Turjan tarinaa

Iran on 80-miljoonainen jalkapallomaa, asukasluvultaan siis Saksan kokoinen. MM-kisoissa Iran on toista maata kuin muut.

Kansainvälisen mahtipolitiikan vuoksi Iran on saanut ja saa kärsiä. Joukkue on joutunut itse hankkimaan niin pelikengät kuin peliasut, ja kun ne rikkoutuvat, niin käy usein pelin tuoksinassa, ne on itse korjattava. Iranilaisilla ei ole varaa fanipaitoihin eikä ottelujen jälkeen pelipaitojen vaihtamiseen, josta on tullut rituaali.

Tämä johtuu presidentti Donald Trumpin määräämistä pakotteista. Amerikkalainen Nike joutui perumaan Iranin kansa tehdyn sponsorointisopimuksen, ja pelaajien on täytynyt hankkia asusteensa omalla kustannuksellaan eurooppalaiselta Adidakselta. Toivottavasti Melania Trump saa puhuttua järkeä miehelleen, jotta tällaiset älyttömyydet loppuvat!

Yleensä isot urheilumerkit haluavat avokätisesti tukea MM-kisoihin osallistuvia joukkueita. Nyt Iranin joukkue jopa ompelee itse pelinumerot paitoihin. Ja eikö käynyt niin, että Ramin Rezaeian numero kaksi meni väärinpäin, mutta sille ei enää mitään voinut kun ei ollut varapaitaa.

Iranissa jalkapallo-ottelu saa isonkin kaupungin hiljaiseksi. Katsomot ovat täynnä ja kahviloissa seurataan herpaantumatta televisiolähetyksiä, niin ja se on vain miesten oikeus. Naisten pitää työskennellä. Mutta jos nainen haluaa ehdoin tahdoin ottaa riskin ja menee jalkapallokatsomoon, pitää hänen naamioitua mieheksi liimaamalla leukaperäänsä tekoparta ja vaihtamalla huivi myssyksi ja kauhtana kaksilakeiseksi. Katsomossa pitää olla hiljaa, eikä laulaa kannustuslaulua, jolloin siveyspoliisi voi tunnistaa äänestä sukupuolen, ja se tietää ruoskaa ja vankilaa. Viranomaisten mukaan miesten laulut kun ovat niin roiseja, ettei niitä sovi naisten kuunnella saati laulaa. Naiset siis pysykööt poissa peliareenoilta.

Venäjän MM-kisoihin on matkustanut myös iranilaisia naisia, jotka viikko sitten olivat kannustamassa omiansa voittoon Marokosta naamioitumatta miehiksi ja osallistumalla kannustuslauluihin. Pelin jälkeen voittoa riemuittiin kaduilla pikkutunneille asti käsi kädessä miesten kanssa naisten jopa heilutellessa huivejaan. Mullistava kokemus, kotimaassa kun seurauksena olisi ollut raippaa ja tyrmää.

Tänä iltana Iran pelaa Espanjaa vastaan, ja vaikka voittoa ei tulisi, voidaan sellaisena ja vielä merkityksellisempänä voittona pitää sitä, että Teheranissa voi kahdella stadionilla seurata ottelua screeniltä. Ensimmäisen kerran – ja myös naiset.

Urheilulla on merkitystä ja vaikutusta.

***

Tekstini perustuu Cicero.de -lehden 20. 6. Chiara Thiesen artikkeliin Ein kleines Wunder [Pieni ihme].

(823.)

Renkaissa kuuden barin ilmanpaine, ja otan suunnan Peräseinäjoelle.

Siellä juon kahvit huoltoasemalla kiertoliittymän tuntumassa.  Mielessäni käväisee ajatus ajella Virtain suuntaan ja koukata jonkin matkan päässä Jalasjärvelle vievälle tielle. Muuan tyyppi huoltoasemalla sanoo, että sillä reitillä on hiekkatietä, ja niin lähden polkemaan kohti tie numero 19:ää ja siitä Jalastuuleen.

Ison kahvion muutamassa pöydässä ruokaillaan, ja syötyään ihmiset palauttavat tarjottimet astioineen telinehökötyksiin. Ihmisiä lähtee ja heitä tulee kaiken aikaa lisää niin, ettei voi sanoa, väheneekö vai lisääntyykö väki. Paikka vaikuttaa suositulta, ohi kun kulkee vilkas liikenne ja tilaa on pitkille rekoille. Poistuessani huomaan oven, jonka päällä lukee ”Suihku ja sauna”. Huoltoaseman takana on useita rekkoja, kai niiden kuskit ovat käyneet saunassa ja syötyään pitävät lepotaukoa, kunnes ajopiirturi sallii jatkaa matkaa.

