Turjan tarinaa

Jatka artikkeliin Matkimalla ja omalla äänellä

Koska en harrasta ruoka-annosten, niiden valmistusvaiheiden ja raaka-aineiden valokuvien lataamista FB:iin, esittelen laittamiani sörsseleitä satunnaisesti tällä palstalla.Täällä niitä ei kenenkään ole pakko katsella, ei lukea eikä peukuttaa sille, miltä kuvan esittämät herkut maistuisivat. Tänne näitä tarinoita voi tulla lukemaan tai sitten olla lukematta.

En ole mestarikokki, vain sellainen nälän ja äkillisen kulinarismin pakottama kokkaaja. Vuosikausia suosikkini oli yksinkertainen ja helposti valmistettava Italian pata: ainekset pussista kattilaan ja sekaan paistettu jauheliha ja aikansa seoksen kiehuttua se maistui herkulliselta. Mutta parhaaseenkin herkkuun kyllästyy.

Viime aikoina olen keskittynyt keittoihin, koska niiden valmistus käy nopeasti eivätkä ne vaadi ihmetaitoja. Ja jostakin lapsuudesta on jäänyt muistikuva, että talvella pakkasten paukkuessa maistuu keitto. Tänään tein suosikkisoppaani, siskonmakkarakeittoa. Siinä ei kauan mennyt kun huoneistoon ja osin porraskäytäväänkin levisi muheva tuoksu, ja pääsin lusikoimaan ravitsevaa keittoa samalla kun katselin keittiön ikkunasta, kuinka huhtikuun lumi nuoskistuu.

Yksin keittoa syödessä voi hieman ryystää ja pohtia, mistä ihmeestä nimi siskonmakkara oikein juontaa. Se kun on sian- ja vasikanlihasta valmistettua vaalean nakkimakkaran näköistä makkaraa, eikä siinä mikään viittaa siskoon.

Otanpa esille Suomen sanojen alkuperä – sanakirjan kolmannen osan. Se lähtee selittämään siskonmakkaraa ”uudismuodosteesta ´Saucischen`, jonka alkuosa on lainaa, loppuosa käännetty. Nykyruotsin siskonkorv on sama ja sen alkuosa puolestaan on lyhennetty sanasta såsisken, susiskon < yläsaksan saucichen tai alasaksan sosichen `pikkumakkara` (, jossa –chen on deminutiivijohdin) <ranskaksi saucisse `makkara´(< latinaksi salsicia). Suomessa sana on liittynyt kansanetymologiassa eli sanaselitysopissa siskoon”.

Tällä kertaa käytin mielijohteesta perunoiden sijasta bataattia, jonka englanninkielinen nimi on sweet potato eli makea peruna. Perunan ja bataatin sukulaisuus on kuitenkin etäistä, sillä bataatti kuuluu samaan heimoon (Convonvulanceae) kuin päivänsini. Peruna (Solanum tuberosum) kuuluu koisokasvien heimoon. Samaan koisokasvien heimoon kuuluvat myös tomaatti, tupakka, chilipaprika ja petunia. Karibialta bataatti saapui Eurooppaan 1490-luvulla. Näin eksoottisen alkuperän omaavaa bataattia nautin keitossani.

Vaikka peruna ja bataatti ovat kuin eri maailmoista, niiden viljelyssä on yksi merkittävä yhtäläisyys: molempia lisätään kasvullisesti. Niiden siemeniä ei kylvetä vaan itse kasvista istutetaan palasia. Bataatista pannaan maahan varren kappaleita. Perunaa lisätään mukuloista jotka ovat vartta. (Peruna. Eräs maailmanhistoria, John Reader. LIKE 2008).

Jo syntyi yhdestä siskonmakkarakeitosta melkoinen soppa. Se vei pitkälle kierto- tai tutkimusmatkalle etymologiaan ja maantieteeseen. Taidan ottaa vielä kolmannenkin lautasellisen.

(801.)

