Lähtemiseen matkalle ja varsinkin ulkomaanmatkalle on syitä ja perusteluita. Motiivini Saksan-matkalle oli ZEIT lehden juttu 18.4. Bis zum letzten Bier [Viimeiseen olueeseen]. Lehdessä aluetoimittajat esittelevät saksalaisuuteen kuuluvia ilmiöitä. Olut on yksi, toinen entisen Itä-Saksan ja yleensä haja-asutusalueiden näivettyminen. Kerrottavaa on sarjaksi asti.
***
Lüneburgin piirikunnan pieneen Neuhausiin juna ja bussi toivat kätevästi ja halvalla. Matkaa Hampurista sinne on reilut sata kilometriä. Liikkumista sujuvoitti se, että oli koulupäivä ja bussi toimi koululaiskuljetuksena, muuten sitä yhteyttä ei olisi ollut eli aikataulun maininta ”ajetaan koulupäivinä” tiivisti asian. Niin, ja oli mieluisa havaita kuinka pienet koululaiset jääädessään huusivat kuskille tschüüss eli heiippa.
Kun edessäni istuva tyttö järjestää reppuaan huomaan kirjojen joukossa venäjän oppikirjan! Ja kyse oli vähintään ala-asteikäisestä. Puhuvatkohan ihmiset täällä pakkovenäjästä? Tiedä vaikka tuokin tyttö joskus työskentelisi Gazpromissa.
Tiivis Neuhaus vaikuttaa sympaattiselta. Talot ovat enimmäkseen punatiilisiä ja harjakattoisia, tyypillistä pohjoissaksalaista. Ei tosin hivele silmää eikä maisemaa sinne tänne tyhjilleen jätetyt ja ränsistyneet tiilitalot. Niitäkin näkee.
Ennen kuin tapaan matkani kohteen, 87-vuotiaan Hildegard Schweinsbrücken, isoäidin pörssinä tunnettua ravintolaa emännöivän naisen poikkean syömään ajankohtaista saksalaista superherkkua eli parsaa. Sitä viljellään näissä maisemissa, tosin parsasadon korjaajista alkaa olla puutetta. Kausityöntekijöitä ei enää houkuttele Saksan 8.8 euron minimipalkka. Lyhyt korjuusesonki asettaa omat haasteensa, samoin vaatimaton tilapäismajoitus.
Hildegardin ravintola on jykevän punatiilisen kirkon naapurina. Kirkkopihassa on ensimmäisen maailmansodan muistomerkki. Ravintola on vielä kiinni, ovet avataan kello 17 ja asiakkaita emäntä palvelee muutaman tunnin.
Juomavalikoima hintoineen esitellään ulkoseinällä kehyksissä. Siihen ne kenties ovat unohtuneet päätellen hinnoista ja hapertuneesta paperista. Hiljaista on ja ajattelen emännän olevan päivälevolla, mutta postinjakaja sanoo Hildegardin istuvan lastenlastensa kanssa keittiössä, ja kehottaa minua menemään sisälle. Menen ja kerron, kuka olen ja millä asialla olen. Matkastani en näet ole hiiskunut kenellekään, en edes Hildegardille.
Ystävällinen ja valpaskatseinen vanhus ohjaa minut tyhjään ravintolaan. Juomme lasilliset kivennäisvettä ja eloisa emäntä puhuu ja puhuu. Hän on kokenut paljon: haudannut kaksi aviomiestään ja tyttären, nähnyt Saksojen jakautumisen ja yhdistyminen, mikä hänen mukaansa ei kaikin puolin ole onnistunut, osa kokee tulleensa unohdetuksi. Samasta hän moittii EU:ta. Toki myös paljon iloa mahtuu hänen elämäänsä, kuten kerran pidetty viikon mittainen loma.
”Juostaan vain rahan ja tuottavuuden perässä”, hän sanoo ja perustelee yrittäjyyttään sillä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Sitten hento nainen naurahtaa ja toteaa, kuinka joskus pitää ojentaa liikaa ottaneita ja häntä totellaan. Tulee mieleen, että tuollaisessa ravintolassa ei ainakaan ympäristö yllytä häiriköintiin, pikemminkin päinvastoin, sillä tila on kuin kodikas olohuone pitsiverhoineen.
Paluumatka Neuhausista ei onnistunut mutkattomasti. Onneksi iltapäivällä tulee vielä bussi, joka vie minut pysäkille, jolta kolmen vartin odottelun jälkeen pitäisi suoriutua asemalle ja Hampurin-junaan. Odoteltuani toista tuntia saan viittilöityä koko reissun ainoan näkemäni taksin. Pääsen asemalle ja melkein saman tien junaan.
Matkailu avartaa ja erityisen avartava on tällainen hetken mielijohteesta syntynyt reissu. Senkin opin, että asiat meillä ovat melko hyvin. Pohjoissaksalainen taksikuski näytti autonsa lämpömittaria: 34 ˚celciusta. On siinä työolot. Kotipuolessa kerrottiin olleen 25 astetta. Taksi pärjää siinä vielä ilmastoinnilla, mutta Saksassa mentiin kaikki Opelin neljä lasia auki.
(812.)
