Turjan tarinaa

Eilinen sunnuntai eli 22. päivä joulukuuta oli talvipäivänseisaus ja vuoden lyhin päivä. Pohjoisella pallonpuoliskolla se on ajankohta, jolloin napapiirin tällä eli pohjoispuolella aurinko ei nouse lainkaan. Seuraavan kerran Saariselällä aurinko nousee 7. tammikuuta.

Luonnonilmiöstä huolimatta ei täällä säkkipimeydessä eletä. Luonnonvalo sallii vauhdista riippuen useamman peninkulman hiihtolenkin. Sen lisäksi on valittavissa keinovalaistuja latuja yli 150 kilometriä. Kumottakoon saman tien kaksi harhakäsitystä: kaamos ja keskiaika eivät ole sysimustia aikakausia.

Aika moni lujavauhtinen hiihtäjä kantaa otsallaan huikean kirkasta valaisinta, jotta pysyy uralla. Olisi kuitenkin kohteliasta, jos kirkas kaukovalo kohdattaessa vaihdetaan lähivaloksi, kuten maantiellä tavataan tehdä.

On jotenkin aavemaista kun jossakin etäällä kirkas halogeenivalo nousee ja laskee, katoaa hetkeksi ja jonkin mutkan takaa se taas lähestyy edestä. Saman tien hiihtäjä jo luistelee suhahtaen ohitse. Vielä kummallisempi näky on se kun vastaan tulee kaksi tällaista kirkasvaloin kiitävää hiihtäjää. Hetki siinä menee ennen kuin tajuaa, mikä äänetön kulkuneuvo on tulossa ja pitääkö sitä väistää.

                                                       ***

Aina kun olen hiihdellyt Rönkönlammen suunnasta kohti Laanilaa on maisemasta kohonnut sulavapiirteinen Kaunispää. Tällä kertaa se on herättänyt ristiriitaista tuntemusta kun tunturista loistavat siniset valot ikään kuin siellä olisi jono hälytysajoneuvoja siniset valot päällä. Voi olla, että digiajan turisteille luodaan eksoottista värivalomaailmaa. Tunturin laella on majoitusliikkeen pömpeleitä, joista turistit voivat vuoteesta käsin seurata taivaanmerkkejä, kuten tähdenlentoja ja revontulia läpinäkyvän katon salliessa avarat näköalat. Mitäpä turistien hyväksi ei tehtäisi.

Kuukkelin, paikallisen tavaratalon, kassajono on kansainvälinen raito. Yhteistä kieltä ei ole, mutta euroilla pärjää. Lämpöhaalareihin  pynttäytyneiden turistien ajanvietettä on moottorikelkalla ajelu. Niillä ulkomaaneläviä viedään pimeään erämaahan aistimaan hiljaisuutta ja hengittämään puhdasta ilmaa.

Moni kokeilee helpolta näyttävää hiihtoa. Mutta ennen kuin ladulle on asiaa, pitää hallita etiketti. Ei ladulla saa töllistellä ja aiheuttaa vaaratilanteita meille hiihtoniiloille, jotka olemme täällä olosuhteiden pakosta. Hiihtokilometrejä keräämässä.

Jotta musta joulu ei aivan latista tunnelmaa, on Väiski, Linnanpuiston lylynlykkijä, käynyt Ratamestarinkadulla valokuvaamassa kaupungin värikkäimmin jouluvaloin koristellun talon.

Näillä mennään tämä joulu. Liikasta, Statovcia ja Mantilaa.

(962.)

Saavuin eilen sunnuntaina Saariselälle hieman jälkeen kello kahdentoista. Päivän olin aloittanut aamukuudelta tunnin kuntosalitreenillä. Lauantai kului rutiininomaista rataa, johon iltapäivällä sentään sisältyi kohokohta: tyttärentyttären Annin 12-vuotissynttärikekkerit. Tupa oli täynnä väkeä ja juhlapöytä täynnä herkkuja. Sen jälkeen ilta kului miettiessä, pitääkö täydeksi käyneeseen reppuun pakata vielä jotakin – mukamas tärkeää. En keksinyt mitään.

