Renkaissa kuuden barin ilmanpaine, ja otan suunnan Peräseinäjoelle.
Siellä juon kahvit huoltoasemalla kiertoliittymän tuntumassa. Mielessäni käväisee ajatus ajella Virtain suuntaan ja koukata jonkin matkan päässä Jalasjärvelle vievälle tielle. Muuan tyyppi huoltoasemalla sanoo, että sillä reitillä on hiekkatietä, ja niin lähden polkemaan kohti tie numero 19:ää ja siitä Jalastuuleen.
Ison kahvion muutamassa pöydässä ruokaillaan, ja syötyään ihmiset palauttavat tarjottimet astioineen telinehökötyksiin. Ihmisiä lähtee ja heitä tulee kaiken aikaa lisää niin, ettei voi sanoa, väheneekö vai lisääntyykö väki. Paikka vaikuttaa suositulta, ohi kun kulkee vilkas liikenne ja tilaa on pitkille rekoille. Poistuessani huomaan oven, jonka päällä lukee ”Suihku ja sauna”. Huoltoaseman takana on useita rekkoja, kai niiden kuskit ovat käyneet saunassa ja syötyään pitävät lepotaukoa, kunnes ajopiirturi sallii jatkaa matkaa.
Palaanko Seinäjoelle vai ajelenko Kurikan kautta Koskenkorvalle ja edelleen kotiin. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Valtatie kolmea seuraa lyhyt pätkä kevyen liikenteen väylää, jonka päätyttyä jatkan valtatien oikeata reunaa. Näin lauantaina raskas liikenne on vähäistä eikä muukaan liikenne ole sanottavan vilkasta. Sen sijaan tuuli ja sen ärhäkän puuskat röykyttävät niin, että minun pitää kiristää otetta ohjaustangosta.
Kurikkaa lähestyessäni pääsen kevyen liikenteen uralle, joka vei aina Koskenkorvalle. Koskenkorvalla juon cociksen. Lähtiessäni huoltoaseman pihaan tulee rahisevalla naistenpyörällä rempseä ukko, joka huutaa terassilla istuville tutuille: ”Niin tuulee, ettei grillaamisesta tullut mitään, notta piti tulla tänne.”
Ilmajoen keskusta on hiljainen, mutta kun Mannerheim-oopperan toiseksi viimeinen esitys päättyy, purkautuu parkkipaikoilta satamäärin autoja hakeutuakseen omille teilleen. Kun murjon eteenpäin, olen kotona tunnin päästä.
Hiljaiselta vaikuttaa Seinäjokikin lauantaina iltapäivällä. Kotipihassa muistan tai oikeastaan kuulen, että naapuritontin pihanurmikolla on menossa ulkoilmakonsertti, sellainen pienimuotoinen. Ei pääsylippuja, ei oluen eikä makkaran myyntiä. Ei myöskään keltaliivisiä järjestyksenvalvojia. Aurinkoa, Laitakaupungin orkesterin elävää musiikkia ja yleisö nauttii. Ulko-ovella vastaan tulee hyväntuulisena yläkerran rouva, joka sanoo menevänsä konserttiin kun sellainen noin lähellä on.
Lataan pyöräilytiedot tietokoneeseen, kuuntelen soittoa ja näen terassilta, kuinka väki nurmikolla viihtyy. Sitä on lapsista ja nuorista aikuisista iäkkäisiin. Myöhemmin – konsertti päättyi tasan kello 18 – havaitsen, ettei nurmikolla näy roskan roskaa, eikä ruohomatto ole edes tallatun näköinen.
Lusikoidessani keittoa ja energiavarastojen täyttyessä mielen valtaa lähes sillanpääläisen suvinen olo. Sitä täydentää Islannin tasapeli jalkapallon MM-ottelussa Argentiinasta. Se on melkein kuin kotijoukkueen voitto.
***
Kuva on äskeiseltä Saksan-reissultani erään kyläkapakan, Dorfkrug, ikkunalta. Siinä koirat toivovat sisään menneiden isäntien ja emäntien kysyvän, että saisiko vettä myös lemmikeille. Asiallinen muistutus.
(822.)