Palaanko Seinäjoelle vai ajelenko Kurikan kautta Koskenkorvalle ja edelleen kotiin. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Valtatie kolmea seuraa lyhyt pätkä kevyen liikenteen väylää, jonka päätyttyä jatkan valtatien oikeata reunaa. Näin lauantaina raskas liikenne on vähäistä eikä muukaan liikenne ole sanottavan vilkasta. Sen sijaan tuuli ja sen ärhäkän puuskat röykyttävät niin, että minun pitää kiristää otetta ohjaustangosta.

Kurikkaa lähestyessäni pääsen kevyen liikenteen uralle, joka vei aina Koskenkorvalle. Koskenkorvalla juon cociksen. Lähtiessäni huoltoaseman pihaan tulee rahisevalla naistenpyörällä rempseä ukko, joka huutaa terassilla istuville tutuille: ”Niin tuulee, ettei grillaamisesta tullut mitään, notta piti tulla tänne.”

Ilmajoen keskusta on hiljainen, mutta kun Mannerheim-oopperan toiseksi viimeinen esitys päättyy, purkautuu parkkipaikoilta satamäärin autoja hakeutuakseen omille teilleen. Kun murjon eteenpäin, olen kotona tunnin päästä.

Hiljaiselta vaikuttaa Seinäjokikin lauantaina iltapäivällä. Kotipihassa muistan tai oikeastaan kuulen, että naapuritontin pihanurmikolla on menossa ulkoilmakonsertti, sellainen pienimuotoinen. Ei pääsylippuja, ei oluen eikä makkaran myyntiä. Ei myöskään keltaliivisiä järjestyksenvalvojia. Aurinkoa, Laitakaupungin orkesterin elävää musiikkia ja yleisö nauttii. Ulko-ovella vastaan tulee hyväntuulisena yläkerran rouva, joka sanoo menevänsä konserttiin kun sellainen noin lähellä on.

Lataan pyöräilytiedot tietokoneeseen, kuuntelen soittoa ja näen terassilta, kuinka väki nurmikolla viihtyy. Sitä on lapsista ja nuorista aikuisista iäkkäisiin. Myöhemmin – konsertti päättyi tasan kello 18 – havaitsen, ettei nurmikolla näy roskan roskaa, eikä ruohomatto ole edes tallatun näköinen.

Lusikoidessani keittoa ja energiavarastojen täyttyessä mielen valtaa lähes sillanpääläisen suvinen olo. Sitä täydentää Islannin tasapeli jalkapallon MM-ottelussa Argentiinasta. Se on melkein kuin kotijoukkueen voitto.

***

Kuva on äskeiseltä Saksan-reissultani erään kyläkapakan, Dorfkrug,  ikkunalta. Siinä  koirat toivovat sisään menneiden isäntien ja emäntien kysyvän, että saisiko vettä myös lemmikeille. Asiallinen muistutus.

(822.)

Ei ihme, että fyysikko Ken Bray englantilaisesta Bathin yliopistosta on pohtinut täydellistä rangaistuspotkua eli maalin tekoa pilkulta, sillä Englannin jalkapallomaajoukkue on peräti kehno rangaistuslaukauksissa. Sen maaliprosentti on vaivaiset 14 kaikista rankkareista. Kuinka helppoja maaleja ne olisivat.

Saksa sen sijaan on suvereeni 83:n osumaprosentilla kun pallo pitää toimittaa verkkoon yhdestätoista metristä. Lähelle sitä pääsee Argentiina.  Bray tutkii kirjassaan ”How To Score – Science & The Beautiful Game” [Miten tehdä maali–Tiede & Kaunis peli] täydellistä rangaistuspotkua:

1. Ensinnäkin valmentajan on valittava etukäteen laukojat heidän osumamääriensä perusteella, eikä hänen tarvitse enää kysyä, kuka haluaa ampua rankkarin.

2. Pallo pitää sijoittaa juuri oheisen kaavakuvan mukaisesti, eli kuviossa on piirretty säde maalivahdin koon ja hänen ulottuvuutensa perusteella. Jos laukaus tulee tälle alueelle, on maalin todennäköisyys vain noin 50 prosenttia. Tämän alueen ulkopuolella todennäköisyys on jo hieman yli 80 prosenttia.

3. Täytyy myös muistaa, ettei ampuja saa hermoilla. Negatiivisten ajatusten häivyttämiseksi hänen on kuviteltava täydellistä laukausta. Silloin hän useimmiten onnistuu.