Toissaöinen pakkanen jatkui kaksiasteisena vielä aamukahdeksalta, joten kokosin hiihtokaluston ja ajoin Joupiskan kuntoladulle. En aikonut tavoitella ja ulottaa kierrosta Ahonkylään asti, jolloin kilometrejä olisi kertynyt 24. Jäiseksi liippaantuneella ladulla muutama koeponnistus pakotti lykkimään tasatahtia eteenpäin. Pian huomasin vauhdin kiihtyvän ja matkan taittuvan, joten annoin mennä. Lenkin ainoan, pienen mäen nousin suorin, pitävin suksin, siis Rossignolin skinneillä. Mikä siinä auringon paistaessa oli jatkaa sivakointia.

Joupiskan kuntoradalta latu jatkuu tasaisena ja suorana Tuomikylään. Tuttuja vilahteli mennen ja tullen enkä kaikkia edes ehtinyt tunnistaa, mutta Jouni T. – vanha työkaveri – luisteli rinnalle ja vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset. Hän aikoo käväistä vielä kevään kuluessa Ylläksellä paikkaamassa hiihtosaldoa, joka, kuten minullakin, jäi Thaimaan-loman takia aloitukseltaan vaillinaiseksi. Totesimme, ettei hiihtelijän suunnitelmiin sovi kaksiviikkoinen lomailu eksoottisessa tropiikissa.

Saatoin onnitella itseäni, kun korvillani oli kuulokkeet ja niillä yhteys Ylen ykköseen ja sen ohjelmaan Aristoteleen kantapäähän. Pasi Heikura ja Kotuksen erityisasiantuntija Pirkko Paikkala johdattelivat sääasemien nimistöön, joka toistuu Säätiedotuksia merenkulkijoille – ohjelmassa.

Mieltäni on vaivannut iät ja ajat lystikkäältä kuulostava Kuuskajaskari. Pirkko Paikkalan mukaan nimi on alun perin ollut Kajaskari eli lokkiluoto [kajava=lokki]. Myöhemmin siihen on tarkennukseksi ja erotukseksi muista  lähialueen kareista liitetty kuusia kasvavan metsän takia tuo kuus. Enpä enää hämmästele kun seuraavan kerran säätiedotuksissa mainitaan Kuuskajaskari, Bredskär, Kallan, Kylmäpihlaja, Marjaniemi, Valassaaret…

Taannoin muuan tuttava luokitteli  Aristoteleen kantapään pilkunviilaajien ohjelmaksi. Siis sellaiseksi joka tonkii pikkutarkasti kielen virheitä ja epätarkkuuksia eli on eräänlainen kielipoliisi. Minä olen sitä mieltä, että kieltä ja nimenomaan omaa äidinkieltämme pitää joillakin säännöillä, ohjeilla tai ainakin suosituksilla valvoa, ettei ilmoille päästetä ihan mitä sattuu. Säännöt määrittelevät myös urheilua ja tekevät siitä universaalia ja enätyskelpoista ajanvietettä: pituushyppääjä ei ponnistaessaan saa ylittää lankkua, eikä juoksija ottaa varaslähtöä tai kiekonheittäjä ylittää heittorinkiä.

Kaiken kaikkiaan hyvä hiihtolenkki, hieman päälle 24 kilometriä. Pian tämän talven hiihdot taitavat olla hiihdelty, sillä sellaiset kevään merkit tunkevat päälle. Aurinko lämmittää ja sulattaa lunta. Konkreettinen kevään ja lähestyvän kesän tapaus oli se kun erään keskustan pubin edustalle peruutti traktori, joka toi peräkärryllisen terassitarpeita.

Sama toistui omassa lähiympäristössä: asuntoyhtiön isännöitsijä ja hallituksen puheenjohtaja kantoivat lauantaina talvisäilytyksestä talon seinustalle penkit. Kesää nekin tietävät.

(800.)

Oliko talvi tässä?

Se ajatus tuli mieleeni kun hiihtelin nuoskaista latua ja tekojärven penkalla polki ohutrenkaisella pyörällä Väiski kävelysauvat tarakalla. Huusin Väiskille, että oletko jo hylännyt sukset?

En kuullut mitä Väiski vastasi kun korvillani olivat kuulokkeet ja radiosta tuli Klassista kahteen.