Juna lähtee Seinäjoen pimeältä ja hiljaiselta asemalta vähän yli puolenyön. Käyn heti makuulle ja nukahdan ajatukseen, että pian konduktööri koputtaa tarkastaakseen matkalippuni. Niin ei käynyt. Herään Oulussa ja juon kahvin ja syön jogurtin. Pitkässä junassa nukutaan. RavintoLavaunussa, kuten VR kirjoittaa ravintolavaunun, on lisäkseni toinen varhainen matkustaja aamukahvilla. Kello on jotain aamuviiden paikkeilla. Palaan hyttiin loikoilemaan ja lueskelemaan päätteeltä päivän lehtiä. Rovaniemelle juna saapuu seitsemän minuuttia myöhässä ja ovet avautuvat tulosuuntaan nähden vasemmalle.

Reppu on kätevä kantoväline, vakuutun kun vaunusillalle alkaa tulla lähinnä japanilaisen näköistä ja kokoista porukkaa, joiden matkalaukut ovat järkälemäisiä matka-arkkuja. Rovaniemen aseman ulkoseinän lämpömittarin lukema on miinus yksi astetta. Asemaravintolassa jono pitenee. Syy selviää kun tulen maksamisvuoroon ja kun kysyin, onko lähimaksua. Myyjä sanoi kuin Kaurismäen elokuvassa: On, mutta se ei toimi! Naputan tunnukseni.

Suurin osa linja-autoon nousseista matkustajista jää pois Napapiirillä Joulupukin kylässä. Siis japanilaisia. Torkahtelen ja kymmeneltä vääntäydyn Sodankylän matkahuollon pihassa ulos ja kysyn  kuskilta, onko kahvila auki vai pitääkö mennä tien toiselle puolelle huoltoaseman kahvilaan.

”Auki se on kun ikkunassa lukee OPEN”, kuski toteaa.

Juon aamun kolmannen kahvin ja syön juustolla päällystetyn karjalanpiirakan. Lähimaksu toimii.

Bussin ikkunasta japanilaisnainen kuvaa puhelinlaitteellaan ohikiitäviä kaamosmaisemia ja siellä täällä vilahtelevia jouluvaloja. Matkavauhtimme on reipasta. Muistan tienvarren liikepaikan: Se on Ukkolan veljesten poronlihamyymälä, jossa kauppaa tekee vuoden 1976 Montrealin olympialaisten kultamitalisti Pertin veli.

”Pitkän matkan on olympiavoittajan pitänyt tehdä näiltä selkosilta.”

Kakslauttasessa ja Kiilopäällä jäävät ovat japanilaisia ja muita kaukomaiden matkalaisia. Meitä on kolme, jotka jatkamme Saariselällä, Bussi jatkaa Inariin.

Päätän, etten enää matkusta makuuvaunussa Seinäjoelta Rovaniemelle. Seinäjokelainen kun on jo junaan noustessaan ohittanut unen syvimmän vaiheen. Päiväsaikaan päivävaunussa nukahtelu, uinailu ja oheistoiminta ovat tehokkaampaa ja halvempaa kuin muutaman tunnin viruminen makuuvaunussa. Aiemmilla matkoilla olen jo päättänyt, että reissulla selkäreppu on paras vaihtoehto.

Uusi reppuni toimi erinomaisesti ensimmäisellä Lapin-reissullaan. 

(961.)

Kun maassa on hanget korkeat nietokset, tuntuu se näissä maisemissa käsittämättömältä. Totta se kuitenkin on, tosin noin 800 kilometriä pohjoisempana ja tarkemmin sanottuna Suopunkitie kahdeksan lähimaastossa Saariselällä. Juna lähtee Seinäjoelta 00.12 kohti Rovaniemeä, josta aamulla kahdeksan maissa Eskelisen Lapinlijat (tai Golden Line) vie loppumatkan ja puolilta päivin saavutaan Saariselälle. Sitten suksille.

