Turjan tarinaa

Filosofi Friedrich Nietzschen mainitseminen – nimi on jälleen alkanut toistua – muistuttaa minua ajoista puolen vuosisadan takaa. Silloin muuan lukion lehtori leimasi saksalaisfilosofin vihtahousuksi ja tukkuparraksi. Nietzsche (1844–1900) arvosteli ankarasti kristinuskon orjamoraalia ja asetti sen tilalle oppinsa yli-ihmisestä.

Ei tarvitse kuin vilkaista kiiluvasilmäisen Nietschen kuvaa, niin huomio kiinnittyy naamaa hallitsevaan ja villiintynyttä aluskasvillisuutta muistuttavaan tukkupartaan. Muhkeilla viiksillä on tehtävä, ne peittivät filosofin huonot hampaat. Samaa pragmaattista periaatetta noudattaa moni ulkonäköpaineista kärsivä kaljuuntuva mies haroessaan niukkoja suortuvia paljaan päälakensa peitoksi.

Nietsche aloitti 25- vuotiaana Baselin yliopiston klassisen filologian professorina ja koki 35-vuotiaana tulleensa virkaheitoksi ja omaksui harhailevan pakolaisen (Fugitive errans) roolin, kuten hän asian ilmaisi. Etsiessään siedettävää ilmastoa hän matkusti pitkin ja poikien Eurooppaa. Milloin talvi Alppien pohjoispuolella oli liian kylmää, Venetsiassa liian kosteaa, Genovassa häiritsi epävakainen pilvisyys, Nizzassa kevätkuumuus vei häneltä tahdonvoimat. Matkoilta lähetetyt postikortit kertoivat jatkuvasta päänsärystä ja pahoinvoinnista. Siis raihnainen tapaus.

Hän asui Sveitsin naapurimaissa, mutta häntä veti puoleensa St. Moritzissa sijaitseva Engadin ja sen väljät maisemat. Siellä hän kehitti tunnetun käsitteensä yli-ihmisestä ja kuinka ihmiskunnan historia toistuu yhä uudestaan eli tiimalasia käännetään toistuvasti ja sama hiekka valuu. Ajatus yli-ihmisestä ja ikuisesti tapahtuvasta jälleentulemisesta ovat hänen tunnetuimman teoksensa Näin puhui Zarathustra (1883) peruspilareita. Nietscheä ei elinaikanaan juuri arvostettu, hänen kirjansa kävivät kehnosti kaupaksi ja kollegat vähättelivät häntä. Nyt ajat ovat muuttuneet ja Nietsche on kohotettu yhdeksi Euroopan keskeiseksi filosofiksi Kantin ja Hegelin rinnalle. Hän on ”stara”, johon poliitikot nojautuvat ja jota elokuvakäsikirjoittajat siteeraavat. Tuskin hän olisi mitään tällaista uskonut näkevänsä, mutta tuskin hän siitä olisi ollut yllättynytkään.

Hänen hurja kielensä, joka ajoittain muistuttaa runoutta, houkuttelee niitä, jotka haluavat tehdä vaikutuksen. Kuka tahansa, joka perehtyy perusteellisemmin hänen ajatteluunsa, ymmärtää paremmin aikamme populismia ja moraalista individualismia.

Nietscheä kiinnosti, valhe, arvottomuus, kateus. Hän oli ensimmäinen filosofi, joka esitti ”Jumalan kuoleman” – uskonnollisen vakaumuksen menettämisen, joka pitää yhteisömme koossa.Hän tiesi, että tämän menetys romauttaisi monen maailman, sen ymmärryksen mielestä ja moraalista. Miten meidän pitää elää, jos Jumala ei enää ohjaa meitä? Kristillistä orjamoraalia hän pitää niiden elämänkaunana, joilla ei ole mahdollisuutta omien perustarpeidensa tyydyttämiseen.

Kerrotaan kuinka Nietschen tunnetuksi tekemä lause ”Jumala on kuollut” oli jonakin yönä maalattu Nietschen allekirjoittamana Pariisissa jonkun talon seinään. Seuraavana aamuna sen viereen oli maalattu ”Nietsche on kuollut” ja sen alla ”Jumala”.

Sille, jota viehättää logiikka, ei ole iloa Nietschen teoksista. Ne pulppuavat täyttä sekamelskaa ja mielettömyyksiä. Nietsche ei halunnut pysyttää mitään teoriarakennelmia, vaan auttaa ihmisiä heidän kamppailussaan arvokkaasta olemassaolosta. Tällöin hän asettui vaaraan tulla väärinkäytetyksi. Niinpä jokainen voi askarrella Nietschellä niin kuin se parhaiten sopii. Näin kävi 80 vuotta sitte kun kansallissosialistit vetivät Nietschen ja hänen Übermenschen-käsitteen rotuoppinsa takaajaksi. Nietsche- tutkijat ovat siitä yksimielisiä, että natsit ymmärsivät Nietschen karkeasti väärin.

Nyt on ilmennyt, kuinka yli-ihmisen viittaa sovitellaan ihan vakavissaan Donald Trumpin harteille! Nietschelle Trump olisi sellaisen vastakohta, ja pikemminkin yli-ihmisestä hänelle kävisi Greta Thunberg, itsepäinen esitaistelija Fridays–for–Future -liikkeen esitaistelija.

                                                        ***

Joskus jossakin yhteydessä mainitsin saksalaislähtöiselle, Suomeen asettuneelle Roman Schatzille, että teitä saksalaisia luonnehditaan runsaiden filosofien ja runoilijoiden ansiosta sanaparilla Denker und Dichter. Schatz muistutti, että heistä käytetään myös ikävämpää luonnehdintaa Henker und Richter eli Pyöveleitä ja Tuomareita.