Arvasin, että mies oli menossa Kyrkösvuorelle tarkistamaan, ovatko kyyt jo heränneet ja lähteneet liikkeelle. Sanoin, että laita sähköpostiin kuvia ja tietoa, jos käärmeet antavat elonmerkkejä. Näin hän on toiminut aiempina keväinä. Väiski parkkeerasi pyöränsä ja lähti jalkaisin nousemaan Kyrkösvuorelle. Jatkoin hiihtoa hyvin luistavilla optigripeillä eli Yokoilla pitkin tekojärven rantoja aikomuksen kiertää järvi.

Lenkki 15 kilometriä tuli tehtyä, enkä sitten muita nähnyt kuin Väiskin alkukilometreillä. Suksi luisti jokseenkin hyvin, pidosta en osaa sanoa mitään, kun ainoa nousu oli se kun noin kahdeksan kilometrin kohdalla nousin jäältä penkalle, jota pitkin hiihtelin sitten seitsemän kilometriä.

Tullessani märälle lähtöpaikalle panin merkille, että parkissa oli vähän autoja verrattuna edelliseen päivään, jolloin vapaa paikka löytyi kun joku hiihtonsa suoritettuaan lähti pois. Irrotellessani suksia huuteli muuan hangilla päivettynyt tuttu autostaan, että näyttää talvi päättyvän. Ja siltä se todella vaikutti.

Kotona suihkun jälkeen nautin uunikuhaa ja tunsin, kuinka väsymys alkoi hivuttautua ja vallata kehoani. Pitkäkseni en kuitenkaan voinut kellahtaa, piti näet hakea tuttavarouvan ja hänen taiteilijakollegansa taidenäyttelyn avajaisiin kukkia. Terhakoita tulppaaneja löytyi Lidlistä. Heinoja tauluja oli ripustettu ja asetettu persoonalliseen tilaan erään valokuvaamon (Weissin) studion tiloihin. Avajaisvieraita oli tuvan täydeltä.

Maalauksia katsellessani havaitsen, että ihminen, hiihtelijäkin tarvitsee esteettisiä kokemuksia, vaikka talvimaisema tarjoaa niitä kaiken aikaan. Jo pelkkä ladun näkeminen maisemassa tuottaa – niin olisiko se sitä – taiteellista vaikutelmaa. Taiteilijan kuvaama näkemys tiivisti oleellisen, jota katsoja saattoi jatkojalostaa oman kokemuksensa suuntaisesti.

***

Päivän yksi uutinen, jonka mukaan16-vuotiaille pitää sallia autolla ajaminen syrjäalueilla, tuntuu ensi kuulemalta järkevältä. Muuan tuttu kirjaston lehtilukusalissa kertoo jutun, joka liittyy väljentyneisiin liikkumismahdollisuuksiin ja sen tuomiin vapauksiin.

Erään nuoren miehen jäljiltä ilmeni lukuisia aviottomia lapsia monella taholla isoa pitäjää. Tuolloin noita asioita setvittiin oikeudessa. Tuomari ihmetteli, että kun tapauksia on siellä ja täällä. Siihen epäilty, että kun on tuo mopo, jolla liikkua.

***

Väiski viestitti, että kun tulee yksi aurinkoinen päivä, niin kyyt lähtevät liikkeelle. Ei auta kuin odotella.

(799.)

Kuuden tunnin automatka läpi Pohjois-Suomen yli napapiirin ja Ouluun saattaisi vetää vertoja  merimatkalle ruotsinlaivalla Turusta Tukholmaan muutenkin kuin ajallisesti.

Maaliskuun viimeisen päivän aamu Saariselällä lupaa kaunista ilmaa ja samaa toistaa radion säätiedotus koko maahan. Tie on sula ja kuiva, liikennettä ei ole kuin nimeksi. Maisema hohtaa puhtoisena ja hangelle lankeavat puiden varjot ovat kuin Pekka Halosen taulusta. Saman vaikutelman toistaisi tyyni merimaisema kun ohitetaan Turun saaristoa.