Unto ja Tuulikki kuljettivat hiihtokalustoni suksiboksissa loskaisia maanteitä perille jo toissa päivänä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan noissa maisemissa, joihin olen menossa, on nyt yli puolimetriä lunta ja pakkasta muutama aste, mutta molemmat – pakkanen ja lumi– lisääntyvät alkavan viikon puolivälissä. Siitä kun viimeksi Saariselällä hiihtelin on jo yli puoli vuotta, enkä hiihtämistä ole sen koommin harrastanut, mitä nyt tuossa Linnanpuistossa hieman tuntumaa ottanut. Tällä kertaa tarkoitukseni on viipyä näissä maisemissa kaksi viikkoa ja aistia kaamosta sekä palautella hiihdon liikeratoja.

Hiihtokilometrejä en ahnehdi, mutta en toppuuttele, jos niitä on tullakseen. Matkaan olen varannut kahdet sukset, Rossignolin skinit ja Fischerin voideltavat. Ajankuluksi varaan Markku Mantilan 500-sivuisen Taivaaseen on toinenkin polku. Sen lisäksi repussani on vielä lahjapakkauksessa kirja, jonka avaan ja aloitan sen lukemisen jouluaattona. Saas nähdä mikä se on.

”Otetaan rauhallista tuumailua ja vietetään joulua ja palataan asiaan”, kuulosti viisaalta ohjeelta, jonka presidentti Sauli Niinistö sanoi television lauantai-illan pääuutisissa kun häneltä kysyttiin Al-Holin suomalaisten naisten ja lasten mahdollisesta palauttamisesta Suomeen.

Kuvan otin joskus vuosi sitten Conncticutin New Londonissa, joka on aikoinaan ollut merkittävä valaanpyynnin keskus. Kaupungin keskusaukiolla valaanpyrstö kertoo menneistä ajoista.

(961.)

Urho ja Paavo ovat tuttuja koiria, joita tapaan lähes säännöllisesti. Kummankaan rodusta en ole tietoinen.

Urho on pentu ja sen tietää millaista vipellystä se pitää kun kohtaamme Capun kanssa sen aamulenkillä lähipuistossa. Capukin innostuu pöyhköttämään pienikokoisen Urhon kanssa ainakin hetkeksi. Lyhytkoipisella ja valkoturkkisella Urholla, joka on sonnustautunut palttooseen, piisaa virtaa.

Eräänä aamuna Urhon emäntä halusi korjata minun taannoista käsitystäni Urhon rohkeudesta. Emäntä kertoi, kuinka hän oli  kuullut makuuhuoneen sängyn alta Urhon murisevan ja kurkistettuaan sinne huomasi Urhon säikkyvän kärpästä. Ettei se ihan niin peloton ole kuin mitä sen nimestä voisi päätellä, emäntä huomautti.

Entä sitten Paavo. Se on seitsemänvuotias ja huomattavasti isompi kuin Urho. Paavon kaltaisen hyväluontoisen koiran ominta elinpiiriä on haja-asutusalue ja siellä vartioimassa kotimarkkia, mutta minä treffaan sen kun haen Seinäjoen rautatieaseman ravintola Ruufuksesta keittoa. Tänään tarjolla oli hernesoppaa.

Paavo seuraa makuupaikaltaan nurkasta asiakkaita. Jos se tunnistaa vanhan tutun, tulee siltä tervehdykseltä kuulostava koiramaisesti ”tervepä terve”.  Sen jälkeen Paavo asettuu takaisin makuualustalleen.