(943.)

Juuri kun keskustelu Postin toimitusjohtaja Heikki Malisen 82 000 euron kuukausipalkasta alkoi käydä kuumimmillaan ilmestyi Jari Tervon kirja Loiri. samamannimisestä näyttelijästä. Sitä on mainostettu jo niin voimallisesti, että se on syrjäyttänyt muut valtakunnan keskustelunaiheet.

Kirja on 700-sivuinen, joten siinä lienee kaikki ja vähän enemmänkin kuin mitä kertomisen arvoista on päähenkilöstä eli Vesa-Matti Loirista. Ei epäilystäkään, etteikö kirja ota saman tien paikkansa Mitä Suomi lukee-listan ykkösenä ja pidä sitä kauan. Loiri. on vaivaton lahjaratkaisu niin isänpäiväksi kuin jouluksi ja se on varma valinta melkein merkkipäiväksi kuin merkkipäiväksi, jos ei ihan rippilahjaksi.

Kirjailija sanoo haastatelleensa päähenkilöä 100 tuntia, mikä 8-tuntisina päivinä tekee 12,5. Tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Ei kaunokirjallisuus mitään dokumentointia ole, parhaimmillaan se on sepittämistä, ja riittää kun totuutta on edes siteeksi.

Mahtaako kirjassa olla sen tekovaiheeseen liittyvää episodia, kun Tervo ja Loiri ovat matkalla pohjoiseen ja Tervo menee yöllä junan pysähdyttyä Oulussa tupakalle asemalaiturille ja jää junasta. Tervo ottaa taksin Rovaniemelle.

***

Jos olisin ollut kärpäsenä junan makuuhytin katossa, olisin soveltuvin osin käyttänyt joskus kuulemaani anekdoottia tällaisesta tilanteesta, kun kolme naista, vaikkapa Virpi, Lenita ja Helena olisivat istuneet makuuvaunussa Tervon tyhjäksi jättämällä vuoteella ja jutelleet aikansa kuluksi miehistä:

– Minä pidän urheilijoista.Tulevat nopeasti, hoitelevat homman nopeasti, lähtevät nopeasti.

– Minä taas sotamiehistä. Vasen – tulevat, oikea  – tekevät temput, vasen – lähtevät.

– Minä taas peuhaan mieluiten intiaanien kanssa, ovat luonnonlapsia. Rytyyttävät kuin elukat.

Samassa juna Tervolan kohdalla jarruttaa. Yläpetiltä putoaa syylänaamainen mies.

– Saanen esittäytyä – painin maailmanmestari, kapteeni istuva Härkä!

***

En ole lukenut Loiria., mutta joistakin siitä kertovista arvioista olen päätellyt, että viime vuonna ilmestynyt Panu Rajalan kirjoittama Suomussalmen sulttaani, Ilmari Kiannon elämä kertoo huomattavasti Loiria viriilimmästä kulttuurihenkilöstä. Mainittakoon, että Iki Kiannolla (1874-1970) oli 12 lasta. Parhaimmillaan hän eli taloudessa, jossa hänen lisäkseen asui kolme naista ja pieni lapsi. Sopu ei aina säilynyt ja naisten välillä syntyi tulisia riitoja.”Kun palkattu apulainen ei ehtinyt enää täysipäiväisesti hoitaa tehtäviään, oli palkattava uusi. Sellainen löytyi naapurista, Vuonanniemestä eli Ryysyrannan Joosepin Karihtaniemestä: Aino-Kaino Seppänen, 18-vuotias neito. Tarvinneeko mainita, että hänestä tuli Kiannon seuraava sauna- ja sänkykaveri.”

Panu Rajala saa mahtumaan yhden kirjallisuutemme värikkäimpiin hahmoihin kuuluvan Ilmari Kiannon tarinan 525 sivuun.

(942.)

Tässä vaiheessa kolmattatoista päivää, joka vielä on perjantai, siis oikea taikauskoisten epäonnen päivä, ei kannata pullistella ja toitottaa, että vaara ohi. Suoraan sanoen 13. päivä, oli se sitten mikä tahansa viikonpäivä, on se aina riskaabeli. Tällainen päivä kannattaa ottaa yhtä lunkisti kuin kuvassa Ähtärin eläintarhan panda.

Ei muuta kuin aamukahdeksalta Capun kanssa perinteiselle 1,2 km lenkille. Ilma oli suosiollinen, jopa aurinko paistoi. Tuossa Linnanpuiston futiskentän liepeillä lojui oluttölkki, joita kuluneena kesänä olen löytänyt harvinaisen vähän. Onko oluen nauttiminen siirtynyt sisätiloihin vai ehtiikö joku toinen ennen minua poimia tyhjät tölkit? No, tuli joka tapauksessa heti alkumatkasta hankittua 15 sentin palautuskelpoinen tölkki. Tuntemattomalle oluennauttijalle tunnustus, ettei hän ole murjonut tyhjentämäänsä tölkkiä palautuskelvottomaksi.

Seuraavaksi havaitsen että erään pienkerrostalon tontille on ilmestynyt melkoinen määrä kokoamista odottavia rakennustelineiden osia. Totean itsekseni, että nyt alkaa vanhan työkaverin pienkerrostalon vesikaton uusiminen. Siitä hän puhui jo kesällä mainiten, että katto on päässyt tosi huonoon kuntoon ja sen uusiminen maksaa viitisenkymmentätuhatta euroa. Työ ei kovin kauan kestä. Toivottavasti työskentely korkealla sujuu turvallisesti.