Kaikki kolme kohtaa toteutuivat perjantaina kun kaksi minuuttia oli pelattu ja Ronaldo sijoitti rankkarin Espanjan maaliin. Pallo meni oikeanpuoleiseen 80 prosentin lohkoon ja Espanjan maalivahti aavisti päinvastaiseen puoleen.

Ronaldo oli itse varmuus, vaikka Espanjan maalivahti yritti häntä hermostuttaa ja oikeus oli aamulla langettanut veropetoksesta kovan tuomion.

 

Näillä Ken Brayn ohjeilla rangaistuspotkut tuottavat tulosta. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että myös maalivahti perehtyy kaavion periaatteisiin. Niin, ja torjumisessa häntä auttaa salamannopea aavistaminen ja onni. Ja sitten on kaikenlaisia väliin tulevia tekijöitä, jotka suosivat maalivahtia, mutta myös rangaistuspotkun antajaa.

(821.)

Sama asia joka neljäs vuosi, eikä siitä nytkään pääse livahtamaan: Kuka voittaa jalkapallon MM:n? Kisat alkavat tänään.

Saksa voitti viimeksi eli vuonna 2014 ja se on voittanut MM:n neljä kertaa:1954, 1974, 1990 ja 2014. Brasilia on toinen voittajaehdokas. Sillä maailmanmestaruuksia on viisi: 1958, 1962, 1976, 1994 ja 2002. Viimeksi Saksa röykytti MM-kisoissa Brasilian 1-7. Luulen, että se muistaa tuon nöyryytyksen eikä sorru moiseen toista kertaa.

Saksan ja Brasilian lisäksi on toki muitakin suosikkeja, vaikka Italia ja Hollanti puuttuvat: Espanja ja sen mieletön futis? Ranska, vahva ja nuori joukkue? Argentiina ja Messi? Portugali ja Ronaldo? Belgia yllättäjä? Englanti ilman rangaistuspotkuja? Kai Venäjälle kotikentältä jotain bonusta koituu?

Voittajan ennustamiseksi on kehitetty laskentamalleja, jotka perustuvat veikkauskertoimiin, ottelutilastoihin ja niiden yhdistelmiin. Ohessa kahden saksalaisprofessorin Daniel Memmertin ja Fabian Wudenlichin metodilla tämän vuoden jalkapallon MM-kisoissa voittajaksi on saatu Brasilia ja toiseksi Saksa.

Kisoja kannattaa kuitenkin seurata, sillä urheilu  ei kunnioita lainalaisuuksia. Se perustuu yllätyksellisyyteen. Toivottavasti tälläkin kertaa.

(820.)

Maa	Veikkaus- kerroin     (80%)	Maaailman- rankin (20%)	Yht. 80:20
Brasilia	17,48	9,48	15,88
Saksa	16,2	12,9	15,54
Espanja	13,17	5,08	11,55
Ranska	12,83	5,4	11,34
Argentiina	8,78	6,35	8,3
Belgia	7,75	7,53	7,71
Englanti	5	3,42	4,69
Portugali	3,47	7,78	4,33
Uruguay	3	3,61	3,12
Kroatia	2,67	2,25	2,59

Kim Jong-un, 35-vuotias diktaattori ja Donald Trump, 72-vuotias presidentti, ovat paistatelleet Singaporessa myönteisessä julkisuudessa. Entiset arkkiviholliset ovat kätelleet, tarttuneet lempeästi toisiaan käsivarresta tai taputtaneet selkään ja ovat hymyilleet veljellisesti. Sitten on myös näitä kuvia, joihin kohteet ovat joutuneet valmistautumatta, kuten tuossa päällä kun Trump haukottelee ja muistuttaa kottaraispönttöä.

Huomiota on herättänyt Kimin saman puvun jatkuva käyttäminen. Sen tyyli on peräisin Maon ajoilta alkaen vuodesta 1927. Samanlaista viisinappista ja läppätaskuista takkia käytti myös Stalin. Kim haluaa pukuvalinnallaan viestittää kuuluvansa isoisänsä Kim Il-sungin kommunistiseen jatkumoon. Kyse on myös henkilökultin vahvistamisesta samalla tavalla kuin Libyan Gaddafin tavaramerkkinä olivat aurinkolasit.

Ja onhan reissuun ja edustamaan lähtö helppoa, kun ei vaatekaapin edessä tarvitse valkata, että mitä sitä tällä kertaa panisi päälleen.

