Turjan tarinaa

Yritin eilen iltapäivällä tehdä kävelylenkin,  mutta yritykseksi se jäi. Ensinkin ilma oli tukahduttavan kuuma ja toiseksi tuolla ohikulkevalla maantiellä oli hermostuttavan vilkas liikenne. Kaiken lisäksi kävelijä tunsi olonsa epämukavaksi kapealla luiskalla autojen ja moottoripyörien huristaessa vastaan ja ohitse.

Oliko lämmin ilma, joka houkutteli moottoripyöräilijöitä liikkeelle, mutta niitä meni yksitellen, pienempinä ja isompina ryhminä kuin herhiläisiä. Jotkut motskarit olivat kooltaan muhkeita varustettuna sivulaukuilla ja muilla pöntöillä. Monen perässä lepatti Yhdysvaltojen lippu. Sitten oli näitä prätkiä, joita ohjattiin korkealta pidettävistä sarvista ja joka prätkän päällä oli kuskin lisäksi seuralainen. Se ihmetytti kun moni ajoi ilman kypärää t-paidassa. En tiedä, kokoontuivatko motskarit jossakin vai ajelivatko vain lämpimikseen.

Tuossa ympäristössä jalankulkija vaikutti harvinaiselta, eikä siellä muita sen lajin edustajia näkynyt. Lähimpänä oli yksinäinen pyöräilijä, jonka näin. Maisema vaikutti kovin hiljaiselta eikä talojen pihoissa ollut liikettä ja tuntui kuin ketään ei olisi ollut kotona. Ainoa ajoneuvoton ihminen, jonka näin, tuli eräästä pihasta taluttaen valkoista koiraa, se haukkua louskautti pari kertaa minua ja isäntä hymyili ystävällisesti.

Nämä jenkit ovat ystävällistä väkeä. Kuppilassakin edeskäypä käy tämän tästä kysymässä, onko kaikki hyvin, eikä siihen kehtaa sanoa, että kahvi on laihaa. Joku kysyy, että mistä olen – kai sen vuoksi – kun näytän jotenkin oudolta tai käyttäydyn epäamerikkalaisittain.

Sitten kun utelijalle sanon olevani Suomesta, on hänen ilmeensä hämmästynyt tai peräti hölmistynyt. Mutta se kuuluu täkäläisen tuttavallisen small talkin avaukseen, pian näet paljastuu, ettei kysyjällä ole hajuakaan missä sellainen Finland sijaitsee. No, kysytty mikä kysytty ja vastaus annettu.

Huushollissa ilmeni yksi yllättävä joskin vähän mutkan takaa tullut yhteys Suomeen: Pölynimuri. Se on sellainen amerikkalainen, jota liikutetaan pystyn varren päässä, siis aivan toisenlainen kuin kotona käytettävät lattialla makaavat. Amerikan laitteessa lukee isoin kirjaimin XL ORECK. Sama nimi oli Suomen edellisellä Yhdysvaltain-suurlähettiläällä etunimeltään Brucella. Hänen isänsä on ollut menestyksekäs pölynimuritehtailija, ja oli poikakin jonkin aikaa varatoimitusjohtajana ennen kuin rupesi muihin hommiin. 

(854.)

Sanasta miestӓ … ja niin edespӓin.
Vastuu sanomisen seurauksista tunnetaan. Se tuli hetkessä selväksi kun Oulun kaupunginvaltuutetulta Riikka Moilaselta lipsahti sammakko nimeltään ihmisroska. 

Hӓn kӓytti sanan- ja sanomisenvapautta vӓljӓsti ja päästi ilmoille väärään aikaan väärässä paikassa eli valtuuston kokouksessa sellaista, josta ensimmäisenä poltti kääminsä Moilasen työnantaja, valtakunnallinen terveysfirma, joka oitis kehotti häntä lähtemään. Kaikkea, mitӓ ajattelee ei saa sanoa ӓӓneen, ei etenkӓӓn tällaisen yrityksen johtaja kaupunginvaltuuston kokouksessa. Siellä vastuu on puhujalla, ei kuuntelijalla. Ihmisroska on pahasti sanottu, vaikka tarkoitus olisi puuttua vain roskaamiseen eikä nimitellä sen aiheuttajia

Tӓӓllӓ Yhdysvalloissa samanlaiseen kӧmmӓhdykseen kompastui viime presidentinvaaleissa Hillary Clinton nimittӓessӓӓn tӓkӓlӓistӓ ihmisroskaa sanalla deplorable. Se on suurin piirtein sama kuin surkimus. Niinpӓ nӓmӓ surkimukset ӓӓnestivӓt rouva Clintonin sijasta Trumpia tunnetuin seurauksin. Nyt Amerikkaa johtaa mies, jonka puheet sisӓltӓvӓt roskaa enemmӓn kuin yksi iso kaatopaikka. Onneksi presidentin ympӓrillӓ on sen verran niitä, jotka pitӓvӓt Trumpia liakanarussa, ettei hӓn pӓӓse möläyttelyllään pahemmin tyrimään. Maailmaan tunnetusti mahtuu ääntä.