Kuskina toimiva pitkän matkan hiihtäjä on tottunut myös ylipitkien matkojen ajamiseen autolla. ”Mitäpä muuta kuin istuu ja antaa mennä”, hän torjuu huoleni jaksamisesta. Ensimmäisen tunnin jälkeen ohitamme Porttipahdan ja Lokan tekojärvet. Pian Sodankylä jää huomaamatta taaksemme. Ylitämme kaksi siltaa, joiden alla kylmän näköinen vesi on vapautunut jäistä pitkästi molempiin suuntiin. Tuskin se vielä on lämpimien vaikutusta, olisiko säännöstelyä.

Napapiirillä poikkeamme kahville. Naapuripöydässä tuore Lapin Kansa on jätetty levälleen siltä kohtaa jossa raportoidaan eilisestä Vaskoolihiihdosta. Pääkuvassa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen seisoo amerikkalaisen pankkimiestuttavansa kanssa. Muissa kuvissa on tavallista hiihtokansaa. Sitä en ehdi huomata, minkä matkan Liikanen on hiihtänyt. Vuorineuvos Ilpo Kokkila on suksinut kaksikymmentä kilometriä.

Minun samoin kuin hiihtäjäkollegan tämänkertaisen Vaskoolihiihdon eväsi rankaksi äitynyt flunssa; yskää, nuhaa ja niistettyjä vessapaperituppoja, hyh, hyh. Viimeinen pisara oli tuttujen kehotukset olla vaarantamatta terveyttä. Vaskoolin olemme hiihtäneet muutaman kerran ja tiedämme, että kuusi peninkulmaa noissa maisemissa on vaativa hiihto. Ensimmäinen nousu Palopäälle voi koitua kohtalokkaaksi – tiedän sen kokemuksesta. Kaverikin kerran luuli, että olin jo mennyt hänen edelleen ja hän joutui kapuamaan pitkää rinnettä huohottaen. Satuin kuitenkin tulemaan jälkijoukoissa.

Tervolassa syömme. Tavernan seisova pöytä houkuttelee. Henkilökunnalla pitää kiirettä, kun paikalle tulleesta linja-autosta purkautui kymmenittäin nälkäisiä matkailijoita. Kemin jälkeen liikenne vilkastuu, autoa tulee ja mene ja rapaakin roiskuu. Laakeilla pelloilla kaartelevat moottorikelkkojen jäljet antavat maisemalle leikillistä ja pehmeää sävyä.

Ajellessamme Oulun keskustaan vaikuttaa kaupunki hiljaiselta. Väki viettää  lankalauantaita ja on lähtenyt rakentamaan kokkoja. Ajamme linja-autoasemalle, josta saan helposti raahattua matkalaukun ja suksipussin tunnelin kautta kakkosraiteelle, johon IC tulee. Tähän junaan minulla ei ole paikkaa, koska minun piti matkustaa vasta seuraavana päivänä. Vaikka vaunuun tulee paikkansa varanneita, joudun vain kerran vaihtamaan viereiselle paikalle.

Viereeni istunutta nuorta miestä huolestuttaa hänen matkalaukkunsa pyöristä tippuva sulanut lumi, ja hän alkaa kuivata pyöriä paperinenäliinalla. Saatuaan pyörät kuiviksi hän avaa kirjan, jonka nimi on Oulun ihmeen synty. Junan ohitettua Kempeleen se lisää tuntuvasti vauhtia. Konduktööri tarkastaa liput ja kun sanon, että lippuni on vasta huomiseen junaan että miten tässä pitää menetellä. Konnari sanoo, ettei tässä mitään, lippusi on samanhintainen tänään kuin huomenna. ”Ole ensi kerralla tarkempi”, konduktööri huomauttaa virkansa puolesta.

”Koetan olla”, lupaan ja jatkan täysivaltaisena matkustajana ja nautin ravintolavaunussa ohikiitävistä maisemista. Siitäkin nautin, että huomenna eivä ainakaan kaikki sanomalehdet ilmesty eivätkä pääse aprillipiloillaan höynäyttämään meitä.*

Viime vuonna muuan kunnianarvoinen rouva oli vienyt vanhaa äitiään kaupunginkirjastoon ”näytteenottoa” varten, jolla olisi varmistettu eteläpohjalaisten polveutuvan suoraan neandertalenilaisesta ihmisestä.