Kieltämättä on ollut jotenkin raikasta katsoa televisiosta, kuinka Kim astuu lyhyin töksähtävin askelin ilmavasti lepattavissa housuissa ja kuinka takkiosa kokoaa hänet vantteraksi jäpikäksi. Tumma puku ei häntä hoikenna, pikemminkin päinvastoin. Valokuvissa hänen pukunsa musta väri pääsee hyvin esiin, ja kun sitä katsoo tarkemmin, on siinä himmeitä raitoja. Siis laadukasta kangasta, eikä mikään proletaarin kauhtana.

Trumpin laivastonsininen puku noudattaa vanhan miehen pukuvalintaa, taitaa housuissa näkyä ryppyjä. Pikkutakin käänteessä pinssi kiinnittää huomiota samoin kokonaisuuteen huonosti sopiva kirkkaanpunainen kravatti, joka ulottuu vyölle asti. Tyylitön, sanoisin.

Joku lehti esitteli lähikuvaan Trumpin kravatin muhkuraisesta ja toispuoleisesta solmusta, siis huitaisten pyöräytetty. Trumpin oljenvärinen hiuskuontalo, joka on pilapiirtäjien mieleen, oli pehkomainen ja viimeistelemätön. Sen sijaan Kimin hiuksiin oli leikattu uutta, terävää muotoa.

Rumat vaatteilla koreilee, voisi Kim sanoa. Hän kun vei huipputapaamisen pisteet– vieläpä selvin lukemin. Ei sen puoleen, kyllä Trumpkin ansaitsee rutkasti pisteitä. Tiedä mitä tästä vielä seuraa.

(818.)

Ei, en todellakaan ole automiehiä.

Siitä sain karvaan muistutuksen jokin aika sitten uusintakatsastuksessa; katsastaja tuli hallista odotustilaan ja sanoi, että siellä olisi Almera valmiina. Kukaan meistä odottajista ei liikauttanut eväänsä, kunnes huomasin, että katsastajan kädessä oli minun autoni avain. Olin sanoa, että autoni on Nissan, mutta pysyin hiljaa ja menin katsastajan perässä halliin, jossa autoni oli yläilmoissa pilarinosturin päällä päästömittauksen ja oikeanpuoleisen etujarrun säädön läpäisseenä.

Katsastusteknikko kehui autoani, että ajelen sillä vielä vuosia ja laski Almerani alas. Sanoin, että sillä on ikää reilut 12 vuotta, mikä lienee Suomen henkilöautojen keski-ikä. Sitä en osannut sanoa, paljonko sille on kertynyt kilometrejä  Olen ajanut – niin tällä – Almerallani kaksi vuotta enkä maksanut siitä kuin tonnin. Samalla kertaa sain vanhasta Toyotastani 600 euroa kun Nigerian poika tuli sen Helsingistä hakemaan välittääkseen sen maanmiehilleen Nigeriaan. Niissä oloissa silläkin ajelee vielä vuosia.

Wikipediasta poimin tiedon, että Nissan Almera on Nissanin vuosina 1995–2007 Euroopan markkinoille valmistama alemman keskiluokan henkilöauto. Onko autoteollisuus todella näin luokkatietoista, että se valmistaa mittatilauksena eri yhteiskuntaluokille omat automerkkinsä? Vieläpä niin hienojakoisesti, että alemmalla keskiluokalla on omansa! Sen olen tiennyt, että Mersua, BMW:tä, Audia, Volvoa ja muita sen kaltaisia suosii vauras yläluokka. Oneksi selvisi, että tuo alempi keskiluokka liittyy auton rakenteeseen, ei sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen luokkaan.

Trafin ajoneuvotilastoista ilmenee, että olen yksi Seinäjoen 2080:stä Alemeran omistajista. Seinäjoella on henkilöautoja 36 145 eli Almerani ja sen lajitovereiden osuus kotikaupunkini autokannasta on noin kuusi prosenttia. Suomessa meitä nissanisteja on 30 677. Autoni väri on harmaa ja se on Trafin mukaan kolmanneksi suosituin henkilöauton väri (12 prosenttia). Suosituin on punainen 16 prosenttia ja sininen 15 prosenttia.

Jokin lehtipuffi kehui jotakin autoa tai sitä puhuteltiin tuttavallisesti yksilöksi:” Nousu autoon on helppoa korkean korilinjan ansiosta. Erityisesti varttunut polvi nauttii, kun sisään ei tarvitse ryömiä. Lisäetuna on mukava väljyys, edessä ja takana.”