Trump oli vaarattomampi valinta kuin rva Clinton. Moni tarkkailija on sitä mieltä, että presidenttinä Clinton olisi jo ehtinyt aloittamaan ainakin yhden uuden sodan. Jenkit ovat näet kovia, mutta myӧs kehnoja sotimaan ja perӓti onnettomia solmimaan rauhaa.

Tuli mieleeni, ettӓ olisiko valtuutettu Moilanen selvinnyt ilman potkuja, jos olisi kӓyttӓnyt ihmisroskaksi nimittӓmӓstӓӓn kohteesta lempeämpää termiӓ resukemeli. Sekӓӓn ei mairitteleva ilmaisu ole, mutta siinӓ on jotakin inhimillistӓ. Resukemeli on Pentti Haanpӓӓn lanseeraama luonnehdinta. Siitä hänen tyӧantajansa, vai onko kirjailjalla ensinkӓӓn muuta tyӧnantajaa kuin lukeva yleisö, ei kimpaantunut. Kirjailjan tehtӓvӓnӓ on tuottaa lukijoilleen elӓmyksiӓ, ajatelemisen aihetta ja tonkia epӓkohtia. Enimmӓkseen se hoituu resukemelien kautta.

Hurrikaani Florencen rantautuu voimakkuudeltaan ”ykkösenä” asteikon korkeimman arvon ollessa viisi. Myrskyn nopeus on hidastunut, mutta yhä se on tuhovoimaltaan vaarallinen nostaen mittavia tulvia. Ihmisiä varoitetaan jatkuvasti, ja Etelä–Carolinassa yli 100 000 kotitaloutta on ilman sӓhkӧӓ. Jokainen tietää, mitä on sähkötön elämä.

Tänne itärannikon Connecticutiin Florencen riehuminen ei ainakaan vielä ole ulottunut. Tosin paikallisten mukaan sateita on tullut enemmän kuin normaalisti syyskuussa, vaikka hurrikaanit näissä maisemissa toistuvat joka syksy, mutta tämänkertainen lienee pahimpia.

Seurataan tilannetta.

Kuva: Paikallisessa kaupassa oli The Finnish Long Drink-juomaa. Pitihän sitä ostaa. Toisessa kaupassa oli suomalaista voita.

(853.)

Nӓistӓ maisemista eli Amerikan itӓrannikolta meille suomalaisille tuli aikoinaan radiosta tutuksi lausahdus: Tӓӓllӓ New York ja Jussi Himanka. Ja sitten tuutista alkoi tulla uutista, raporttia ja muuta selontekoa, jotka avarsivat meikӓlӓisten maailmankuvaa. Himanka (1918-1987) oli Ylen ensimӓinen Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja.

Minӓ en aivan ole New Yorkissa, mutta aika lӓhellӓ, parin tunnin junamatkan pӓӓssӓ Connecticutissa. Saavuin Bostoniin lauantai-iltana Reykjavikin kautta. Maahantulo sujui niin sanotusti heittӓmӓllӓ, ja koppalakkinen virkailija kysyi ensin, kauanko viivyn tӓӓllӓ ja onko minulla oleskeluun tarvittava mӓӓrӓ taaloja. Sanoin, ettei tӓnne Suomesta kannata lӓhteӓ tyhjin taskuin. Se riitti, ja herra kolautti passiini maahantuloleiman.

Tӓssӓ pienessӓ Voluntownin kaupungissa ensimmӓinen havaintoni oli se, ettӓ jenkit tykkӓӓvӓt pitӓӓ maansa lippua esillӓ. Niitӓ hulmuaa tai sӓӓstӓ riippuen roikkuu saloissa, pienempiӓ koristaa talojen seiniӓ tai katulamppujen pylvӓitӓ, kuten kuvan Jewett Cityssӓ. Sijoillaan ne ovat yӧtӓ pӓivӓӓ, oli juhla tai arki.

Tӓnӓӓn tiistaina eli 11. syyskuuta on yksi Yhdysvaltain lӓhihistoriasta katkerasti muistuttava vuosipӓivӓ: 17 vuotta sitten Al Qaidan saudiarabialaiset terroristit lensivӓt matkustajakoneilla New Yorkissa pӓin World Trade Centerin pilvenpiirtӓjiӓ. Seuraukset olivat tuhoisat. Tӓmӓ pӓivӓ muistetaan myӧs siitӓ, ettӓ presidentti Georg Bush jr julisti syksyllӓ 2001 terrorismin vastaisen sodan, jolle ei nӓy loppua vielӓkӓӓn.