Kahden tutun koiran tapaaminen ja muutaman sanan vaihtaminen niiden kanssa virkisti ja toi umpiharmaaseen päivään uutta sävyä. Sen sijaan Väiskin lähettämä valokuva Linnanpuiston hiihtostadionista lässäytti tunnelmaa. Ei ole kuin pari päivää kun tuolla kentällä nautimme lentokelistä. Nyt jäljellä on nurmikkoa, onneksi sentään vihreää, latujen kuvajaisia ja nuoskalunta muistuttamassa menneistä hiihtokeleistä. Joulukuun maisemaksi aika lohduton!

Väiskin tavoite on tälläkin kaudella kiertää kilometrin mittaista lenkkiä 1010 kertaa, minkä jälkeen hän sallii itselleen pääsy Joupiskan laduille. Muutama päivä sitten hän sanoi toiveikkaasti, että hiihtokausi on alkanut paremmin kuin moneen talveen! Nyt tuli stoppi, mutta onpa hänellä kierroksia jo 230 ja talvi vasta aluillaan. Ei siis epäilystäkään tavoitteen täyttymisestä.

En huolestu minäkään, vaikka hiihtoa on vasta kolmannes Väiskin kilometreistä. Otan suunnan viikonvaihteessa Lappiin viipyäkseni siellä kaksi viikkoa. Lapissa on lunta, latua ja sääennusteiden mukaan leppoisat ilmat ja omasta takaa sopankeittäjä. Tilaa ja aikaa on hiihdellä kun keskiviikkona täyttyi kuluvan vuoden uintitavoite eli 320 kilometriä. Siitä vesikelin harrastuksesta voin pitää muutaman viikon tauon.

Toivotan blogini lukijoille sekä Urholle ja Paavolle hyvää ja terveellistä joulua.

(960.)

Aamulehden Moro-liitteessä on osasto Meirän kekkerit, jossa taannoin kerrottiin eräästä tapaamisesta otsikolla ”Vatialan vanaatikot...”. Lehtikuvassa oli kahdeksan miehen porukka, joka edustaa suurten ikäluokkien ydinryhmää eli vuosina 1946-49 syntyneitä. Heidät oli kotiutettu 1967 vänrikkeinä Tampereen Ilmatorjuntapatteristosta Vatialassa. Varuskunta on lopetettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta miehiä yhdistää pitkä perinne.

Istumme Seinäjoen kaupunginkirjaston uutisalueen eräässä pöydässä. Joukossa on myös yksi tuon valokuvan miehistä, joka on armoitettu tarinankertoja, eikä mene kauan kun hän vie meidät yli 50 vuoden takaisiin varuskunnan suunnistuskilpailuihin Vatialan maastoihin.

”Hyvä sijoitus olisi tiennyt kuntoisuuslomaa, joten siinä oli tavoitetta”, kertoja muistuttaa ja jatkaa: ”Oli huhtikuun alku ja tein reitin valintaa kapean ja pitkän, lähes 30 metriä syvän Pitkäjärven rannalla. Lyhin ja nopein reitti seuraavalle rastille veisi jäitä pitkin parisataa metriä leveän järven yli. Järven kiertäminen olisi vaatinut kaksi kilometriä ja siinä olisi kulunut tärkeitä minuutteja.

Päästyäni vastarannalle huomasin jään sulaneen jo sen verran, etten olisi selviytynyt kastumatta maihin. Päätin palata takaisin tulojälkiä ja kiertää järven, mutta vähän ennen rantaa jää petti ja vajosin kylmään veteen. Teutaroin avannossa ja useiden nousuyritysten jälkeen jo pahoin kangistuneena pääsin kantavalle jäälle. Riisuin raskaat päällyshousut jäälle ja lähdin etsimään apua. Muuan iäkäs nainen havaitsi minut litimärän kalsareissa taapertavan miehen ja vei minut sisälle. Keittiössä puuhellan lämmössä mehua juodessani aloin täristä ja vapista kuin horkassa kun veri alkoi kiertää. Pian minut tuli noutamaan varuskunnan ambulanssi.”