Koiralenkin jälkeen pakkaan uintitarvikkeet ja ajamme vaimon kanssa uimahallille vuosikymmeniä jatkuneen harrastuksen pariin. Vaimo taittaa allasta päästä päähän vesijuoksemalla, minä uimalla.  Tänään 13. syyskuuta uintia on kertynyt 54 kilometriä siitä kun aloitin uimisen 8. elokuuta, jolloin polven tekonivelen asentamisesta oli kulunut puolitoista kuukautta. Uintikertoja on ollut 18 ja kulloinenkin uintimatka kolme kilometriä. Uinti ja nimenomaan vapaauinti – kroolaaminen – on kuntouttanut tehokkaasti polviniveltäni ja palauttanut uimarin kuuden viikon kuivan kauden jälkeen veden kanssa sinuiksi.

Uintireissu sujui hyvin eikä perjantai 13. päivä kummitellut tai varjostanut taikauskollaan. Mukava oli tavata kaksi vanhaa, kuntoaan ahkerasti vaalivaa työkaveria, Aarre ja Jussi. Heidän kuntoilupäivänsä ovat maanantai, keskiviikko ja perjantai.

Johtuiko juuri perjantaista ja 13. päivästä, että poikkesin pitkästä aikaa kahvioon. Join kahvin ja söin berliininmunkin. Hyviltä maistuivat. Kotona mittasin verenpaineeni, joka oli 132/75. Se lienee kelvollinen tulos.

Näin tässä taas kävi, että kirjoitin polvestani ja uimisesta. Niin se on, että kuka härillä ajaa, se häristä kirjoittaa. Kenen polvi on korvattu tekonivelellä ja joka sillä ui, niin ei ihme, että hän siitä kirjoittaa.

Tämän viikon kaupungin kaduilla on liikkunut maastopukuisia sotilaita aseineen. Eilen sellaisen näin keskussairaalan Y-talon pääoven vieressä ja tänään heitä oli useampi Kirkkokadulla Marttilan koulun ja Veroviraston lähistöllä. Kyse on jostakin harjoituksesta. Se on hyvä, sillä Puolustusvoimien ylipäällikkö on ollut parin päivän vierailulla Ukrainassa.

Alkaa tämä perjantai ja samalla 13. päivä olla sillä mallilla, että voisi hakea perjantaipullon. Taidan kuitenkin hylätä sen aikeen. Sen sijaan käyn lähikaupassa vetäisemässä pari rivin eurojacpottia. Jos sillä saisin edes sijoittamani panoksen, olisi se oikea suora päin taikauskoa.

Euro Jackpot antoi 2+1 tuloksella 7,80 euroa. Jäin tappiolle 5,2 euroa.

(941.)

Kirjailija Matti Mäkelä sai muistelmansa Pitelemätön valmiiksi alkukesästä ja elokuun 6. päivä hän kuoli 68-vuotiaana. Mäkelän kuolema ei ollut yllätys; hän näet antoi tyylilleen tyypillisen tiedonannon alkuvuonna Parnassossa ja Suomen Kuvalehdessä, että hänellä on maksassa etäpesäkkeitä. Muutaman kuukauden kuluttua hoitokeinot oli käytetty ja oli aloitettu palliatiivinen hoito. Mäkelän mukaan palliatiivinen-termi selvisi googlaamalla niillekin, jotka eivät sitä ennestään tienneet.

”Pitkämatkalaiset saavat lähteä” kuulosti jotenkin kohtalonmaiselta. Kuitenkin kyse oli oppikouluvuosilta Seinäjoen lyseossa Mäkelän mieleen jäänyt lause, joka toistui ennen liikuntatunnin päättymistä merkiksi, jotta pitkämatkalaiset ehtivät suihkun jälkeen linja-autoon, ja Mäkelä Honkakylään. Jos kouluvuosista hänelle jäivät laimeat muistot, se ei tarkoittanut, ettei pojan koulunkäynti olisi sujunut. Hän oli etevä ja luokkansa priimus, siis hyväpäinen, joka tiedosti, että koulu vain pitää käydä.

Mäkelän pojalla ei olisi ollut varaa lusmuilla, häiriköidä ja kiusata opettajia, sillä pieni lestadiolaiskoti ei olisi pysynyt tarjoamaan koulupudokkaalle suojatyötä. Matti oli lahjakas myös urheilussa, ja hänen 15-vuotiaana juoksemansa 100 metrin aika 12,3 olisi yhä hyvä tulos. Hänen äidinkielenopettajansa Vuokko Raivio viitoitti Matin tulevaa elämänuraa, eikä sen valinta tuottanut vaikeuksia, sillä laudaturin ylioppilas sai neljästä yliopistosta viisi opiskelupaikkaa, Tampereelta peräti kaksi. Hän valitsi kirjallisuuden Helsingissä. Sillä uralla hän eteni tappiin asti saavuttaen filosofian tohtorin arvon.

Urheilua ja erityisesti jääkiekkoa hän seurasi intohimoisesti ja suuri täyttymys oli Suomen maailmanmestaruus 1995. Kirjailija sijoittaa asian oikeaan kontekstiin ja samalla irvailee, että paradoksaalisesti mestaruus tuli toisen maailmansodan muistojuhlien aikaan. Päiväkirjassa hän muistuttaa sarkastisesti: ”Mieskirjailijana en myöskään malta olla huomauttamatta, että nyt on suomalaisten miesten kunnia palautettu ja tuntuu hyvältä olla mieskirjailija. (Saa nähdä, kuinka Päivi Istala tämän kestää!).”