Nӓinӓ pӓivinӓ Pohjois-Amerikan itӓrannikkoa lӓhestyy jokasyksyiseen tapaan hurrikaani. Nyt se on Florence, jonka voimakkuus luokitellaan neljӓksi ja pian viideksi eli melkoiseksi jytkyksi. Tӓnne asti sen tuhovoiman ei pitӓisi ulotua, mutta Pohjois- ja Etelӓ-Carolinassa Floridan pohjoispuolella evakuoidaan ihmisiӓ tӓyttӓ pӓӓtä myrskyn tieltӓ. Kotinsa joutuu jӓttӓmӓӓn perӓti miljoona ihmistӓ.

Pӓӓtӓn raporttini: myrskyn jӓlkeen on poutasӓӓ. Sitӓ rataa kai tӓӓllӓkin mennӓӓn.
(852.)

”Seuraavaksi Seinäjoki”, toteaa kuulutus. Täysi junanvaunu hörähtää huvittuneeseen nauruun. Juna näet seisoo Seinäjoen asemalla ja lähtöön on vielä kymmenen minuuttia. Sitten puheenvuoro on Konduktöörillä, joka ilmoittaa, että juna lähtee poikkeuksellisesti ratatöiden vuoksi Seinäjoelta eikä Kokkolasta. Näin väärään aikaan ilmoille päästetty kuulutus saa selityksensä: juna on yöpynyt Seinäjoella, ja kun junan sähköt kytkettiin ohjelmoitu kuulutus toimi.

Se siitä. Päivästä tulee lämmin jollaiseksi aamut ovat viime kuukausina kehittyneet. Jossakin Kaurismäen elokuvasta on jäänyt muistiini töksäytetty kysymys: Saavutitko matkalle asetetut tavoitteet? Joillekin matkoille voi ja pitää asettaa tavoite, mutta matkan voi tehdä ilman tavoitteitakin. Sitä en muista, millainen matka Kaurismäen elokuvassa oli kyseessä. 

Pitäisikö ruveta pohtimaan matkan tavoitteita. Antaisivatko ne neljän viikon Amerikan-matkalle tiettyä asiallisuutta ja erottaisivat sen pelkästä vapaa-ajan matkasta,  matkasta, johon sisältyy jonkinlainen huokea viittaus huvimatkaan. 

Kuukauden ajan kun pitää silmät auki ja katseen valppaana riittää se jo tavoitteeksi. Toinen tavoitteeni voi olla englannin sujuvoittaminen, joten tuppisuuksi ei pidä heittäytyä. Siitä ei kaukana ole umpimielisyys. Yhteinen kieli avaa ja avartaa uusia maailmoja. Maahanmuuttajienkin kotoutumisen tärkein vaihe on yhteisen kielen opettelu. Kolmas tavoite olkoon kotoperäinen, kolme kertaa viikossa tapahtuva kolmen kilometrin uinti. 

Huomaamatta ylivoimaiseksi tavoitteeksi taitaa nousta se, kuinka Donald Trump selittää parhain päin häneen kohdistunutta kritiikkiä. Ryöpytystä ja pauhua on tulossa, jos sitä on tähänkin asti tullut. Äskettäin Trumpin hallintoa pöyhi New York Timesissa nimetön kirjoittaja niin ankarasti, että Trump haluaa poliisivoimien selvittää kirjoittajan henkilöllisyyden. Viisaampaa olisi selvittää se, pitävätkö kirjoituksen väitteet paikkansa. Kirjoittaja on sivuseikka. Saatan tämän tavoitteen suhteen olla lokakuun 8:ntena  paljon tietävämpi.

Iän tuoma kokemus tuntuu olevan valttia valmistautuessa matkalle: mitä pidempi matka, sitä lyhyempi valmistautuminen. Tälle reissulle pakkaaminen ja muu säätäminen tapahtui eilen, ja tärkein toimi oli jättää lotto ja jokeri viideksi lauantaiksi. Sille tavoitteelle asetan suurehkoja odotuksia, mutta niiden varaan ei kannata mitään suunnitella. 

Tampereen jälkeen juna lisää vauhtia. Tällä vauhdilla kukaan ei pystyisi rikkomaan joskus kuulemani jonkun eteläpohjalaisen yrittäjän ennätystä juoda Helsingin ja Seinäjoen välillä viisitoista tuoppia. Se on samaa luokkaa kuin Pauli Nevalan keihästulosten 90 metrin keskiarvo jonakin ammoisena suvena. Enää siihen pystyvät  vain saksalaiset keihäänheittäjät. 

