Vanhoja tuttuja on näinä päivinä tullut vastaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Esimerkiksi kun tänään lähdin uimasta, vastaan tuli muuan entinen työkaveri, jonka olen viimeksi nähnyt muutama kesä sitten Heikkilänmäellä, kun tulin pyörälenkillä kohti kaupunkia ja hän kääntyi kotiinsa Auneksen suuntaan. Ehdimme hädin tuskin moikata. Nyt oli uimahallin aulassa aikaa rupatella.
Kerroin hänelle, mistäpä muusta kuin vaivoista, että minulle on vaihdettu toiseen polveen tekonivel. Uinti sopii erinomaisen hyvin tällaiselle raajarikolle samoin pyöräily ja hiihto.
Remontissa hänkin on ollut, vaativassa selkäleikkauksessa. Sen jälkeen hän oli ryhtynyt kuntouttaman itseään uimalla. Se ilahdutti ja myös se kun hän kertoi hankkineensa sähköavusteisen polkupyörän, jolla liikkuminen on lähes samanlaista kuin lihasvoimalla, eikä se ole mikään sähkömopo. Töihin sillä pääsee puuskuttamatta eikä ole hiestä läpimärkä ja syke pysyy oikeissa rajoissa. Ja sillä ajaa huomaamatta huomattavasti pidempiä lenkkejä kuin perinteisellä polkupyörällä.
Parin yhteisen tutun voinnista kertoi tapaamani kolmas tuttava: toisen kuulo on kärsinyt ja toisen purukalusto on jouduttu uusimaan, ettei hänen tarvitse hienontaa leipää sormin saadakseen sen nieltyä. Sen tutun, jonka kulo on heikentynyt, viereen pitää mennä oikein lähelle ja sille puolelle, jolla hänen kuuleva korvansa on ja puhua isoon ääneen.
Kaikkea se ikääntyminen tuo, mutta helpottavaa on huomata terveydenhoidon kehittyminen. Niveliä korvataan varaosilla. Aivoihin asennetaan sensoreita poistamaan neurologisia vaivoja, tahdistin tehostaa sydämen toimintaa ja yhä useamman korvassa on pieni, tehokas kuulolaite, silmälaseista puhumattakaan. Mitä pidempään elämme, sitä uhatummaksi terveytemme joutuu. Asian tiivisti Jukka Virtanen (1933–2019) sairastettuaan monet vakavat sairaudet, etten vielä halua lähteä, kun täällä on niin mukava olla.
Taitavista valokuvistaan tunnettu tuttava kertoi, että joutuu lähiaikoina operaatioon, jolla hänen silmänsä mykiön tarkkuutta parannetaan. Kohtalon ivaa, sillä silmä oli hänen korvaamaton työvälineensä valokuvaajana. Mutta ikääntyminen on armotonta.
Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa – ensin tein molempia – mutta sitten veti vakavaksi kun muuan kaveri supatti, kuinka hänen naapurinsa oli omalla puolellaan ohentanut aikoinaan näkösuojaksi istutettua kuusiaitaa siinä määrin, jotta saattoi paremmin ”kuunnella”, mitä toisella puolella puhutaan! Siis urkkia eli salakuunneltua. Olin aina pitänyt kaveria tolkun miehenä, miehenä, joka täyttää paikkansa rivissä, mutta vuodet toivat tummia sävyjä..
Vanheneminen ei aina kohtele meitä leppoisan helläkätisesti. Se voi tarrautua heikkoon kohtaan niin rajusti, että luulo ja varsinkin epäluulo korvaa tiedon.
Tutuissa on yhä melkoinen joukko niitä, joille ikääntyminen on antanut pitkästi liekanarua.
(939).