Minä en väittämää allekirjoita Almerani kohdalla. Usein autoon mennessä kolhin päätäni oviaukkoon, vaikka ei autoon ihan ryömien tarvitse mennä. Väljyyden ja mukavuudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Tärkeintä autossa on se, että se liikkuu suhteellisen edullisesti ja täyttää turvallisuusmääräykset. Vuosistaan huolimatta autoni kiihtyy ja kulkee ihan kevyesti satasta ja Vaasan moottoritiellä jopa nopeammin. Tientukkona sillä ei tarvitse olla. kunhan annostelee sopivasti kaasua, koska siitä puutuu vakionopeudensäädin.

Muitakin ajamiseen liittyviä mukavuuksia on niukasti. Keskuslukitusta ajaessa ei tarvitse, mutta parkkeeratessa ovien lukitus ja avaaminen käyvät kymmenien metrien päästä. Ajomukavuuden kannalta airbagin merkitys on henkistä. Lohkolämmitys helpottaa käynnistystä talvella ja kulutus on ihan siedettävä. Radio cd-soittimineen lisää joskus ajonautintoa, mutta toisinaan se vähentää sitä, mutta se taas johtuu kehnoista radio-ohjelmista. Kuski voi sähkötoimisesti hallita etusivuikkunoiden avaamista ja sulkemista. Sitten kun silloin tällöin muistaa hankkia peruutuspeliin iloisesti heiluvan ja raikasta hajua levittävän Wunderbaumin, on ajonautinto huipussaan.

Peräkoukku on ainoa, mitä kaipaisin, mutta ilman sitäkin selviän, koska minulla ei ole peräkärryä. Polkupyörällekään ei ole hyväksi sitä kuskata yksinkertaisella, vetokoukkuun kiinnitettävällä telinevirityksellä. Maksoin näet polkuyörästäni huomattavasti enemmän kuin Nissan Almerastani.

(817.)

Harrastan kuntouintia, vieläpä intohimoisesti, vaikka uintia ei kuntoliikuntana kaikkialla arvosteta sillä tavalla kuin vaikkapa juoksemista tai hiihtoa ja niiden eri variaatioita: maastojuoksua, suunnistusta, yhdistettyä tai ampumahiihtoa. Poikkeuksena on avantouinti, siis uiminen avannossa. Se kai on jotakin.

Uiminen määritellään kylpyurheiluksi, pulikoinniksi ja muuksi sellaiseksi. Se johtuu siitä, että kesäaikaan sanonta ”kävin uimassa” tarkoittaa molskahdusta rantalaiturilta veteen, eikä sillä ole uimisen kanssa muuta tekemistä kuin pinnallapysyminen. Mitä nyt muutama käsiveto ja vauhdikasta potkimista, jonka jälkeen vesi laiturin ympärillä kuplii.

Torstaina kolmannen kerran tällä viikolla, hyppäsin uimahallin kahdenkymmenenviiden metrin altaan kolmannelle radalle, joka on tarkoitettu nopeille kuntouimareille. Jokainen määrittelee oman vauhtinsa ja suhteuttaa sen toisten nopeuteen. Kolmen kilometrin urakan aloitan rauhallisin vedoin hakien otetta vedestä. Samalla radalla lisäkseni ui kaksi muuta. Toinen kroolaa, toinen ui selkää koko radan leveydeltä laajakaarisin käsiliikkein. Tiedän, etteivät he viitsi kauan polskia.

Senkin tiedän, kumpi noista saman radan uimareista lopettaa ensin. Tavallisesti se, joka repii vauhdikkaasti muutaman sata metriä alkaakseen sitten altaan päässä vetreyttää akillesjänteitä ja taivutella jalkojaan. Lopetukseksi hän ui vielä muutaman altaanmitan ja häipyy. Tosiasia on, että harvan kärsivällisyys riittää uida paria kilometriä. Minulle se ei tuota vaikeutta, olen tottunut uimaan allasta päästä päähän niin kuan, että olen tehnyt120 käännöstä. Naapurikaupungin uimahallin viidenkymmenen metrin altaassa, kolmekilometrinen vaatii vain 6o käännöstä, mutta uintimatka tuntuu kuin olisin ulapalla,

Uidessani en tohdi ajatella mitään vaativampaa ja pitkäkestoista, sillä uidessa pitää keskittyä matkan laskemiseen tai muuten sekoaa. En käytä toisen allaspäädyn laskulaitetta, eräänlaista helmitaulua. Perustelen sitä sillä, että se hidastaa uintia..