Alkumatka sujuu siis hyvin, mutta hieman huolestun Helsinki-Vantaan turvatarkastuksesta. Vyö pois, lompakko, puhelin ja iPad sammioon, joissa muhii basilleja, toiseen sammioon käsimatkatavara. Ja sitten läpivalaisu voi paljastaa liian ison Pepsodent-tuubin ja šampooputelin.

Onneksi Reykjavikissa on kolmen tunnin välilasku, jonka aikana kerään voimia viimeiselle etapille Bostoniin, jossa on oltava terävänä eli skarppina. Yhdysvallat ja varsinkin sen rajaviranomaiset ovat aina arvoituksellisia.

PS. Turvatarkastus meni mainesanalla erinomainen, ja siirryin Icelandairin lähtöportille.

Kuva: Polkupyörä on sisustuselementtinäkin tehokas. Kuvan nappasin viime kesäkuussa abn-majapaikassa Hampurissa.

(851.)

Aamulla kotiin kannetussa sanomalehdessä kerrottiin neljän saksalaisopiskelijan körötelleen sähköautolla Baijerin Asbachista Seinäjoelle.  Matkaa kertyi 2350 kilometriä ja Renault Zoe piti ladata 23 kertaa. Varmaan on ollut hieno kokemus ajella eAutolla hyviä teitä läpi vauraan Saksan ja Ruotsin aurinkoiseen Suomeen.

Näinä päivinä on saksalaislehdissä ja joissakin ruotsalaisissa paikallislehdissä kerrottu, kuinka kiinalaispari Zu Yuntong, 25, ja Li Shizun, 31, myivät talonsa ja vuokrasivat Pekingissä asuntonsa bnb:n kautta rahoittaakseen toukokuussa aloittamansa 60 000 kilometrin automatkan Eurooppaan ja takaisin. Mikä ajellessa kun tankissa on bensaa ja alla kumipyörät, vaikka joinakin päivinä auto on pitänyt tankata peräti kolme kertaa. Kyseessä on näet Smart, kahden hengen kirppu, jonka tankkiin mahtuu 28 litraa polttoainetta.

Smart on ketterä peli suurkaupungeissa, mutta matka-autona ahdas ja epäkäytännöllinen. Smart on yhdistänyt opiskelija Zu:n ja valokuvaaja Li:n. Kiinassa merkillä on oma yhteisönsä, joka on tukenut hieman ”tärähtäneinä” pidettyjä maailmanmatkaajia. Autoon mahtuu juuri se, mitä viikonloppureissulla tarvitaan. Mutta kun puolen vuoden matkalle pitää ottaa kahden ihmisen tavarat, niin siinä pitää osata karsia tarpeellinen vähemmän tarpeellisesta. Kyse kun ei ole mistään tilaihmeestä.

Matkaan Zu ja Li valmistautuivat perusteellisesti ajamalla kahdeksan kuukauden aikana 7000 testikilometriä. Reissun alku oli ikimuistoinen, sillä Kiinasta on Venäjälle vain yksi rajanylityspaikka ja muodollisuuksiin Kiinan puolella meni tunti, mutta Venäjän puolella kahdeksan. Päivässä rajan yli pääsi tusinan verran autoja. Sen jälkeen huonot tiet koettelivat jousia ja renkaita. Kattoteline murtui, eikä sitä voinut korjata, kun ei ollut varaosaa. Se piti tilata Kiinasta, joten lastia oli kevennettävä jättämällä tien varteen makuusäkit ja -alustat, retkituolit ja -pöytä ja muuta sen kaltaista. Kattotelineen varaosan he saivat Oslossa.

Parisataa kilometriä ennen Osloa heihin iski totaalinen kyllästyminen. Istuttuaan tuntikausia eräällä huoltoasemalla puhumatta sanaakaan syttyi ajatus etsiä hotelli ja levätä kunnolla. Ajaessaan hotellille seisoi metsätiellä yhtäkkiä majesteetillinen hirvi, joka oli suurempi kuin Smart. Siinä unohtuivat vaikeudet.

Pariskunta kuvaa matkaansa, että se oli  ”ajamista, ajamista…” Euroopan erinomaisilla teillä päivittäin taittui 1000 kilometriä, mutta joskus oli tyytyminen 200-300 kilometriin. Matkan aikana he ajoivat 45 valtion kautta. Pitkiin pysähdyksiin ei ollut aikaa, mutta ”pääkaupungeissa pysähdyimme ja otimme valokuvan tapaamistamme Smart-kuskeista. Yönsä Zu ja Li viettivät Airbnb:ltä varaamissa huoneissa.