Sydänvaivoja potenut Mäkelä seurasi 1996 henkeään pidätellen kummipoikansa Erik Kandelinin nyrkkeilyuraa, joka jäi ”arvan päähän huipennuksesta”. Kirjailija suitsuttaa: ”Honkakyläläinen Atlantan olympialaisissa, se vasta olisi jotakin.” Asia saa oikeat mittasuhteet kun kirjailija hehkuttaa, että suvussa on kaksi ”julkista”.  Erikki ja kummisetänsä Vuoden Matti! Yhdessä pienessä suvussa, yhdestä pienestä Honkakylästä.

Matti sai ensimmäisen sydänkohtauksen 43-vuotiaana. Saman ikäisenä siihen oli hänen äidinisänsä kuollut. Sydänvaivojensa syyksi hän sanoo vuosia jatkuneen rinnakkaissuhteen, joka periaatteessa oli toiminut mutkattomasti mutta aiheuttanut lestadiolaiskodin pojalle kovaa stressiä. Toisen sairasteluvuoden lopulla hän saattaa todeta, että hänestä on tullut se, jota oli koko elämänsä haaveillut, ammattikirjailija. Vuodet olivat työntäyteisiä: kirjoittamista, esitelmiä, puheita, Pekkas-akatemian johtamista sekä matkustamista puolison työn vuoksi ympäri maailmaa.

Pitelemätön on – sanoisinko – yltiörehellinen teos, siis valtavirrasta poikkeava ja säälimätön kirjoittajaansa kohtaan. Mäkelä on saavuttanut menestystä ja myös takaiskuja, avioerosta ja syrjähypyistä huolimatta kirjasta muodostuu ehyt kokonaisuus. Hän olisi muistelmiaan tehdessä voinut kipata henkilökohtaista katkeruuttaan tietäen, ettei hän niistä enää ehdi olla vastuussa. Hän ei kuitenkaan nosta ketään tikunnokkaan kostaakseen kokemaansa vääryyttä. Humanistina hän ruoskii vain itseään ja siihenkin sisältyy mäkelämäistä huumoria ja samalla hän antaa muille anteeksi. Hän on voinut lähteä huojentuneena.

Matti Mäkelän eteläpohjalainen asenne on kohdallaan, se tulee esiin pitkin kirjaa. Hän pitää itsensä kehumista vaikeana ja vielä vaikeampana toisen kehumista. Niitäkin näet on, jotka vielä kuolinvuoteella ryhtyvät purkamaan elinaikanaan koettuja kaunoja ja availemaan sieluun koteloituneita möykkyjä. Katkeruuden kantamiseen elämä on aivan liian lyhyt aika.

Nasevan kielen, selkeän jäsentelyn ja mustavalkoisten valokuvien lisäksi Pitelemättömän ansio on sen mittava henkilöhakemisto. Siinä on merkkihenkilöitä kirjallisuuden alalta, sukulaisia ja kouluvuosien kavereita, joista muutama on lajiteltu kategoriaan ”muuten fiksuja”.

Pitelemätön. Matti Mäkelän muistelmat. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019.  352 s.

(940.)

Vanhoja tuttuja on näinä päivinä tullut vastaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Esimerkiksi kun tänään lähdin uimasta, vastaan tuli muuan entinen työkaveri, jonka olen viimeksi nähnyt muutama kesä sitten Heikkilänmäellä, kun tulin pyörälenkillä kohti kaupunkia ja hän kääntyi kotiinsa Auneksen suuntaan. Ehdimme hädin tuskin moikata. Nyt oli uimahallin aulassa aikaa rupatella.

Kerroin hänelle, mistäpä muusta kuin vaivoista, että minulle on vaihdettu toiseen polveen tekonivel. Uinti sopii erinomaisen hyvin tällaiselle raajarikolle samoin pyöräily ja hiihto.

Remontissa hänkin on ollut, vaativassa selkäleikkauksessa. Sen jälkeen hän oli ryhtynyt kuntouttaman itseään uimalla. Se ilahdutti ja myös se kun hän kertoi hankkineensa sähköavusteisen polkupyörän, jolla liikkuminen on lähes samanlaista kuin lihasvoimalla, eikä se ole mikään sähkömopo. Töihin sillä pääsee puuskuttamatta eikä ole hiestä läpimärkä ja syke pysyy oikeissa rajoissa. Ja sillä ajaa huomaamatta huomattavasti pidempiä lenkkejä kuin perinteisellä polkupyörällä.

Parin yhteisen tutun voinnista kertoi tapaamani kolmas tuttava: toisen kuulo on kärsinyt ja toisen purukalusto on jouduttu uusimaan, ettei hänen tarvitse hienontaa leipää sormin saadakseen sen nieltyä. Sen tutun, jonka kulo on heikentynyt, viereen pitää mennä oikein lähelle ja sille puolelle, jolla hänen kuuleva korvansa on ja puhua isoon ääneen.

Kaikkea se ikääntyminen tuo, mutta helpottavaa on huomata terveydenhoidon kehittyminen. Niveliä korvataan varaosilla. Aivoihin asennetaan sensoreita poistamaan neurologisia vaivoja, tahdistin tehostaa sydämen toimintaa ja yhä useamman korvassa on pieni, tehokas kuulolaite, silmälaseista puhumattakaan. Mitä pidempään elämme, sitä uhatummaksi terveytemme joutuu. Asian tiivisti Jukka Virtanen (1933–2019) sairastettuaan monet vakavat sairaudet, etten vielä halua lähteä, kun täällä on niin mukava olla.

Taitavista valokuvistaan tunnettu tuttava kertoi, että joutuu lähiaikoina operaatioon, jolla hänen silmänsä mykiön tarkkuutta parannetaan. Kohtalon ivaa, sillä silmä oli hänen korvaamaton  työvälineensä valokuvaajana. Mutta ikääntyminen on armotonta.

Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa – ensin tein molempia – mutta sitten veti vakavaksi kun muuan kaveri supatti, kuinka hänen naapurinsa oli omalla puolellaan ohentanut aikoinaan näkösuojaksi istutettua kuusiaitaa siinä määrin, jotta saattoi paremmin ”kuunnella”, mitä toisella puolella puhutaan! Siis urkkia eli salakuunneltua. Olin aina pitänyt kaveria tolkun miehenä, miehenä, joka täyttää paikkansa rivissä, mutta vuodet toivat tummia sävyjä..

Vanheneminen ei aina kohtele meitä leppoisan helläkätisesti. Se voi tarrautua heikkoon kohtaan niin rajusti, että luulo ja varsinkin epäluulo korvaa tiedon.

Tutuissa on yhä melkoinen joukko niitä, joille ikääntyminen on antanut pitkästi liekanarua.

(939).

 

Äskettäin kirjoitin Robert Peronista, entisestä seikkailija-tutkimusmakailijasta sekä vuorikiipeilijästä, siis puhdaspiirteisestä ekstremististä. Miehen rauhoitti uhkarohkea vaellus Grönlannin poikki 80-luvun alussa, ja samalla hän mieltyi siinä määrin tähän kylmään mantereeseen ja sen asukkaisiin inuiitteihin, että asettui kaakkoisrannikolle 2000 asukkaan Tasiilaqiin. Hän on sopeutunut hyvin ja hyvin ovat paikalliset ottaneet hänet yhteisöönsä.

Sanomalehti Zeitin artikkeli Robert Peronista, 75, teki siinä määrin minuun vaikutuksen, että hankin hänen nelisen vuotta sitten ilmestyneen kirjansa Kälte, Wind und Freiheit eli Kylmää, tuulta ja vapautta, italiaksi otsikko kuuluu Dove il vento grida più forte. Tyhjentävä alaotsikko tiivistää kirjan sisällön ”miten inuiitit opettivat minulle elämän merkityksen”. Peroni on syntyjään Bolzanosta Etelä-Tirolista, siis maisemista, joissa on puita ja vuoria. Niitä ei Grönlannissa ole. Tasiilaq on suurimman osan vuotta eristyksissä muusta maailmasta eikä luonnonvaloakaan riitä ympäri vuoden. Tarjolla ei ole elokuvia, ei teatteria, ei parturia. Ihmiset elävät sukupolvesta toiseen hylkeen- ja valaanpyynnistä.

Peronin kirja on parhaimmillaan kuvatessaan inuitien arkea ja heidän käsittämätöntä ystävällisyyttään ja muita hienoja luonteenpiirteitään. Ystävällisyyttä ja hetkessä elämistä ehkä selittää se, ettei inuiittien sanavarastoon kuulu käsitettä tulevaisuus. Tuntemattomia ovat myös ilmaisut köyhä ja rikas, liioin ei tunneta kateutta tai vahingoniloa. Ei taida tähän ympäristöön istua jenkkimeininki kuten yltiökapitalismi, vaikka Yhdysvaltain presidentti Donald Trump taannoin ilmaisi ostohalukkuutensa Grönlannista.

Peron oli itsekeskeisenä ekstremistinä tottunut haasteisiin ja tekemään ennätyksiä, on löytänyt karussa, mutta toisaalta taianomaisessa ympäristössä onnen ja tyytyväisyyden. Enää hänen ei tarvitse suunnitella vuorten huiputtamisia. On tuttua touhua kun tolkun ihmistä hätistää maraton, peräti ultrasellainen, tai ylipitkä hiihtovaellus. Tietää hyvin, mistä tällaisen ihmisen puheenaiheet kumpuavat: uusista tavoitteista ja vanhojen urotekojen kertaamisesta.

Kirjoittajalla on syvä huoli, että inuiittien perinteinen luonnon ehdoilla eläminen on uhattuna. Trumpin ostohanke on lisännyt valtavasti turistien ja matkanjärjestäjien kiinnostusta Grönlantiin. Ei sen puoleen, sinne tehdään nytkin vähemmän kestävällä periaatteella toimivia ja kuluttavia matkoja, kuten lyhyen lentomatkan päästä Islannista.

Kirjassa on koominen kuvaus, kun suuri islantilainen matkatoimisto kutsuu Peronin neuvottelemaan turismin lisäämiseksi Itä-Grönlantiin. Peronia se ei innosta. Hänelle riittäisi korkeintaan 12 turistin vierailu kerrallaan. Hän tietää mihin massaturismi johtaisi. Hän saa taivuteltua mukaansa paikallisen, jonka kanssa hän lentää helikopterilla Kusulukiin Etelä–Grönlantiin, jossa neuvottelu käydään.

Matkalla Peroni kiinnittää huomionsa kumppanin vaatetukseen: tällä on maalitahrojen täplittämät hiihtohousut, kengät ovat puiset, kopisevat hollannikkaan tapaiset, pusakka yhtä maalissa kuin housut, t-paita öljyn ja besiinin tahraama. Peroni arvostelee hienovaraisesti ystävänsä vaatetusta, mutta huomaa sen turhaksi, sillä inuiittien pukeutumisella on selkeä funktio: pitää suojautua kylmää vastaan, kenkien tehtävä on pitää jalat lämpöisenä, hanskat suojaavat kalanruodoilta ja myssy kovalta tuulelta. Inuiitit eivät kerää kunnioitusta, ei ainakaan vaatetuksella.

Kirjassa on 237 sivua ja 16 sivun kuvakooste. Teksti on helppolukuista, eikä kirja maksanut Amazonilta tilattuna kuin 14 euroa, ja posti toi sen kotiin alle viikossa.

(938.)

