanut valmiiksi täytettyä kuponkia, jollaisia kaupiteltiin, mutta sen sijaan otin pari ilmaista karamellia. Kaivoin puhelimeni muistista vakiorivit ja täytin Lotto- ja Jokerikupongin. Viidentoista euron sijoitus, joka siirtyi veikkauskortin välityksellä älylaitteiden muistiin, ja jos tulisi voitto, se menisi suoraan tililleni.

Illalla vartin yli kymmenen oikeat numerot arvottiin Kymppiuutisten päätteeksi. Puolihuolimattomasti merkitsin ne muistiin myöhempää tarkistusta varten. Sen sijaan uutisten pääaihe saudien tappaman maanmiehensä, toimittaja Jamal Khashoggin murhan uusin käänne, jonka mukaan hän olisi menettänyt henkensä Istanbulissa Saudi-Arabian konsulaatissa syntyneessä tappelussa, tuntui jotenkin hätävalheelta. Vielä oudommaksi asian tekee se, ettei Khashoggin ruumista löydy mistään. Perin juurin mystinen tapahtuma, jonka taustalla on itse häjy prinssi.

Ennen nukahtamistani tarkistin kupongit ja bongasin – käyttääkseni tätä lapsellista teonsanaa – kolme oikeaa numeroa, ja kun sen tuottama 6 euroa tuplautui, tietää se 12 euroa. Eikä riemu loppunut siihen, toisessa rivissä oli neljä oikein, jolla tuli 50 euroa. Siis yhteensä 62 euroa 15 euron panoksella. Ei muuta kuin samat rivit vetämään seuraavalla kierroksella. Näin se ahneus iskee.

Meni siinä jonkin aikaa ennen kuin uni tuli. Kyse oli kaikkien aikojen suurimmasta Jokerin tai Loton voitostani. Piti vielä tarkistaa, pääsinkö lähelle päävoittoa, jota ei tällä kertaa kukaan onnistunut saamaan. Parantamisen varaa jäi. 

Meitä neljä oikein voittaneita oli 1064. Meitä tavataan onnitella pienempiä voittoja saaneina. Suomeen syntyminen on… niin on se ainakin neljä oikein Jokerissa.

(862.)

Amerikan-reissu on kotiinpaluuta vaille taputeltu. Kuinka ollakaan lähtöpäivää eli 8. lokakuuta vietetään näissä maisemissa Kolumbuksen-päivää eli jonkinlaista vapaapäivää. Olisiko se ollut syy, etten enää saanut New Londonin juna-asemalla tikettiä aikomaani Bostonin-junaan, kun sen kaikki 400 paikkaa oli myyty. Mutta palvelualtis lipunmyyjä sanoi, että tule puolentunnin päästä kyselemään, olisiko joku jäänyt tulematta siihen junaan. Ja niin siinä kävi, että pääsin junaan, joka tosiaan oli täynnä. Reilun kahden tunnin junamatka ei halpaa lystiä ollut, 79 taalaa. Se on yli kaksinkertainen hinta verrattuna Seinäjoelta Helsinkiin. Ajelevat täällä enimmäkseen leveillä teillä omilla, mutta ei enää kovin leveillä autoillaan.

Se täytyy sanoa, että konduktööri, tuhti tummaihoinen mies, piti matkustajat valppaina ja huumoria yllä. Hän auttoi asemille saavuttaessa pois jäävien matkustajien kapsäkkejä ja muistutti minulle hyvissä ajoin että pian saavumme Bostonin eteläiselle asemalle ja mistä sieltä lähtee lentokenttäbussi.

Amerikkalaiseen tapaan Loganin lentokenttä on iso, laaja ja siis ensikertalaiselle haastava. Paikat ovat kuitenkin selkeästi viitoitetut, ja helposti löysin terminaali E:n ja turvatarkastuksen jälkeen oikean portin. 