Mikä pettymys siitä aprillipilasta seurasi, ja sen piti olla vain hauska.
(498,)

* Kyllä noita sanomalehtiä ilmestyi tuolla verkossa aprillipäivänä ja etevästi ne höynäyttivät piloillaan. 

Pahinta, mitä talvituristi Lapissa voi kokea, on pakkas- eli lämpömittarin puuttuminen huoneen ja tässä tapauksessa majoitusliikkeen huoneen ikkunalta. Juuri nyt ulkona taivaanlaki kohoaa kirkkaan sinisenä eikä tuuli liikuta männyn tai kuusen oksia, joten näkymä antaa aiheen johtopäätökselle, ettei ulkona voi olla kovin kylmä.

Majatalon aamiaishuoneessa ravintoloitsija kertoi elohopean aamuyöllä laskeneen kahteenkymppiin. Sitten hän lisäsi, ettei mene kauan kun aurinko lämmittää niin, ettei pakkasta ole kuin muutama aste. Tällaista tiedonantoa on pakko uskoa, vaikkei sitä siinä hetkessä pääse todistamaan mittarista. No, pian television säätietäjä Kerttu Kotakorpi todistelee, että pääosin maassa on selkeää. Pohjoisessa liikkuu ensi yönä lumikuuropilviä ja pohjoisvirtaus rauhoittuu. ”Nollaraja lähestyy pohjoista kohden pääsiäistä lähestyttäessä”, Kerttu sanoo.

***

Mittaamiseen liittyy seuraava hauska – hauska ja hauska –, mutta vaativa tehtävä. Heti pitää sanoa, etten olisi osannut ratkaista sitä ilman rannekellon apua. Digitaalinäytöllä koko tehtävä on mahdoton, koska ratkaistavana on se, koska kellon viisarit kello 12:n eli keskipäivän jälkeen ovat seuraavan kerran täsmälleen päällekkäin?

Karkeasti arvioiden se tapahtuu hieman päälle tunnin kuluttua eli vähän jälkeen yhden. Mutta se voidaan selvittää justiinsa eikä melkein.

Viisarit siis ovat päällekkäin tasan kello 12.00 ja kello 0.00 ja noiden ajankohtien välillä viisarit ohittavat toisensa kymmenen kertaa. Tarkasti ottaen ohitus tapahtuu kerran tunnissa paitsi kello 12.00:n ja kello 13.00:n välillä sama juttu 23.00:n ja 0.00:n välillä. Näin viisareiden kymmenen ohitusta jakavat kaksitoista tuntia yhdeksitoista tasasuuruiseksi ajanjaksoksi molempien viisareiden nopeuden pysyessä vakiona, ja kahden ohituksen etäisyys on 12/11 tuntia.

Tunnin yksi yhdestoista osa on 5 minuuttia ja 27 sekuntia, joten ensimmäisen kerran keskipäivän jälkeen viisarit ohittavat toisensa kello 13:05:27. Helppoa vai mitä!

Paljon helpompi on seuraava tehtävä: Langalla istuu kuusi lintua, joista metsästäjä ampuu yhden. Montako jää jäljelle? Vastaus: Ei yhtään, koska muut pelästyvät ja lentävä pakoon.

Kaisan kahvilassa istuu tämä ennustajaeukko.
(797.)

Pienestä kiinni ja vielä ihan kirjaimellisesti, kun pikkuvarvasta aristaa niin, ettei se suostu asettumaan monoon kuin ankarasti ponnistaen. Sitten kun sen saa hiihtokenkään, ei sitä enää pahemmin jomota, mutta hiihtelyn jälkeen taas…

On se kummallista, että niin pieni, jopa minimaalinen osa ihmiskehoa tyrehdyttää tervehenkistä ulkoilua kuten hiihtämistä. Näin se on, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus kiireestä kantapäähän tai pikkuvarpaaseen. Tässä tilanteessa lienee viisainta rauhoittaa lauantai ja sunnuntai hiihdosta, jotta vasemman jalan pikkuvarvas toipuu. Se on rankka päätös.