Torstaina tämän vuoden kilometrimääräksi tuli 132, mikä tietää 44:ää kolmen kilometrin uintikertaa. Viime vuonna aloitin uimisen elokuun ensimmäisenä päivänä ja vuodenvaihteessa kilometrejä oli 126 eli uintikauden kokonaismäärä on tässä vaiheessa 258 kilometriä. Juhannukseen mennessä uimahallin sulkeutuessa kesätauon ajaksi, tulee vielä muutama kilometri.

***

Uinti on tekniikkalaji. Muuan entinen työkaveri, innokas uimari, määrittelee kehnotekniikkaisen uimarin menon rantakäärmeen luikerteluksi. Se kuvaa hyvin uimari vääntelehtimistä pituussuunnassa. Silläkin tavalla toki voi uida, sillä uinti ei ole arvostelulaji. Kuitenkin nyrkkisääntönä olen kuullut, että uinnissa tärkeintä on asento vedessä, hengitys sekä käsivedot ja potkut. Ne kun ovat tasapainossa, niin uinnissa on tyyliä. malttia ja menoa. Varsinkin vapaauinnissa eli kroolissa on hyvä muistaa niin sanottu rullaus, jolloin potku lähtee ja saa voiman lantiosta.

En väitä, että olisin nopea uimari, mutta eteenpäin pääsen tehokkaasti, mutta joskus ajaudun hetkelliseen vauhtisokeuteen. Mutta kun joku pyyhältää vaivattomasti ohitseni, tiedän paikkani: olen kuntouimari.

(816.)

Alkukesän helle keskellä miljoonakaupunki Hampuria koettelee ja jo muutaman sata metriä käveltyäni houkutus poiketa ilmastoituihin myymälöihin ja tavarataloihin käy ylivoimaiseksi. Kirjakaupasta ostan kaksi postikorttia, mutta siitä seuraa tuttu ongelma, postimerkkejä pitää hakea muualta. Myyjä neuvoo menemään kadun toiselle puolelle. Siellä on postitoimisto kauppakeskuksen sisäpihalla.

Postissa on väljää ja viileää enkä pidä kiirettä, vaan tarkkailen tilaa, kunnes näen myyntitiskin, jonka yläpuolella kyltissä lukee:Yksittäiset postimerkit. Kortit menen kirjoittamaan katukahvilaan ja tilaan tarjoilijalta oluen.

Tähän aikaan päivää pöydissä istuu enimmäkseen vanhempia pariskuntia kahvin ja herkullisten kakkujen ääressä jutellen niitä näitä. Takanani kaksi naista pälpättävät eli viettävät aitoa Kaffeeklatsch-seremoniaa. Eräässä pöydässä herra vaatii äänekkäästi tarjoilijaa selvittämään mistä hänen laskunsa koostuu. Asia näyttää jo ratkenneen ja tarjoilija jatkaa toisaalle kun topakka herra lähtee pujottelemaan pöytien lomitse hänen peräänsä ja vaatii lisäselvitystä. Saatuaan selvityksen hän palaa pöytään ja selittää vaimolleen tapahtuman kulun.

Tarjoilija tuo oluen pulleassa lasissa, jonka kouraa myötäilevä viileys tuntuu helpottavalta. Siemaisen suullisen vaahtokruunun alta ja annan oluen viipyä suussani.

Jalkakäytävälle seinän viereen, näyteikkunoiden jättämään syvennykseen levittää tumma, kaitakasvoinen ja lyhyttukkainen mies huovan, jolle asettuu. Hänellä on hihnassa musta koira, ja kun katson tarkemmin muistuttaa pitkänenäinen mies ja koira toisiaan. Mies asettaa jalkakäytävälle muovimukin, johon vaivalloisesti liikkuva nainen pudottaa ensimmäiset kolikot ja vaihtaa miehen kanssa muutaman sanan.

Ajattelen, että lähtiessä voisin pudottaa mukiin pari euroa, mutta luovun ajatuksesta ja tilaan toisen oluen.  Jos maan työttömyysprosentti on vaivaiset viisi ja puoli, ei kenenkään tarvitse elääkseen kerjätä, tuumaan.