Tuosta herra Kolumbuksesta (1451–1506) pitää sanoa vielä se, että Amerikkaan hän ei aikonut, vaan rantautui sinne Intian sijasta. Ei hän Amerikkaa löytänyt, sillä täällä olivat jo intiaanit eikä hän edes tainnut olla ensimmäinen eurooppalainen uudella mantereella. Viikingeille kuuluu se kunnia. Mutta saavatpahan jenkit Kolumbuksesta hyvän tarinan ja syyn yhteen juhlapäivään. Tämä tiettävästi on hänen kuolinpäivänsä.

Voin sanoa, että saavutin matkalle asetetut tavoitteet, mitä ne nyt sitten olivatkaan. Täkäläinen lehdistö ja naiset ahdistelivat Trumpia, mutta hyvin hän vei päätökseen nimityksen korkeimman oikeuden tuomarista, jota ns. Puhtaat pulmuset soimasivat teinivuosien kolttosista. The New York Times paljasti, että Trumpin rahamiehen maine on hänen isänsä ansiota, jonka ennakkoperinnöillä poika oli jo 8-vuotiaana miljonääri. Se on vähän sama, kuin että ”isä teki pojan, Tiklas hartiat”. Miljonääri on miljonääri, vaikka voissa paistaisi.

Kun tiistai-iltana astun Icelandairin koneesta Suomen kamaralle ja iltapäivällä  junasta Seinäjoen asemalle, voin todeta, että Amerikan- matkassa parasta on kotimatka. Ja sekin vielä, että kotopuolessa pitäisi olla lähes kesäkelit. Ei muuta kuin pyörä varastosta ja lenkille.

Kuva on vauraasta Mysticin kaupungista ja sen keskustan nostosillasta, jota juuri aletaan nostaan. Melkoisia möyryjä nuo betoniset painot.

(861.)

Rauhan Nobelin saavat kongolainen lääkäri Denis Mukwege, 63, ja ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad, 25. Hän on 17. rauhanpalkinnon saanut nainen ja toiseksi nuorin. Jossakin jo on mainittu, että palkinto menee vuosiin oikeaan kohteeseen.

Mukwegen ja Muradin tarinat todistavat, että ihminen jos mikä on oikea paskiainen, ja varsinaiseksi perkeleeksi hän muuttuu sotiessaan. Molemmat palkitut ovat kokeneet sodan raaimman puolen, ja tuskin sodalla muuta puolta onkaan kuin raaka ja julma.

Palkitut ponnistelevat lopettaakseen seksuaalisen väkivallan sotien ja konfliktien aseena.

Mukawege, gynekologi ja kirurgi, on hoitanut kauan tuhansia raiskattuja ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneita naisia ja tyttöjä Kongon Demokraattisessa Tasavallassa. Hän on joutunut pakenemaan tappouhkauksia Ranskaan, mutta palannut melko pian takaisin kotimaahansa.

Murad on jesidi Pohjois-Irakin Sinjarin Kojon kylästä. ISIS sieppasi hänet 3. elokuuta 2014 ja surmasi samana päivänä yhteisössä 5000 ihmistä ja eristi eloon jääneitä perheistään seitsemän kuukauden ajan. ”Muradin äiti ja kuusi hänen veljeään teloitettiin. Minä ja muut naimattomat naiset jouduimme seksiorjiksi”, hän kertoo BBC Newsin jutussa. Orjuudesta hän pääsi pakenemaan kolmen kuukauden kuluttua.

Nobelin rauhanpalkinnon ehdokkaita oli 331, mikä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Henkilöitä heistä oli 216 ja järjestöjä 115. Ehdokkaiden nimet voidaan  julkaista 50 vuoden kuluttua.

Yhtenä kandidaattina rauhanpalkinnon saajaksi pidettiin liittokansleri Angela Merkeliä. Heti kun hän sai tiedon Nadia Muradin palkitsemisesta, onnitteli hän tätä vilpittömästi ja muisteli tapaamistaan hänen kanssaan. Murad muutti 2015 Saksaan maan hallituksen pakolaisohjelman mukaisesti.

(860.)