”Kaikkialla meihin suhtauduttiin ystävällisesti.” Niin myös napapiirillä Rovaniemellä. Siellä Smart jää melkein piiloon.

(Kuvakaappaus Spiegelonlinesta 30.8.)

(850.)

Matkustan lauantaina maahan, jonka presidentistä ilmestyy ensi viikolla 448-sivuinen kirja Fear [Pelko]. Sen on kirjoittanut Bob Woodward, Yhdysvaltojen tunnetuimpia reporttereita. Hän oli aikoinaan paljastamassa Nixonin Watergate-skandaalia Washington Postissa. Hän on kirjoittanut kirjan kahdeksasta maansa presidentistä Nixonista Obamaan.

Kirjaa varten Woodward on haastattelut vallan ytimessä olleita lukuisia ihmisiä. Joukosta kuitenkin puuttuu presidentti Donald Trump, jonka lähipiirissä kirja räjäyttää melkoisen pommin ja jättää kansalle johtopäätöksen: Trump kumppaneineen on tuomittu epäonnistumaan. Siksi säälimättömästi poraudutaan Trumpin sirkusmaiseen hallintoon.

Elokuussa kirjan jo valmistuttua Trump ilmoitti halukkuutensa tulla haastatelluksi, mutta se oli myöhäistä. Kun presidentti näki katkelman kirjasta haukkui hän sen ”yksinkertaisesti huonoimmaksi kirjaksi”. Selvää on, että Trumpille tulee uusi ongelma kirjasta, joka ei hänen kannaltaan olisi voinut ilmestyä pahempaan aikaan. Amerikkalaiset valitsevat yhdeksän viikon kuluttua välivaaleissa uuden kongressin. Republikaanit ovat valmiiksi puolustuskannalla ja gallupien mukaan 14 prosenttia demokraatteja jäljessä. Vielä kun 60 prosenttia amerikkalaisista on tyytymättömiä Trumpin viranhoitoon, niin katastrofi tässä tulee.

***

Niin, että tuollaiseen maahan lennän. Tai ei se ihan varmaa ole, salliiko maahantuloviranomainen, U.S. Customs and Border Protection, pääsyni. Ensimmäinen vaihe ESTA eli Electric System for Travel Authorization on hyväksynyt luvan, mutta sitten mainitaan ehto: ”Tämä ei takaa pääsyä Yhdysvaltoihin. U.S. Customs and Border Protection virkailija tekee lopullisen päätöksen.” Olen muutaman kerran seissyt tuon lunkin oloisen virkailijan edessä. Joka kerta hän on sallinut minulle pääsyn otettuaan minusta valokuvan, sormenjäljet ja leimattuaan passiini kolisevalla rohjolla tarvittavan luvan.

Joka kerta seistessäni CBP-virkailijan syynättävä on käväissyt mielessä, jospa joudun jäämään lentokentälle. Tällä kertaa se tietäisi neljän viikon oleilua Bostoni kansainvälisellä lentokentällä.

(848.)

Sauvakävelyn terveysvaikutuksista on saatu uutta tutkimustietoa. Sen mukaan sauvakävely lisää rasvakudoksen aineenvaihduntaa vilkastuttavaa hormonia keski-ikäisillä ylipainoisilla miehillä, joilla on riski sairastua diabetekseen. Kohtuukuormitteinen sauvakävely peittosi terveysvaikutuksiltaan kuntosaliharjoittelun. ”Sauvakävelystä on edelleen epäluuloja ja harhakäsityksiä siitä, että se olisi vain puuhastelua, josta ei ole kummoistakaan hyötyä”, sanoo terveysliikunnan Mika Venojärvi dosentti Itä-Suomen yliopistosta. (HS 25.8)

Harrastin aikoinani sauvakävelyä ja pidin siitä, mutta oikean jalan kulunut polvi ei. Niinpä nyt on selvitettävä, olisiko aika korvata muutaman päivän yli 70 vuotta palvellut polvi tekonivelellä. Vanha polvi toimii hiihdossa, pyöräilyssä ja uinnissa oikein hyin, ja ne suorastaan hoitavat ihmiskehon suurinta niveltä, mutta jo kävely ohutpohjaisilla kengillä aiheuttaa ikäviä tuntemuksia.

