Robert Peroni, 75, harrasti nuorena extremeä. Kiipeili Himalajalla ja seikkaili Hindukusissa. Käännekohta oli se, kun hän ylitti ensimmäisenä maailmassa kahden kumppaninsa kanssa Grönlannin sen leveimmältä kohdalta vuonna 1983. Jalkaisin edestakaista matkaa kertyi 1400 kilometriä ja aikaa siihen kului 88 päivää.
Hanketta pidettiin mahdottomana. Peroni sanoo suunnitelleensa kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöden. Ravitsemuksen merkitys oli ratkaiseva. ”Me käytimme erittäin vitamiini- ja proteiinipitoista jauhetta, joka sekoitettiin veteen ja se koostui helposti liukenevasta rasvasta, joka siirtyi suoraan verenkiertoon ja eikä siinä ollut juuri mitään kuona-aineita. Niinpä tarvitsimme vain puolet siitä kalorimäärästä, jonka keho tällaisessa äärisuorituksessa olisi tarvinnut.”
”Näin saimme myös kevennettyä kuormaa, sillä jokaisen vedettävänä oli 140 kilon ahkio.”
Retken tiukimpia vaiheita oli se kun yhden osallistujan hermot pettivät ja hän aikoi ampua itsensä. Hän alkoi epäillä, että johdan ryhmää niin, että kierrämme kehää. Emme puhuneet enää keskenämme. Se oli vaikeaa, ja niissä oloissa ihmisestä tulee eläin, jolla on kyse vain omasta henkiinjäämisestään.
”Ei meillä ollut mitään pelastautumismahdollisuuksia, kuten helikopteria, GPS:ää tai satelliittipuhelinta. Nyt asiat ovat toisin. Tiesimme, että jos jotakin tapahtuu, kuolemme”, Peroni kertoo. ”Muistan, kun halusimme luovuttaa ja jäimme eräänä aamuna yksinkertaisesti vain makaamaan telttaan. Nenäni jäätyi telttakankaaseen. Olimme täysin lopussa. Silloin yksi meistä sanoi:”Syödään jotakin. Nälkään kuoleminen ei ole yhtään mitään. Se pelasti henkemme.”
Nyt Robert Peroni pystyy tuskin kävelemään muutaman sata metriä. Ankara ekstreme-ponnistelu on vienyt näön hänen toisesta silmästään ja samaa perua on hänen kuulonsa heikentyminen. Hän ei kuitenkaan kadu mitään, mutta on sitä mieltä, että olisi voinut jotakin tehdä rauhallisemmin säästääksen näköään ja kuuloaan.
Peroni on lähtöisin Etelä-Tirolista, aivan toisenlaisista maisemista, kuin mitä ne ovat Grönlannissa, jonne hän asettui 35 vuotta sitten. Hän asuu Itä-Grönlannin suurimmassa kaupungissa Tasiilaqissa, jossa on 3000 asukasta. Hän sanoo ihailevansa paikallisten inuitien vaatimattomuutta ja sitä, että he hyväksyvät asiat niin kuin ne ovat.
Hän asuu ankeassa vinttihuoneessa ”Punaiseksi hotelliksi” nimetyssä rakennuksessa, joka toimii hotellina ja turvakotina. Grönlanti on kokenut mittavia sosiaalisia ongelmia inuitien jouduttua ympäristö- ja luonnonsuojelujärjestöjen painostuksesta luopumaan hylkeenpoikasten kaupallisesta metsästyksestä. Tosin Grönlannissa metsästys kohdistui täyskasvuisiin hylkeisiin. Hylje merkitsi identiteettiä, se turvasi ravinnon ihmisille ja koirille, materiaalin kajakkeihin ja vaatteisiin ja rasvaa käytettiin talvisin polttoaineena.
Metsästys ei enää elättänyt, sillä ainoa tulonlähde turkiskauppa tyrehtyi: kukaan ei halunnut ostaa turkiksia, joiden takia oli jouduttu surmaamaan söpö hylkeenpoikanen! Yhteisö järkkyi, ja miehet menettivät sosiaalisen asemansa, kun eivät enää pystyneet elättämään perheitään. Miehet viettävät aikaansa kotona juopottelemalla. Alkoholi on suunnaton ongelma samoin sen seuraukset.
Peroni sanoo yhdeksi syyksi asettumiselleen Grönlantiin juuri inuiteja kohdanneen näköalattomuuden. Sitä voisi verrata siihen, jos ihminen tuodan kivikaudelta tähän päivään. Kun Peroni ei vielä asunut pysyvästi Grönlannissa ja oltuaan sieltä jonkin aikaa poissa saattoi hän palattuaan todeta usean tutun kuolleen – useimmiten oman käden kautta.
Peroni on sopeutunut hyvin Grönlantiin. Hän nukkuu patjalla lattialla, ja öisin ikkunan raoista voi sisään tuiskuta lunta. ”Minulla on kaksi puseroa ja kahdet housut. Minulta ei puutu mitään.”
***
Robert Peroni kirjoittaa nelisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Kälte, Wind und Freiheit [Kylmää, Tuulta ja Vapautta]: ”Inuitit ja minä ymmärrämme toisiamme, koska olemme kokeneet syvän kriisin. Meidän on tietyllä tavalla käynyt huonosti.”
Peronin haastattelu Zeit- lehdessä vaikutti siinä määrin minuun, että tilasin Amazonilta hänen kirjansa. Erityisesti inuitien kohtalo koskettaa. Heillä ei ole helppoa. Palataan asiaan,
Kuvan kaappasin Zeit-lehdestä, ja haastattelun otsikko on suomeksi ”Tunnen syyllisyyttä”. Sillä Robert Peroni tarkoittaa valkoisen miehen taakkaa, joka lankea Grönlannin ja sen asukkaiden unohtamisesta.
(936.)