Eilen maanantaina, kun menin täällä seitsemättä kertaa uimaan tuli allasjumpasta muuan salskea jenkki. Muitta mutkitta hän alkoi jutella, ja kun hän puhui juuri niin kuin jenkit puhuvat, jouduin muutaman sorryn jälkeen pyytämään häntä toistamaan jonkin asian. Hän kysyi, että olenko jenkki. Sanoin, että suomalainen.

Ukko totesi lähes kotoisasti hullu suomalainen. Pian ilmeni että hänen työkaverinsa tai jokin tuttavansa on suomalainen, jolta on oppinut kyseisen termin. Aikamme juteltuamme hän kysyi ikääni ja ihmetteli, kuinka jaksan tai viitsin uida 150 kertaa 63 jalan altaan päästä päähän muutaman minuutin päälle tunnissa. Sanoin, että se on asennekysymys, enkä koskaan ui vähempää. Siis hullu suomalainen. Kotopuolessa se käy vain mukavammin kun siellä on 25 metrin allas, mutta sekin pitää uida 120 kertaa edestakaisin, jotta kertyy 3000 metriä.

Lähdin altaalle, jonne ensin pitää uintivalvojan valvoessa kirjoittaa pöytäkirjaan nimi- ja osoitetiedot sekä maksaa viisi taalaa.

Sujuu se uinti pienemmässäkin laatikossa, kun vettä on tarpeeksi. Usein olen ihmetellyt Seinäjoen uimahallin pukuhuoneessa ja suihkutiloissa lukuisia kieltotauluja, mutta en enää. Täkäläisen uimalan viisitoistakohtainen ohjetaulu sisältää pikkutarkkoja kieltoja, suosituksia ja rajoituksia. Ohessa muutama:

Aikuisuintivuoro on yli 18-vuotiaille, yleinen vuoro on kaikille. Niiden lasten kanssa, joiden jalat eivät yllä pohjaa, pitää olla aikuinen. (Altaan toinen pää on syvä myös aikuisille). Uimaan ei saa mennä, jos on jokin tarttuva tauti tai avohaava. Sylkeminen ja niistäminen altaassa on kielletty. Hyppätä saa vain syvässä päädyssä jalat edellä. Melskaaminen allas- ja muissa tiloissa on kielletty. Vain rannikkovartiostolaiset saavat vapaasti kellua, mutta vanhempien pitää olla lähellä jos lapsi kelluu ja sen pitää ehdottomasti tapahtua altaan matalassa päässä.

En ihmettele, ettei uimahallissa ole ollut kertaakaan viittä enempää uimaria, sillä lähes jokaisen talon pihassa on uima-allas ja ilmoja piisaa. Läheinen rautakauppa on auktorisoitu myymään ja asentamaan uima-altaita, ja kaupan takapihalla on useita malleja.  Oma uima-allas kotipihassa on yksi amerikkalainen unelma. 

                                              ***

Jenkin toteama hullu suomalainen paikallisella aksentillaan kuulosti humoristiselta. Sen sijaan ikänsä USA:ssa asuneen pikkuserkun lausuma ”iileskotti” tuli kuin suomalaisen suusta, vaikka vain kerran olin sen sanonut. Vakuutuin, ettei kielen oppimiselle ole ikärajaa eikä ennakkoluuloja.

Sitten jouduin vaativaan tehtävään, kun piti selittää mitä iileskotti tarkoittaa. Määrittelin sen omasta näkökulmastani pahanilkiseksi, johon sisältyy tiettyä häiriköintiä.

(859.)

Jet lag eli aikavyöhykkeiden ylittämisestä aiheutuva unen häiriö. Se on jonkin verran vaivannut tällä pallonpuoliskolla: herään varhain, ihan liian varhain. Saa nähdä miten nukkumisen käy kotiin palattua? 