Vanhenemisesta puheen ollen ja sen päästyä toden teolla vauhtiin, kirkastuvat haalenneet muistot ja nousevat pintaan. Parempi se kuin ikääntymisen se vaihtoehto, jolloin mieli myrkyttyy ja tuottaa katkeruutta ja ilkeyttä – siis tekee ihmisestä pirullisen. Sellaiselle kaikki oli ennen paremmin, markka-ajan hinnat kohdallaan, radio-ohjelmat, kuten Kankkulan kaivo, hauskoja ja tv:n Heikkiin ja Kaijaan oli helppo samaistua. Kestävyysjuoksijat pärjäsivät. Mikään ei ole kuin ennen. Ei ihme, että ihmiset haluavat nähdä ja kuulla, mistä kaikesta mielennsäpahoittajat Heikki Kinnunen tai Antti Litja oikein närkästyät.

***

Olen todennut käyttökelpoiseksi keinoksi karkottaa iän tuomaa katkeruutta nostamalla agendalle kokemuksen New Yorkin maratonilta syksyltä 1981 ollessani 33-vuotias. Aikaani en muista eikä sillä ole merkitystä. Mutta sillä on, että ensimmäisenä maaliin Central Parkissa oli tullut Alberto Salazar vieläpä ME-ajalla 2.08.13. Sitä muistellessa saatan kokea ohikiitävän hetken, miltä tuntui kun kaksi miljoonaa ihmistä kadun varsilla kannusti – Go, Go!

Seuraavan päivän lehtien palstat olivat revetä kun voittajasta tehtiin sankari. Sankaruuden ja urheilun raadollisuus kuitenkin nousivat esiin kun korostettiin, että Alberto Salazar oli pikkupoikana muuttanut perheensä kanssa Yhdysvaltoihin sen perivihollismaasta Kuubasta!

Kaksi vuotta myöhemmin eli vuoden 1983 New Yorkin maratonin aikaan tehtiin myös ”sankariteko”. Yhdysvallat liittolaisineen valloitti pienen Grenadan saarivaltion kun presidentti Ronald Reagan pelkäsi sen muuttuvan venäläis-kuubalaiseksi marxilaisuuden tyyssijaksi.

Enää en sauvakävele enkä juokse. Uin, mutta joudun pian törmäyskurssille allasmitoituksen kanssa. Olen näet lähdössä ensi viikon lopulla muutamaksi viikoksi USA:han ja siellä uima-altaat ovat enimmäkseen jaardimittaisia.

Pitääkö tässä vielä opetella jaardien muuttaminen metreiksi sen lisäksi, kun joutuu vertailemaan taaloja euroihin ja jenkkien lämpömittarin Fahrenheiteja celsiusasteisiin. Siinä toimii laskukaava: jos esimerkiksi on 68° Fahrenheitia, niin celsiuksiksi se muutetaan (68°F – 32) × 5/9 = 20 °C. Ei se ihan heittämällä eikä ilman laskinta käy.

Kuva: Jazzin kuunteleminen on sopivaa valmistautumista Amerikan-matkalle. Se on muutenkin ansiokasta musiikkia.

(847.)

Tasavallassa syntyi 70 vuotta sitten eli 1948 elokuun 24. päivä 249 lasta. Tiedän kaksi, jotka viettävät tänään 70-vuotispäivää. Toinen olen minä ja toinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Tuolloin elokuussa meitä syntyi yli 9000 lasta ja koko vuoden saldo oli peräti 107 759. Poikia heistä oli 55 288 ja tyttöjä 52 471*. Näin meidät luokitellaan suuriin ikäluokkiin, jollaiset ovat tuoneet tähän maahan paljon hyvää, ja tuovat sitä yhä vielä. Yksi sellainen on vuonna 1948 voimaan tullut lapsilisälaki, josta lapset yhä pääsevät osallisiksi.

Seitsemän vuosikymmentä ei loppujen lopuksi mikään pitkä ajanjakso ole, mutta pienen ihmisen, kuten tällaisen Leppäsen Preetin kannalta siihen mahtuu monenmoista. Minun kaksi elämänmittaista valintaani, ammatti ja harrastus, saivat alkunsa 60-luvun puolivälissä. Olin ollut kesän Mannerheimin lastensuojeluliiton uimakoulunopettajana ja kirjoitin siitä jutun pitäjänlehteen. Vähän yli kuusikymppisenä huomasin työskennelleeni reilut kolmekymmentä vuotta toimittajana.

Uintiharrastus on aina ollut veden äärellä kasvaneelle niin lähtemätön, että uin vuosittain reilut 200 kilometriä. Jossain vaiheessa hankin uinnin A-valmentajan tutkinnon, seurasin uintia EM ja MM-tasolla paikan päällä ja kuuluin Saksan uintivalmentajaliittoon (Deutsche Schwimmtrainervereinigung). Huomasin kuitenkin, että saksan kieleni kehittyi valmennustaitoja nopeammin ja niin valitsin kielen.