Alkava viikko on pääsiäisviikko ja se näkyy ja tuntuu näissä maisemissa, eli sesonki on parhaimmillaan. Laduilla käy vilske ja mikä tärkeintä, Kuukkelissa, siis kylän marketissa, kassoille kehittyy jonoja ja eurot siirtyvät asiakkailta uuteen kiertoon. Tulosta pitää takoa silloin, kun kuluttajat ovat liikkeellä ja käyvät pyydykseen, ja Lapissa se ajankohta on pääsiäinen.

Hiihtoa olen harrastanut kohtalaisesti ja alkavalla viikolla kajahtaa tuhannen kilometrin haamuraja rikki. Se on iloinen asia, mutta siinä mielessä harmillinen, että usein tonnin paukahtaessa alkaa hiihtoinnostus laimeta. Toki huhtikuun alku voi kotipuolessa tarjota vielä vaikka kuinka mainiot hiihto-olot.

Hiihdon kannalta talvi lunastaa sille asetetun tavoitteen, vaikka aloitus viivästyi kaksiviikkoisen Thaimaan-matkan vuoksi. Sen minkä auringossa voitin, menetin ladulla, mutta nyt kaikki on aikataulussa.

Saariselällä hiihdetään ensi perjantaina eli pitkäperjantaina Vaskoolihiihto. Olen suksinut sen kolmesti ja nyt ajattelin hiihtää 40 kilometrin vaihtoehdon, aiempien 60 kilometrin sijasta. Saattaa olla, että pikkuvarpaan takia luovun koko hankkeesta ja hiihtelen sen ajan omia latuja ilman numerolappu ja maksamatta siitä ilosta 60 euroa.

 Kaunispään laelle on ilmestynyt sitten viime syksyn rivi harjakattoisia pömpeleitä, jotka osoittautuvat hotelli Star Arcticin sviiteiksi, joissa yö makuuparvella näin sesonkina maksaa kolmisensataa. Samassa piirissä on joukko pienempiä pömpeleitä, igluja. Niiden pääty ja katto ovat lasia, joten sängystä voi seurata tähtitaivasta, revontulia tai kuuta ja saattaa sieltä nähdä porojakin. Sesonkina yö maksaa 160 euroa ja sen jälkeen 80 euroa.

Hotelli majoitustiloineen on avattu joulukuun alussa, ja sen aistii avarassa ravintolasalissa kukkakaalikeittoa lusikoidessa ja katsellessa alapuolella levittäytyvää Saariselkää ja hulppeaa maisemaa.

Siinä sitä on, sinistä ja valkoista ja näkyy sieltä vähän Saariselän kylää ja Lapin maisemaa Kaunispäältä katseltuna.
(796.)

Sää on juuri sellainen kuin luvattiin eli tuulta, pakkasta, lumisadetta. Ei siis loppujen mikään mahdoton, oikeastaan hyvä pitää palautus- ja lepopäivä. Tällaisena päivänä hiihtelyyn sopiva kohde on Kaisan kahvila Laanilassa ja siellä keitto. Tällä kertaa tarjolla olivat vaihtoehdot riista tai kasvikset. Inarin paistettuja muikkujakin olisi ollut, mutta Kaisan keitto on aina varma valinta.

Kahvilan puolella pitkät pirtinpöydät olivat täynnä hiihtelijöitä, ja Kaisan tytär täytti pullavitriiniä mustikkapiirakoilla. Kauppa kävi. Varattuamme keiton kassaneiti antoi vastikkeeksi lautasen, jonka kanssa perähuoneeseen soppakulholle ja siitä pari kauhallista keittoa. Syöjiä oli runsaasti ja kaiken aikaa tuli lisää. Joidenkin silmälasit olivat niin huurussa, että joutuivat hetken liikkumaan käsikopelolla.

Täkäläisen Panimoravintolan sisääntulo-ovella on hiustenkuivaaja kätevässä rinnakkaiskäytössä. Sillä huurteen puhaltaminen silmälaseista käy hetkessä. Myös suksivoiteen lämmittämisessä hiustenkuivaaja on kätevä apuväline. Näin vanhoille välineille löytyy uutta tehtävää.