Tiistai eli eilinen meni sadetta pidellessä – koko päivä. Vettä tuli kaatamalla, ja Illalla hätkähdin kun talon puhelimista, äly- ja tietokoneista sekä muista vempaimista kuului samanlaista rimputusta kuin kotona ovikellosta. Pian selvisi, että kyse oli viranomaisten varoitusviestistä runsaan sateen aiheuttamista nopeasti syntyvistä tulvista teille. Sellaiseen lammikkoon kun karauttaa auto voi jäädä ohjauskyvyttömänä kellumaan ja jopa keikahtaa nurin. 

Sade taukosi ja nyt aamu ulkona näyttää poutaiselta. Toivottavasti ihmiset ovat ottaneet varoitusviestin vakavasti, eikä ole tapahtunut onnettomuuksia.

                                          *** 

No, pidit sitten puheen YK:ssa, voisi Donald Trumpille sanoa siihen sävyyn, ettei kaikki mennyt ihan putkeen. Maailman mahtihenkilöt purskahtivat nauruun, eivät sukkeluuksille, vaan puhujan latelemille  ”totuuksille”. Trump on marinoitunut monissa liemissä, ettei hän ihan pienistä hätkähdä. 

Sateesta on se hyöty, että liikenee aikaa sisähommiin, kuten nettisurfailuun ja lueskeluun, ja kun Amerikassa ollaan, niin käväisyyn Walmartin megamarketissa, jollainen on kymmenen mailin päässä. Siellä voi toteuttaa Save money. Live better – periaatetta. Vaikka ei mitään ostettavaa olisi.

Lukemisesta sen verran, että tartuin Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Šveikiin, The good Soldier Svejk, joka ei petä koskaan eikä missään. Saisivat nykyiset sotajoukot rekrytoida enemmän laiskotteluun ja lusmuiluun taipuvaisia Šveikejä, niin sodat vähenisivät. Tällä kertaa vaikutuksensa jätti se kohta, jossa suvun pisimmälle opiskellut palkitaan tuntuvalla stipendillä. Sen on toistuvasti saanut tyyppi, joka on jättänyt opinnot tenttiä vaille valmistumista, koska suvun stipendi on sen verran suuri, että se kannattaa pokata.

Hašekin hahmoilla on monenlaisia aivoituksia. Aivoituksia tuottavat aivot, ihmisen yksi tärkeimmistä elimistä. Aivoja ei korvaa kehittyneinkään tietokone, tekoälystä puhumatta. Aivojen merkitys korostuu, sitä enemmän, mitä pidempään ihmiset elävät eikä muisti pysy mukana.

Aivoja pitää treenata, ja yksi luonnollinen treeni on tarpeeksi syvä ja pitkä uni – Jet lagista huolimatta. Uni on aivojen viemäri, ja tätä viemäröintijärjestelmää tutkii neuroscience, aivotutkimus*. Siihen koitin perehtyä, mutta näillä lahjoilla se jäi yritykseksi.

*Christine Turenius-Bell, Assistant Professori of Biology College of Rhode Island

(858.)

Aura lienee vanhimpia maatyökaluja. Auralla rikotaan maanpinta, jotta saadaan siemen itämään. Aura on kuvattu Voluntownin kaupungin vaakunassa ja kaupungin suomalaisten kokoontumistalo on Aura Hall, siis toimintojentalo. Tällä seudulla suomalaiset ovat olleet merkittävä vähemmistö, ja viime lauantaina 22.9. Aura-hallilla vietettiin pereinteistä syystapahtumaa nyt jo 95. kerran.

Meitä juhlijoita oli viitisenkymmentä mukaan lukien (kuvan) Massachusettin haitarikerhon eli Massachusetts Accordion Clubin kuusi soittajaa. Väki oli vanhaa, meno nuorekasta ja ruoka maittavaa. Aura-seuraa vaivaa sama kuin muitakin siirtolaisten yhdistyksiä, jäsenet ikääntyvät eikä toiminta kiinnosta nuoria.