Saksan kieli tuli mieluisaksi kouluaikana, kun sitä paasattiin (pauken) seitsemän vuotta. Kesällä 1985 minulla oli tilaisuus osallistua Leipzigissa yhtenä ei-sosialistisen maan edustajana saksan kielen kurssille. Se oli tehokas kuusiviikkoinen, mutta vielä tehokkaammin se opetti kommunismin ihanteiden ja käytäntöjen olevan valovuosien päässä toisistaan. Pian DDR tuupertui omaan mahdottomuuteensa ja Länsi-Saksa otti sen hoteisiinsa. Sen ymmärtää, että meillä kartalta poistuu kuntia, mutta keskeltä Eurooppaa pyyhkäistään pois koko valtio. Se oli jotakin!

Saksassa käyn säännöllisesti ja lähiajan suunnitelmissa on vierailla Hampurin Elbphilharmoniessa. Se on mahtava konserttitalo, jonka rakentaminen keskelle Elbeä pitkittyi vuosikausia ja kustannukset nousivat lopulta 800 miljoonaan euroon – ja jota tietty kritisoitiin. Heti ensimmäisenä valmistumisvuotena 2017 siellä kävi miljoona ihmistä. Eiköhän siellä pian nähdä meidänkin herra istumassa konsertissa?

Hieno kokemus myös oli osallistua muutama vuosi ennen eläkettä Århusissa pohjoismaiden journalistien ns. pitkälle kurssille. Korkeatasoisten esitelmien, workshopien ja ekskursioiden ansiosta käsitys pohjoismaista syveni. Niin, ja tuli sillä kurssilla opittua muutama sana tanskaakin.

Tässä on vielä paikallaan onnitella – maan isää.  Olemme tasan yhtä hyvää vuosikertaa. Koska en käytä Facebookia, mutta vaimo ja tytär käyttävät ja he tiedottavat sinne tulleista onnitteluista, joita on yhtä runsaasti kuin entisen toimittajan saamia palautteita. Ne kaikki lämmittävät. Erityisesti lämmittää Jani Sievisen onnittelu – uintimiehiä hänkin.

*http://tilastokeskus.fi/til/synt/index.html

(846.)

Otetaan spagetin molemmista päistä luja ote ja taivutetaan, kunnes puikko katkeaa. Montako kappaletta syntyy? Vastausvaihtoehtoja on yllin kyllin, vaan ei sitä, että syntyy kaksi kappaletta. Pystyykö joku tosiaan katkaisemaan spagettipuikon vain kahteen osaan?

Se on vaivannut vuosikymmenet tiedemiehiä. Niinpä fysiikan Nobelilla palkittu Richard Feyman (1918-1988) vietti jo nuoruudessaan yhden illan selvittääkseen, miksi spagetti ei koskaan murru kahteen osaan. Tuloksetta.

Arvoitus ratkaistiin vasta vuonna 2005. Ranskalaiset tiedemiehet oivalsivat, että molemmista päistä tasaisesti taivutettu spagettipuikko katkeaa ensin suurin piirtein keskikohdasta, siis siitä missä jännite on voimakkainta. Tämä ensimmäinen murtuma palauttaa taipuneen puikon takaisin ja tällöin voimat levittäytyvät spagetissa kuin aalto ja murtaa spagetin myös toisista kohdista. Loppujen lopuksi tämä oli ideana vuoden 2006 Nobelin palkinnolle.

Yksi kysymys kuitenkin jäi vaille vastausta: voiko spagetti katketa missään oloissa kahteen osaan? Kyllä voi, vastaavat kuuluisan Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) tutkijat raportissaan. Kierretään spagettia.  Tutkijat testasivat oikean taivutuksen ja kiertymisen ominaisuuksia tarkoitusta varten kehittämällään laitteistolla, jolla he saattoivat kontrolloida spagettitankojen taivutusta ja kiertämistä.

Tulos: Jos haluat pätkäistä spagetin vain kahteen osaan, täytyy se taivuttaa lähes 360 astetta tuomalla molemmat päät huolellisesti yhteen. Tutkijoiden mukaan tämä onnistui ainakin spagettilajikkeilla Barilla 5 ja7.

Yksi tutkijoista selvitti myös, miksi pyörittäminen estää syntymästä muita murtumia. Siihen vaikuttaa pääasiassa kaksi seikkaa:

1. Kierretty spagettipuikko ei napsahda niin nopeasti ensimmäisen murtuman  jälkeen, joten ”murtoaalto” ei ole kyllin voimakas.
2. Kun puikko irtoaa jännityksestä ensimmäisen murtuman jälkeen, vapautuu energiaa, joka estää enemmät rikkoutumiset.