Näinä päivinä on tullut 50 vuotta siitä kun kaikkien festivaalien eli open air-tapahtuminen nykymuotoinen historia alkoi. Paikallisten vastustuksesta huolimatta 15.-17. elokuuta 1969 pidettiin Bethelissä New Yorkin osavaltiossa erään farmarin pelloilla Woodstockissa festivaali. Lavalle nousivat mm. Jimi Hendrix, The Who, Santana, Joe Cocker ja Janis Joplin. Ja siitä on piisanut puhetta ja historiaa.

Ensimmäisissä Woodstock-festareiden muta- ja savivellissä möyrysi kolmen päivän aikana 250 000 kävijää, joidenkin mukaan 400 000. Ne juhlat ja vielä monet seuraavatkin jäivät taloudellisesti miinukselle. Vasta vuonna 1980 tulovirta kääntyi vuolaaksi, ja ympäri maailmaa alettiin hyödyntää Woodstockin esimerkkiä, siis hippimeininkiä.

Toki jo ennen Woodstockia oli pidetty isoja nuorison musiikkijuhlia kuten Newportin Folk Festivaalit 1959, Saksan Burg Waldeckissa 1964 tai Wight-saarella Isossa-Britanniassa 1968.

Festivaalit ovat kasvaneet miljardiluokan bisnekseksi tai oikeammin teollisuudeksi. Harrastelijamaisuus on vähentynyt ja tuotantokoneistoja pyörittävät ammattilaiset.

Tanskan  Roskilde on Pohjoismaiden alan suurin festivaali, jonka alku oli vuonna 1971. Vuonna 2016 sinne myytiin 130 000 lippua, organisaatiossa hääri 32 000 vapaaehtoisia, telttoja oli 80 hehtaarin alueella 50 000, olutta myytiin miljoona litraa, esiintyjiä oli 183 30 maasta, musiikki soi 187 tuntia, syötävää ja juotavaa tarjottiin 145 myyntipisteestä. Niin ja lopputuotteena käytettiin 3500 kilometriä vessapaperia. Se määrä olisi riittänyt jopa kahteen kertaan Suomen itärajan merkitsemiseksi ja vielä paperia olisi jäänyt useita satoja kilometrejä. (Roskilden vuoden 2016 tilasto).

Maailman viisi suurinta festivaalia juhlien kävijämäärän mukaan ovat: 1.Mawasime Marokko, 2,5 miljoonaa, 2.Donauinselfestival Itävalta 2 miljoonaa, 3.Summerfest USA 750 000, 4. Poland Rock Puola 750 000, 5. Coachbells USA 750 000. Ei mikään ihme, että tuollainen väkimäärä jättää kaiken muun lisäksi ison kasan rahaa.

Viime viikon vaihteessa Tampereella kävi saksalainen kulttibändi Rammstein, jonka musiikillis-pyroteknistä esitystä seurasi perjantai- ja lauantai-iltana täyteen myydyllä Ratinan stadionilla yhteensä 62 000 ihmistä. Hieman päälle satasen maksaneista lipuista kertyi kertolaskulla yli 7 miljoonaa euroa. Vaikka 80 rekalla matkassa ollut maailmankuulu bändi ottaa tuloista leijonanosan, jää siitä paikkakunnalle sievoinen summa.

Jo aiemmin kesäkuussa Hämeenlinnassa Metallica-bändi keräsi paikalle 50 000 ihmisen yleisön. Maallikkona musiikkigendreitä tuntemattomana oletan siitäkin jääneen useamman miljoonan euroja virkistämään paikallista elinkeinoelämää. Ainakin hotellit tekevät tuollaisten juhlien aikana korotetuilla hinnoilla mittavan tuloksen.

Kyse on isosta, globaalista bisneksestä. Se ei toki tarkoita, etteikö enää olisi tilaa pienille ja paikallisille musiikkijuhlille. Niille on oma yleisönsä, mutta pulmaksi on tullut se, löytyykö niille halukasta talkooväkeä vai pitääkö esiintyjien myydä pääsylippuja, käristeitä ja virvokkeita sekä lopuksi tarttua harjanvarteen. On luonnonlaki, että pienet, uudistumaan ja kilpailemaan kykenemättömät tapahtumat kuihtuvat ja kuolevat.

Toivotaan Speleille menestystä!

(937.)

Robert Peroni, 75, harrasti nuorena extremeä. Kiipeili Himalajalla ja seikkaili Hindukusissa. Käännekohta oli se, kun hän ylitti ensimmäisenä maailmassa kahden kumppaninsa kanssa Grönlannin sen leveimmältä kohdalta vuonna 1983. Jalkaisin edestakaista matkaa kertyi 1400 kilometriä ja aikaa siihen kului 88 päivää.

Hanketta pidettiin mahdottomana. Peroni sanoo suunnitelleensa kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöden. Ravitsemuksen merkitys oli ratkaiseva. ”Me käytimme erittäin vitamiini- ja proteiinipitoista jauhetta, joka sekoitettiin veteen ja se koostui helposti liukenevasta rasvasta, joka siirtyi suoraan verenkiertoon ja eikä siinä ollut juuri mitään kuona-aineita. Niinpä tarvitsimme vain puolet siitä kalorimäärästä, jonka keho tällaisessa äärisuorituksessa olisi tarvinnut.”

”Näin saimme myös kevennettyä kuormaa, sillä jokaisen vedettävänä oli 140 kilon ahkio.”

Retken tiukimpia vaiheita oli se kun yhden osallistujan hermot pettivät ja hän aikoi ampua itsensä. Hän alkoi epäillä, että johdan ryhmää niin, että kierrämme kehää. Emme puhuneet enää keskenämme. Se oli vaikeaa, ja niissä oloissa ihmisestä tulee eläin, jolla on kyse vain omasta henkiinjäämisestään.