***

Viime heinäkuussa Hampurissa kokoontui G20 foorum eli 19 rikkaimman maan sekä EU:n edustus. Jo ensimmäisen päivän jälkeen lähistön kadut muuttuivat taistelutantereeksi. ”Musta blokki” tai ”der schwarze Mob” protestoi ja riehui jättäen rujoa jälkeä: poltettuja autoja, rikottuja ikkunoita, ryöstettyjä kauppoja, irti revittyjä katukylttejä ja barrikadeja. Kaupunkiin oli komennettu 15 000 poliisia turvaamaan kokousta ja pitämään järjestystä taltuttamalla mielenosoittajia kyynelkaasulla, kumiluodeilla ja pampuilla. Kymmeniä poliiseja loukkaantui samoin mielenosoittajia, jotkut vakavasti. Puhuttiin terroria muistuttavasta toiminnasta. Jälkien korjaamiseen upposi puolitoista miljoonaa euroa, ja todettiin G20:n järjestäminen Hampurissa virheeksi. Hampuri on vastakulttuurien kaupunki.

***

Koetan huomaamatta betonista kukkalaatikkoa, joka rajaa ravintolan kadusta. Se tuntuu kevyeltä eikä se edes hidastaisi pakettiautolla ihmisten päälle kaahaavaa terroristia tai mielenvikaista. Muistan, kuinka Nizzassa, Lontoossa, Berliinissä tai Tukholmassa tehtyjen iskujen jälkeen toistettiin, ettei pelolle saa antaa valtaa!

Se ei kaikin puolin vaikuta hyvältä ohjeelta. Huomaan  lipuvani johonkin eksistentiaaliseen kauhukuvitelmaan, jota yritän karistaa pois. Olen siirtynyt mukavuusalueelta, kuten nykytermi kuuluu, tuntemattomalle alueelle.

–Kellnerin, kutsun tarjoilijaa ja hän tuo laskun. Karstadtin tavaratalosta ostan harmaan t-paidan, jonka vedän saman tien päälleni ja myttyän vanhan punakeltaisen muovikassiin. Se vaikutti räikeältä kannanotolta: Guantanamon vangit näet käyttivät oransseja haalareita. Sellaisissa tamineissa Isis kuljetti vankejaan viimeiselle tuomiolle. Tosin sen värisissä asuissa pelaa Hollannin jalkapallojoukkue. Olenko antanut pelolle valtaa?

Kadulle palattuani olen jäädä polkupyöräilijän alle  toikkaroidessani polkupyöräilijöille tarkoitetulla kaistalla.

Maailma on täynnä vaaroja. Niitä on isoja ja pieniä sekä luuloteltuja että oikeita.

(815)

Näillä seuduilla eli Saksan Schleswig-Holsteinissa ja vähän etelämpänä ei ihan hiljattain ole koettu tällaista toukokuuta sitten kun lämpötiloja on virallisesti alettu mitata eli vuodesta 1881. Ison kaupungin keskustassa kuten täällä Hampurissa kuumuus tiivistyy kun ei mistään tule pienintäkään tuulenvirettä. Ihmiset pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja näyttävät tuskaisilta, paidan selkämys liimaantuu ihoon ja sukat luistavat kengissä. 

Kuivuuden tavallinen kadunmies huomaa kun nurmikot puistoissa ovat kärventyneet karrelle ja menettäneet keväisen vihreytensä. Se on vielä pientä täkäläisten ja muidenkin maanviljelijöiden pelkojen rinnalla, miten käy sadolle. Ennen he ovat pelänneet viileätä ja märkää toukokuuta, mutta nyt tilanne on aivan päinvastainen ja näkymät entistä pelonsekaisemmat.

Oma lukunsa ovat autoilijat, joiden nelipyöräisten alla helle on jo murentanut teitä varsinkin Saksan pohjois- ja itäosissa. Tieviranomaiset varoittavat lohkeamista ja montuista, joitain väyliä on jouduttu sulkemaan. Saksalaiseen liikenteen ei ole saanut puuttua kuin äärimmäisessä tilanteessa, puhumattakaan nopeusrajoituksista. Luonnonvoimille ei täälläkään mahdetaan mitään.

Seuraava pelonaihe on se kun subtrooppinen vaihe purkautuu ukkosmyrskyinä, kaatosateineen ja rakeinen. Vielä kun tulossa on viikonloppu ja autobaanat täyttyvät, niin tiedossa on kilometrien mittaisia ruuhkia.

Tällainen helle tietää paineita panimoille, joita tässä maassa riittää: kansa janoaa olutta. Saksalainen ei tule ilman olutta toimeen olipa sitten helle tai pakkanen. Ja kun olut ja jalkapallo yhdistyvät on siinä saksalaisen elämänmuodon ydin. Avasipa minkä tahansa lehden, raportoidaan siinä tarkasti ja laajasti pian alkavista Pietarin MM-kisoista. Kuvan otin erään kämäisen aseman ravintolan seinästä jossa oli kymmeniä – kuvassa vain osa- fanihuiveja.