Yksinkertaista, vai mitä?

Kun spagetti murtuu, jatkaa se pyörimistään edestakaisin palautuakseen suoraan asentoon, selittää yksi tutkijoista. Niinpä spagetti ei halua kiertyä entisestään ja irtautua tästä asennosta.

Siinä vaiheessa, kun ”murtoaalto” syntyy puikon taipuessa eteen ja taakse päin, muodostuu lisäksi ”kääntöaalto”, jonka avulla puikko irtoaa kierteestä. Tämä ”kääntöaalto” on nopeampi kuin ”murtoaalto” jonka energiaa se käyttää. ”Näin ei synny toista murtumaa, jos tankoa kiertää tarpeeksi tiukasti”, neuvoo tutkija.

Siitä vain tekemään spagetilla kokeita. Ja jos spagetti ei katkea kahteen osaan, siitä ei suurta vahinkoa tule.

(845.)

Ajattelin – ajatteleminen on niin köyhän, tyhmän ja syrjäytyneen kuin vauraan, viisaan ja sosiaalisen keino pitää itseään aktiivisena. Kun kerran olen Tampereella ajattelen käydä katsomassa Tampereen keskeistä, ellei peräti keskeisintä paikkaa eli Hämeensiltaa ja sen nykyistä kuntoa. Lehtitietojen mukaan se on perusteellisen remontin kourissa. Näen jo kaukaa, kuinka liikenne sumppuuntuu sillan paikkeilla ja jään Nyssestä hyvissä ajoin pois. 

Kävelen Koskipuiston rantaan ja ihailen kansallismaisemaa ja sen punatiilisiä teollisuusrakennuksia. Koski ei pauhaa saamatta rauhaa niin kuin A. Aimo laulaa. Maisema tekee aina vaikutuksen, niin nytkin: tyyni suvanto, värikkäitä kukkia ja vehreä puisto penkkeineen. Saatoin olla niillä main, jossa Lauri Viidan isä ja äiti Alfhild-runossa viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa – ostaen kahvit ja pullat kai jos sattuu olemaan perjantai. 

Soitan Coxaan, joka edustaa tamperelaista tekonivelkirurgian huippuosaamista. Vaimolleni on aamun aikana asennettu uusi lonkkanivel. Hoitaja sanoo rouvan voivan hyvin ja olevan vielä valvomossa ja sanoo antavansa puhelimen hänelle. Vaihdamme kuulumisia ja sanon, että hyppään Nysseen ja tulen sinne.

Sillä aikaa kun olen päässyt Coxaan ja juon kahvia potilaskahviossa on vaimo siirretty osastolle, ja pian hän soittaakin. Lupaan tulla hänen huoneeseensa. Vielä siinä juttelen parin kainalosauvoilla liikkuvan henkilön kanssa, joille on asennettu lonkkanivel. Ovat varaosiinsa tyytyväisiä. Vaimo ilahtuu kuten aina tavatessamme. Aikainen herätys ja leikkauksen aiheuttama jännitys väsyttävät häntä, vaikka operaatio kesti vain reilun tunnin. Hän pystyy jo nostamaan leikattua koipeaan ja pian tulee hoitaja, jonka kanssa hän tekee pienen kävelylenkin.

Pohdimme, kuinka ennen on vain pitänyt kärsiä nivelten kulumisesta aiheutuvaa kipua ja rajoittaa liikkumista; on vain pitänyt sinnitellä ontuen ja vältellä tiettyjä liikkeitä ja asentoja. Helpotusta on tuonut Hota ja joillekin viina. Ja kun nivelet ovat kuluneet käyttökelvottomiksi, sitten vain on pitänyt asettua sängyn pohjalle ja virua siellä.

                                                  ***

Katselin junassa kotimatkalla Yle.fi-uutisista filmiä, kuinka Genovassa moottoritien silta sortui ja alle jäi useita autoja joiden mukana rusentui kymmeniä ihmisiä. Siitäkään ei ole kauan kun Bolognassa Italiassa nestekaasua kuljettanut kuorma-auto roihahti kolarin seurauksena valtavaksi tulimereksi, joka nieli pätkän moottoritietä. Siinä onnettomuudessa kuoli vain kaksi, mutta loukkaantui vaikka kuinka monta. Meillä tällaista ei saa tapahtua. Sillat ja muu infrastruktuuri pitää pitää kunnossa aivan kuin ihmiskehon nivelet.

Erinomaista, että Hämeensilta remontoidaan viimeisen päälle kivi kiveltä. Sillalla kun pian kulkevat autojen lisäksi raitsikat. Kiskoja jo asennetaan.

(844.)