Toisella puolella järeää pöytää keittoa lusikoi puhelias mies, joka ilmoittaa päivällä todistaneensa historiaa: Kuukkeli-kaupassa ei soinut Souvarit. Minä puolestani sanoin edellisenä päivänä nähneeni kauppiaan hymyilevän, harvinaista sekin. Se on pettämätön indikaattori liiketoiminnan sujumisesta.

Kaisan kahvilan ruokasalissa on savottakulttuuria esittelevää esineistöä, työtapoja ja valokuvia, eli Eräänlainen museo. Tosin minulla ei koskaan ole ollut aikaa tutustua siihen prusteellisesti, kun on pitänyt ensin syödä ja sitten jo kohta kiiruhtaa ladulle. Eikä aikaa ollut tänäänkään.

Lounasretki hiihdellen mennen tullen peninkulma ilman hikoilua. Nuhjuisesta säästä huolimatta karvapohjasuksi eli skini luisti. Huomiseksi luvataan hiukan kylmempää, selkeää ja tuultakin vain nimeksi. Niin, ja voin senkin mainita, että lumen syvyys täällä on 83 senttiä.

•••

Kaisan kahvilan eteisessä muistutetaan omien eräitten syöjiä, että nyt ollaan liikelaitoksessa!

(795.)

Hiihtokausi kääntyy viimeiselle puoliskolleen. Talvi on ollut mainio, on lunta, ja pakkasiakin on ollut ihan siedettävästi.

Jokin aika sitten hiihtolenkillä ollessani esiteltiin radiossa Kalle Virtapohjan kirja Kekkonen urheilumiehenä. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka Kekkonen on läpivalaistu lukemattomissa kirjoissa, viimeksi naisasioissa. Suomen pitkäaikaisimmasta presidentistä riittää aiheita ja kirjoittajia, tuleehan hänen kuolemastaan ensi syksynä 36 vuotta. Reilu sukupolvi. No, olipa hän vallassa 25 vuotta eli neljänneksen Suomen satavuotisesta itsenäisyydestä.

UKK oli aikoinaan saksityylin korkeushyppääjä ja vähitellen hän siirtyi urheilujohtajaksi. Virtapohja tuo kirjassaan esille, että urheilu on Kekkoselle ollut vallankäytön väline, jolla hän on päässyt esittämään näkemyksiään vaikkapa kansanterveyden edistämiseksi. Yksi hänen viisautensa, jonka mukaan ”syyt, jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä”, on ollut käyttökelpoinen iskulause vuosikymmenet.

Radio-ohjelmassa kerrottiin Kekkosen intohimosta hiihtoon ja mainittiin, että hänen keväisillä Lapin viikon hiihtoreissuilla kertyi parisataa latukilometriä. Ja se kerrottiin aina näyttävästi kansalle siihen tapaan, että ottakaapa esimerkkiä hyväkuntoisesta maan isästä. Kaksisataa hiihtokilometriä viikossa on ihan kunnioitettava määrä semminkin, kun latuja ei ole avattu moottorivoimin. Siitä huolehti rajamiehistä koottu komennuskunta.

Kun 1980-luvulla kävin keväisin erään tuttavan kanssa hiihtovaelluksella Käsivarressa, autiotuvilla oli usein ketteräliikkeinen ja vaitelias mies. Hänen olemuksensa kieli ulkoilmassa vietetystä ajasta.

Kiinnitin huomiota siihen kun tämä mies laittoi paljain käsin kamiinan hiillokselle pakinkannen, jolla oli joitain ruoka-aineita. Eikä häneltä ollut kintaita käsissään kun hän otti kypsyneen ruoan pois arinasta ja alkoi pistellä makupaloja suuhunsa.

Hiljainen mies lähti vähin äänin maastoon, ja hänet saattoi nähdä jollakin toisella tavalla. Sitä en tiedä, oliko hänestä kerrottu tarina tosi: hän oli rajamies, joka oli saanut hatkat kun ei ollut aamulla lähtenyt Kekkoselle tekemään latua, vaan todennut, että saapi tuo itekin latunsa tehtyä.