Haitarimusiikki nosti tunnelmaa ja muistoja. Kevyesti parit keinahtelivat valssia, jyskyttivät polkkaa ja menivät joukolla vanhoja ryhmätansseja. Hannu Mäki-Puro, lähtöisin Merikarvialta, lauloi Jätkän humpan, Besame Muchon, Metsäkukkia, Kuolleet lehdet ja monet muut ikivihreät. Trumpettiakin hän puhalsi.

Voluntown-nimen alkuperä juontaa 1600-luvun lopulta kun paikkakunnalle kokoontui vapaaehtoisia (volunteer) rauhoittamaan sotaisia englantilaisia. Vapaaehtoisvoimin hoituivat myös Aura-hallin järjestelyt. Heti sisään tultaessa tarjolla oli herkullisia voileipiä ja kahvia. Myöhemmin seisovassa pöydässä oli tuhtia ruokaa, kuten peruna- ja porkkanalaatikkoa, salaattia ja rosollia, lihapullia ja lisukkeita. Ruoka maistui, sillä moni näytti panostaneen tähän juhla-ateriaan. 

Paikalla poikkesi myös demokraattien kongressivaaliehdokas Steve Mikutel, joka onnitteli Aura-seuraa ja kehui meitä suomalaisia. Ilta eteni musiikin ja arpajaisten merkeissä. Lopuksi nautittiin sinivalkoista täytekakkua ja kahvit. Juhlat oli juhlittu iltaseitsemäksi. Johtuiko orkesterin ohjelmistosta vai Hiski Salomaan (1891-1957) sanoituksesta, mutta toivomaani Länne Lokaria ei kuultu.

Illan aikana moni tuli tervehtimään, että mikä minut on saanut paikalle. Siinä oli joku, joka oli lähtenyt Heinolasta ja jonka miesvainaja oli syntyjään Ilmajoelta,  muuan nainen oli Keuruulta ja Ranta-Purolan vaimo oli Haaparannasta. Monen suomen kieli oli unohtunut lähes tyystin yhteisenä kielenä käytimme finengelskaa.

(857.)

Jokainen tunnistaa sen napsahduksen  ja sihahduksen, joka kuuluu avattaessa juomatölkki. Näin viikonloppuisin tuo ääni toistuu, ja moni siemaisee tölkillisen raikasta suomalaista lonkeroa. Niin myös tällä puolella Atlanttia, The Finnish Long Drink. Legend of 1952.

Tämä pieni Voluntown Connecticutissa on niitä itärannikon paikkakuntia, missä myydään lonkeroa eli The Long Drink -juomasekoitusta. Sitä saa myös New Yorkissa ja Georgiassa eli niillä seuduilla – Etelä- ja Pohjois-Carolinassa – minne äskeinen hirmumyrsky rantautui.  Maailmalla liikkuessa on mukava todeta asioita, joilla on yhteys kotimaahan olipa kyse arkkitehti Eero Saarisesta tai oopperatähti Karita Mattilasta. Erityisen mieluisaksi tällaisen yhteyden tekee ja antaa sille lisäarvoa se, jos aistimuksen synnyttää maku. Sanotaan vaikkapa Pirkon Pakarin Juureskakko, Atrian Helapää tai Fazerin sininen. Siinä olisi iso osa kotimaata.

Lonkeron tie tänne 6600 kilometrin päähän avautui viime keväänä kahden sisukkaan suomalaisen eli Eero Partasen ja Sakari Mannisen ponnistelujen tuloksena. Ja taustatukea hankkeelle on antanut Foodwest Seinäjoelta.

Amerikkalaiset ovat taitavia markkinoijia. Ainakin yksi mainos kertoo, kuinka ”maailman onnellisimman kansan huippu-uutuus tulee Amerikkaan. Kyse on aidosta kirpakasta juomasta ja sen virkistävästä täysin jäljittelemättömästä mausta”. Kuuden tölkin pakkauksessa, joka muuten maksaa 15.99 dollaria, kerrotaan lonkeron historia, joka alkaa vuodesta 1952 eli Helsingin olympialaisista.