”Ei meillä ollut mitään pelastautumismahdollisuuksia, kuten helikopteria, GPS:ää tai satelliittipuhelinta. Nyt asiat ovat toisin. Tiesimme, että jos jotakin tapahtuu, kuolemme”, Peroni kertoo. ”Muistan, kun halusimme luovuttaa ja jäimme eräänä aamuna yksinkertaisesti vain makaamaan telttaan. Nenäni jäätyi telttakankaaseen. Olimme täysin lopussa. Silloin yksi meistä sanoi:”Syödään jotakin. Nälkään kuoleminen ei ole yhtään mitään. Se pelasti henkemme.”

Nyt Robert Peroni pystyy tuskin kävelemään muutaman sata metriä. Ankara ekstreme-ponnistelu on vienyt näön hänen toisesta silmästään ja samaa perua on hänen kuulonsa heikentyminen. Hän ei kuitenkaan kadu mitään, mutta on sitä mieltä, että olisi voinut jotakin tehdä rauhallisemmin säästääksen näköään ja kuuloaan.

Peroni on lähtöisin Etelä-Tirolista, aivan toisenlaisista maisemista, kuin mitä ne ovat Grönlannissa, jonne hän asettui 35 vuotta sitten. Hän asuu Itä-Grönlannin suurimmassa kaupungissa Tasiilaqissa, jossa on 3000 asukasta. Hän sanoo ihailevansa paikallisten inuitien vaatimattomuutta ja sitä, että he hyväksyvät asiat niin kuin ne ovat.

Hän asuu ankeassa vinttihuoneessa ”Punaiseksi hotelliksi” nimetyssä rakennuksessa, joka toimii hotellina ja turvakotina. Grönlanti on kokenut mittavia sosiaalisia ongelmia inuitien jouduttua ympäristö- ja luonnonsuojelujärjestöjen painostuksesta luopumaan hylkeenpoikasten kaupallisesta metsästyksestä. Tosin Grönlannissa metsästys kohdistui täyskasvuisiin hylkeisiin. Hylje merkitsi identiteettiä, se turvasi ravinnon ihmisille ja koirille, materiaalin kajakkeihin ja vaatteisiin ja rasvaa käytettiin talvisin polttoaineena.

Metsästys ei enää elättänyt, sillä ainoa tulonlähde turkiskauppa tyrehtyi: kukaan ei halunnut ostaa turkiksia, joiden takia oli jouduttu surmaamaan söpö hylkeenpoikanen! Yhteisö järkkyi, ja miehet menettivät sosiaalisen asemansa, kun eivät enää pystyneet elättämään perheitään. Miehet viettävät aikaansa kotona juopottelemalla. Alkoholi on suunnaton ongelma samoin sen seuraukset.

Peroni sanoo yhdeksi syyksi asettumiselleen Grönlantiin juuri inuiteja kohdanneen näköalattomuuden. Sitä voisi verrata siihen, jos ihminen tuodan kivikaudelta tähän päivään. Kun Peroni ei vielä asunut pysyvästi Grönlannissa ja oltuaan sieltä jonkin aikaa poissa saattoi hän palattuaan todeta usean tutun kuolleen – useimmiten oman käden kautta.

Peroni on sopeutunut hyvin Grönlantiin. Hän nukkuu patjalla lattialla, ja öisin ikkunan raoista voi sisään tuiskuta lunta. ”Minulla on kaksi puseroa ja kahdet housut. Minulta ei puutu mitään.”

***

Robert Peroni kirjoittaa nelisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kälte, Wind und Freiheit [Kylmää, Tuulta ja Vapautta]: ”Inuitit ja minä ymmärrämme toisiamme, koska olemme kokeneet syvän kriisin. Meidän on tietyllä tavalla käynyt huonosti.”

Peronin haastattelu Zeit- lehdessä vaikutti siinä määrin minuun, että tilasin Amazonilta hänen kirjansa. Erityisesti inuitien kohtalo koskettaa. Heillä ei ole helppoa. Palataan asiaan,

Kuvan kaappasin Zeit-lehdestä, ja haastattelun otsikko on suomeksi ”Tunnen syyllisyyttä”. Sillä Robert Peroni tarkoittaa valkoisen miehen taakkaa, joka lankea  Grönlannin ja sen asukkaiden unohtamisesta.

(936.)

 

 

Päätin kahden kuukauden – 7. kesäkuuta 6. elokuuta – uintitauon viime keskiviikkona. Tauko oli pakon sanelema, ja sen aikana tunsin oikean polven tekonivelen mukautuneen osaksi elimistöni toimintaa. Siis oli aika mennä uimaan.

Altaaseen ei sopinut loiskahtaa ja töksähtää jalat pohjaan kuten aiemmin. Nyt veteen piti mulahtaa hallitusti ilman tärähdystä, joten se tapahtui vasemman jalan varassa ja jolla myös ponnautin itseni päädystä vauhtiin. Ensimmäiset potkut sujuivat niin kuin pitääkin eli tekonivelellä varustettu jalka toimi teknisesti hyvin ja ilman kivun tuntemuksia. Vapaauinnin potkussa jalka on ojennettu ja polvi hieman jännittynyt ja uuteen potkuun polvi taipuu lievästi. Potku alkaa ja saa voimansa lonkasta, ei polvesta. Aloittelija, jonka vapaauinnin potkut lähtevät polvesta, uintiasento on luonnoton ja energiaa tuhlaava.