Tosin Hampurissa koettiin pari viikkoa sitten ankara järkytys, josta toipuminen vie aikansa, kun maineikas HSV, Hamburger Sport-Verein putosi Bundesliigasta pelattuaan siinä yhtäjaksoisesti 1963–2018 eli 55 vuotta. Edessä saattaa olla pitkä suruaika.

Pieni episodi: Kävin ZOB:sta eli Zentral Onnibus Bahnhofissa ostamassa bussilipun Bremeniin, ja virkailija huomasi passistani, ”aus Finnland, meine Schwiegermutter wohnt in Finnland” eli hänen anoppinsa asuu Suomessa. Onnittelin herraa ja käskin sanoa anopille terveisiä.

Maailma sen kuin pienenee, ja mitä nämä helteet vielä saavat aikaan?

(814.)

Ylittäessäni Hampurin ydinkeskustassa katua vihreällä kuten kuuluu ja samaan aikaan autoilija koetti tunkea lähes edellä kulkeneen herran päälle. Tööttäsi, jotta menee nyt siitä.

Herra näytti, että jalankulkijoille palaa vihreä ja kehotti kuskia vaihtamaan paikkaa vieressä istuvan, kaiketi, vaimonsa kanssa, jotta ajo sujuu oikeaoppisesti. Kiittelin herraa katuraivon ehkäisemisestä, ja muutaman small talk –tapaisen toteamuksen jälkeen kävi selväksi, että olen suomalainen. Hän innostui, Suomi oli hänelle tuttu kuten useimmille hänen maanmiehilleen eksoottisesta kylmyydestä, pimeästä talvesta ja valoisasta kesästä ja harvasta asutuksesta. Suomessa hän ei ollut käynyt.

Hänen työmaallaan on ollut joku etevä suomalaisprofessori, jonka nimestä en saanut selvää, oliko se Kääriäinen, Keränen, Kuronen, Korhonen, Kutvonen tai jotakin sen kaltaisesta. Kerroin miksi olen Saksassa eli luettuani huhtikuussa sanomalehti ZEITista taitavan jutun lähes 90-vuotiaasta naisesta joka pitää pienessä hiipuvassa kylässä olutravintolaa asiakaskunnan vähetessä, mutta se ei häntä haittaa. Päätin käydä kyseisessä kylässä.

Herra sanoi, että tuossa on ZEITin päätoimitus, käväistään siellä. Hissillä ylös ja vastaanottoaulassa hän kertoi rouvalle kuka olen ja kuinka saksalaislehden artikkeli on sysännyt suomalaisen lähtemään artikkelin syntymä- tai tapahtumapaikalle. Rouva suhtautui asiaan myötämielisesti ja lupasi toimittaa terveiseni toimitukselle ja nimenomaan jutun tehneelle journalistille.Tiesin entuudesta, ettei saksalaislehtiin mennä noin vain ilman audienssia. Niin mekin lähdimme kainalossani tuhti ZEIT liitteineen.

Vielä ennen herran lounastunnin päättymistä, ehti hän esitellä minulle Chile-talon. Se on huomattava rakennus ja kuuluu UNESCON maailmankulttuuriperintökohteisiin edustaen arkkitehtuurin ekspressionismia.Talon rakennutti salpietarikaupalla Chilessä rikastunut Henry Sloman. Vuonna 1924 valmistuneeseen seitsenkerroksiseen laivaa muistuttavaan rakennukseen meni lähes 5 miljoonaa tiiltä.

Piipahdus talon sisääntuloaulassa mykisti. Siinä laivan keula ikään kuin puskee kohti itää. Herra olisi esitellyt kotikaupungistaan paljon muutakin, mutta työt kutsuivat. Saksa on työorientoitunut maa.

Nousin kaupunkibussiin, jonka etuosassa häkkyrä osoittautuu pieneksi kirjahyllyksi tai kirjapysäkiksi, Jollaiseksi sitä luonnehdittiin. Toinen teksti kehottaa lukemaan. Tarjolla on parikymmentä kirjaa. En päässyt perille, pitääkö kirjoja lukea vain bussissa vai voiko niitä lainata mukaansa. Kaikkia ne saksalaiset keksivät.

***

Huoneeni yhtä seinää koristaa kultavanteinen ja -ketjuinen polkupyörä. Ensin se näytti oudolta, mutta pian siihen tottui. Ei kaikilla polkupyörillä tarvitse ajaa. Niistä on koristeiksikin.

(813.)