”Neljämiljoonainen köyhä kansa toipui toisen maailmansodan seurauksista. Maastaan ylpeänä suomalaiset halusivat tarjota urheilijoille ja turisteille unohtumattoman elämyksen. Oli kuitenkin vakavasti harkittava, kuinka tarjota juomia tarpeeksi nopeasti kaikille vierailijoille. Ratkaisuksi syntyi ajatus uudesta vallankumouksellisesta drinkistä. Näin syntyi ensimmäinen Lonkero. Ihmiset ihastuivat siihen ja vaativat, että juomaa pitää saada myös kisojen jälkeen.”

Selostus päättyy Cheers – Kippis!

Samassa yhteydessä on kolme vanhaa mustavalkoista valokuvaa. Yksi esittää avajaisia täpötäydellä Olympiastadionilla, toinen Paavo Nurmea ja kolmas työmiehiä stadionia rakentamassa.

Valokuvan olen kaapannut The Long Drink Companyn nettisivulta. Siinä on kaksi kylmää tosiasiaa; pilkkionkijat ja tuote maininnalla suomalainen polttoaine.

(856.)

Trump lupasi vaalikampanjansa aikana ja tultuaan valituksi presidentiksi, että tehdään taas Amerikasta iso.Täällä kaikki jo ennestään on isoa, tai sellainen käsitys tästä maasta on annettu. Saattaa se ainakin osittain pitää paikkansa, kun päivittäin näkee asioita, jotka voi ihan huoletta luokitella superlatiiveillä.

Tuossa kadun toisella puolella seisoo rekan nuppi. jollaista en Suomessa ole nähnyt. Hytti on korkea eikä se ihan jokaisen ylikäytävän ali mahdu menemään. Muutkin ulottuvuudet ovat mittavat. Nouseminen ohjaamoon vaatii ketteryyttä, voimaa ja tekniikkaa.

Sitä en tiedä millaista tuota jättiläistä on ajaa, mutta näppärästi naapuri sen ajaa ahtaaseen tilaan. Tuollaisia näillä teillä näkee runsaasti kun ne jyräävät kuormineen pitkin ja poikin mannerta. Joka yöksi kuski ei pääse kotiin, vaan petipaikka on ohjaamon takaosassa. Ulkomitoista päätellen liikkuva kämppä on pienen yksiön kokoinen.

Ison vaikutuksen tekee joka kerta erään ravintolan isomahainen levysoitin. Niitä näkee amerikkalaisissa elokuvissa, mutta livenä se tehoaa ihan toisella tavalla. En tosin ole kuullut kenenkään koskaan soittavan tuota pulleata gramofonia, jonka nimi on rock-ola. Haluaako se pitää mölyt mahassaan ja olla vain näytteillä.

Sen sijaan yllätyksen aiheutti täkäläinen lähin kunnallinen uimahalli ja sen minimaalinen allas, josta sen tekee amerikkalaisen sen jalka- eli foot-mitta. Olen käynyt siinä kaksi kerta uimassa tavoitteena suoriutua kolmesta kilometristä. Ensimmäisellä kerralla sekosin pariin otteeseen laskuissa ja päädyin alimittaiseen suoritukseen. Se harmitti.

Allas on vähän päälle 60 jalkaa pitkä, joten edestakaisin pitää kauhoa 150 kertaa saavuttaakseen tavoitteen. Eilen Polarin mittari kertoi, että ajan ja kulutuksen (Kcal) puolesta tavoite tuli saavutettua.

Uiminen – ei siis mikään pulikointi – tuollaisessa lyhyessä altaassa on jatkuvaa kääntymistä eli täkäläisittäin turn around, ja tehokas kroolaaminen jää vähemmälle. Altaassa ei ole rataköysiä ja uidessa pitää seurata pohjaan maalattua linjaa. Onneksi uimareita on vähän, ensimmäisellä kerralla lisäkseni muuan nainen ui jonkin aikaa ja toisella kerralla herra kroolaili laitaradalla. Näin tilaa oli riittävästi eikä kukaan joutunut törmäyskurssille.

(855.)