Käännökset sujuivat yhdelläkin jalalla ponnistaen. Käännöksiä kolmen kilometrin uintiin mahtuu 120. Laskeskelin, että jos jokaisesta käännöksestä nipistää pois kaksi sekuntia ja ui normaalia matkavauhtia, tietää se neljän minuutin aikaparannusta. No, tässä vaiheessa ei vielä ole tarvetta pyrkiä samoihin aikoihin, kuin ennen tekoniveltä. Kyse on vielä kuntoutumisesta, ei nopeusharjoituksesta. Senkin panin merkille, ettei metallinen, muutaman sadan gramman painoinen tekonivel aiheuttanut uidessa tasapaino-ongelmia.

Tämän viikon kuuteen uintikilometriin olin tyytyväinen. Uinti on hienovarainen laji. Siinä ei tarvitse varoa tärähdyksiä, ei horjahteluja eikä pelätä nilkkojen nyrjähtämisiä. Oikeastaan se on ainoa liikuntamuoto, jota kaksi kuukautta sitten tekonivelen saanut pystyy lähes täysillä harrastamaan. Ei sen puoleen, kyllä tällä nivelellä sujuu jo kilometrin koiralenkkikin, kunhan varoo, ettei nelijalkainen ystävä hihnan päässä ryntää fasaanin tai muun vieraslajin perään.

Uimahalli oli viimeisen viikon supistetusti avoinna ja tilaa altaassa oli. Ensi viikosta lähtien aukioloajat normaalistuvat, ja silloin koululaiset tuovat vilskettä ja elämää. Myös uintiurheilijat alkavat palailla kesätauolta Sekin tällaiseen vuosia jatkuneeseen harrastukseen kuuluu, ettei jonain aamuna havahtuu, ettei pukuhuoneen tietyille paikoille enää ilmesty tuttua eikä armoton löylynheittäjä enää hätistä saunojia pois.

Syksyn kuluessa asiat tarkentuvat.

(935.)

Vaikka omista kasvien keruvuosista on liki 60 vuotta, muistuivat ne mieleeni kun tyttärenpoika Eino ryhtyi ensimmäisen kerran samaan tehtävään. Tarjouduin avuksi, sillä silloinen kolmen kuukauden kesäloma tuppasi aina loppua kesken. Halusin säästää Einon kiireeltä.

Taisin ottaa asian turhan vakavasti, sillä kauppareissulla piti hypätä pyörältä kun tien ohessa kukki päivänkakkaroita, siitä loikka ojan yli ja kourassa oli nippu puna- ja valkoapiloita ja vainun saaneen koiran tavoin säntäsin pitkin pellonpiennarta kauppakassin täyttyessä monenvärisistä kasveista. Vielä piipahdus metsään toi kanervan, mustikan ja puolukan.

30 kasvin kerääminen kahteen pekkaan tuntui helpolta. Tosin se on vasta ensimmäinen vaihe, kasvit kun vielä pitää asetella siististi sanomalehden sivuille ja prässätä kuiviksi, minkä jälkeen ne on tunnistettava ja liimattava alustalleen. Kasvimuistini on  hapertunut, jopa taantunut. Nelivärisistä kasvikirjoistakaan ei juuri ollut avuksi.

 Kasvien tunnistamisen hoitaa tämän päivän oppijan verraton apuri, kännykkä. Siitä Luontoportti.fi -sivulle ja sieltä parilla klikkauksella tulee vaihtoehtoja – kukan väristä, lehtien muodosta ja niiden asennosta varressa sekä muista ominaisuuksista – joiden perusteella kasvin tunnistaminen sujuu.

Kasvien kerääminen voi olla hauskaa, hyödyllistä ja moniosaamista vaativaa, digitaalista. Ohi ovat ajat,  jolloin kasvien kerääminen tuotti enemmän vastenmielisyyttä kuin iloisen oppimisen elämyksiä.  Latinankielisistä nimistä muistiin on jäänyt vain voikukka eli Taraxaxum officinale. Se ei paljon ole.

Sen verran kasveista innostuin, kun silmiini sattui, kuinka ollakaan, saksalaisesta  Zeit.de –lehdestä kuva ja teksti unikkokasveihin kuuluvasta keltamosta (Schöllkraut saks.) Se on erittäin myrkyllinen kasvi, hyvin myrkyllistä on sen punaisenkeltainen maitiaisneste, jota vuotaa katkaistun kasvin varren murtumapinnoista.

                                                   ***

Euroopassa tunnetaan tarina, jonka mukaan pääskynen saatuaan sokeita poikasia katkaisee keltamon varren ja puristaa siitä maitiaisnestettä, jota voitele poikasten silmiin ja saavat näkönsä takaisin. Tähän kauniiseen myyttiin viittaa esimerkiksi lajin tieteellinen nimi Chelidonium majus eli ”isompi pääskyn kasvi”, tai lajin vanha ruotsinkielinen nimi, svalört. Vanhaan ruotsinkieliseen nimeen perustunee myös lajin vanha suomenkielinen nimi pääskyisen ruoho, jolla keltamoa kutsuttiin Turun tienoon kasviluettelossa vuodelta 1683.

Zeit-lehden artikkeli muistutti, ettei luonto aina takaa lääkkeenä käytetyn kasvin terveellisyyttä. Keltamosta saatava neste on yksi monista kasvisperäisistä ainesosista, joita käytetään suositussa Iberogast-nimisessä vatsaa rauhoittavassa lääkkeessä. Lääke on vapaasti saatavilla. Saksassa on huolestuttu siitä, että keltamon eli Schöllkrautin ominaisuuksissa on tekijöitä, jotka ovat vaarallisia odottaville äideille ja heidän vauvoillekin. On myös väitetty, että se vahingoittaa maksaa aiheuttaen peräti syöpää. Lääkettä valmistaa Bayern.

(934.)