Tarina tuntui keksityltä ja tarkoitushakuiselta kritiikiltä Kekkoselle, joka oli ollut liian kauan presidenttinä. Kyseisen rajamiehen tottelemattomuus edusti ”rohkeutta”. Siis mitä sopivin hahmo sankaritarinaan.
(794.)

Kevätaurinko lämmittää ja sulattaa päivittäin aina vain pidempään lumikerrosta tuvan katolta. Savupiipusta nousee juuri ja juuri erottuvaa haikua, sisällä siis ollaan. Päätyyn nojaa neljä suksiparia ja sauvat.

Toivotamme sisään päästyämme vappua. Kamiina pohottaa hämärässä tuvassa, jonka pienen ikkunan edessä kohoava lumivalli säännöstelee valoa. Pöydän ääressä istuu kaksi ahavoitunutta miestä: toinen kalju ja toinen luisevanaamainen. He lopettelevat aamukahvejaan. Pritsillä myssypäiset naiset ovat varusteineen jo sen näköisiä, että heidän puolestaan matka saisi jatkua.

Ripustamme puserot naulaan, ja Virtanen asettaa kamiinan päälle kattilan, jonka hän on kauhaissut lunta täyteen. Kaivan repusta pikakahvipurkin.

”Kuinka vappu on mennyt?” kaljupäinen kysyy.

”Erikoisesti”, sanon. ”Autoimme illalla jäistä miehen ja naisen. Tai oikeastaan naisen, mies kun oli sen verran raju, että hän kahlasi rintaan asti ulottuvassa jääkylmässä vedessä ja rämpi omin voimin rantatöyrylle.”

”Naista virta työnsi kuin lastua. Paksu haalari piti häntä pinnalla. Saimme kuitenkin hänet helposti rannalle ja tupaan”, kerron.

Lavitsalla kädet ristissä istuva nainen valpastuu ja kysyy, että oliko niiden haalarit hopeanväriset. Tässä kun iltapäivällä poikkesi sellainen pari ja aikoivat majoittua, mutta sanoimme, etteivät autiotuvat ole kelkkailijoita varten kuin hätätapauksissa. Jatkoivat sitten.

”Tuli mutka matkaan”, kaljupäinen mies sanoo lyhyen rennosti ja lisää, että olivat lähteneet vappuajelulle.

Ei niistä oikein selvää saanut. Mies vähän raotti kypäränsä visiiriä kun jo kaasutti kelkkaa kuin mopopoika ja sitten ampaisivat matkoihinsa. Nainen ei sanonut koko aikana mitään.

”Sama pari se sitten on ollut”, toteamme. Repun hihnaa kiristävä nainen sanoo, että kylmä kyyti päättyi jäiseen kylpyyn.

Miehet siivoavat pöydän ja porukka lähtee. He menevät Porojärvelle. Se on vuosia ollut heidän kevätvaelluksensa päätepiste. Lupaavat varoa heikkoja jäitä.

Kuulemme, kuinka horisontista kantautuu moottorin pärinää. Valkoisessa maisemassa lähestyy piste, ja pian autiotuvan ohittaa kolme moottorikelkkaa, jotka katoavat saman tien.

Päivällä tultuamme lomahotellille näemme pariskunnan, jonka edellisiltana autoimme purosta. He olivat jääneet tupaan, kun aamulla lähdimme Virtasen kanssa. He selvittelivät, kuinka saavat kelkan purosta. Miehen kännykkä oli säilynyt kuivana. Kelkkavuokraamon pojille työkaverin ajopelin nyppäminen purosta oli pikkujuttu. Yön vedessä muhinut kelkka oli käynnistynyt ensi yrittämällä pärskäytettyään uumenistaan vedet pois.

Illansuussa nainen bussiin, joka vie hänet Rovaniemen lentokentälle. Seuraavana päivänä hänellä on Brysselissä konferenssi, jossa hän pitää kokemusasiantujina esitelmän Lapin elämysmatkailun uusista tuulista.

(793.)