Kertoja muistaa, kuinka Aamulehden yleisönosastossa oli edellissyksynä toistuvasti paheksuttu Ilmatorjuntapatteriston varusmiesten aamuohjelmaan kuulunutta aamu-uintia läheisen järven hyisessä vedessä. Nyt varuskunnan päällikkö, eversti, sai aiheen kutsua lehden toimittajan tekemään jutun siitä, kuinka jääkylmään veteen pudonnut soturi oli selviytynyt avannosta kun oli aikoinaan totutellut sietämään aamu-uinneilla kylmää vettä.

”Se oli puolen sivun juttu”, kertoja sanoo ja lisää, että sai hän vielä kuntoisuuslomankin.

Tarinasta tuli mieleeni, että varusmiesten pitää pystyä ja pyrkiä muuhunkin kuin kovaan tulokseen Cooperin-testissä ja ampumaan tarkasti. Niillä taidoilla ei vielä selvitä kylmästä avannosta.

(959.)

M.Agricolan mukaan eilinen 1. joulukuuta oli ensimmäinen adventti eli ”Lähin Suntaki Barbaran edhel, se Aduentin tootha kedhel”.

Näin alkoi uusi kirkkovuosi, ja adventtisunntaita tulee vielä kolme ja sitten olemme joulussa. Minulla kyse on ikävuosien mukaan laskettuna 72. adventti. Parhaiten niistä on jäänyt mieleen Hoosianna, Daavidin poika -virsi, ensimmäisen kynttilän sytyttäminen ja adventtikalenterin ensimmäisen luukun avaaminen. Ihan sopivasti kristillistä perinnettä, jonka toivon säilyvän ateistien ja uskonnottomien ankarista paineista huolimatta.

Päivä alkoi Capun kanssa pirteässä pikkupakkasessa ohittaessamme Linnanpuiston, jonka ladun äärellä piti tovi seurata kahden hiihtäjän suksien sujuvaa suihkimista. Päätin tulla hiihtämään heti, kun saan vietyä tyttärentyttären Annin ja hänen kaverinsa Iidan Heikkilänkylään ratsastamaan. Lähtiessäni ratsastustallilta takaisin kaupunkiin piti hetki ihailla matalalta kaupungin takaa nousevaa aurinkoa. Se värjäsi lyhyen päivän alkajaisiksi kaupungin punertavaksi.

Hiihtämään pääsin alkuiltapäivästä odoteltuani yhtäkkiä alkaneen lumisateen taukoamista. Vedin kuitenkin hiihtokamppeet päälle ja monot jalkaan. Ajattelin, että jos hiihto ei suju, tulen pois ja jatkan televisiosta Rukan hiihtojen seuraamista. Linnanpuiston latu oli hyvässä kunnossa ja suksi luisti eikä kentän eteläpäädyn notkossa näkynyt kosteutta. Sen oli pakkanen lannistanut.

Oikean polven tekonivel tuntuu sopeutuneen hyvin rauhalliseen ja lähes tasaisessa maastossa hiihtelyyn. Oikean jalan lihaksetkaan eivät tykänneet pahaa tunnin hiihdosta. Jos kaikki ennakkosuunnitelmat menevät hyvin, uskon Saariselän 15.12. alkavan kaksiviikkoisen hiihtoleirin antavan niin sanottua tsemppiä tulevan talven hiihtelylle ja tuovan sopivan tauon uintiin. Niitä kilometrejä on tältä vuodelta koossa vähän päälle 300.

Ensimmäinen adventti oli huomaamatta illassa. Tai ei voinut olla huomaamatta sitä kun Rukalla norjalainen talviurheilu jylläsi. Klaeby ja Iversen juonivat meidän Iivon tekemään 15 kilometrillä vetojuhdan töitä, ja loppukirin koittaessa norskit painelivat kaksoisvoittoon.

Televisiouutiset olivat lopuillaan kun toimittaja odotti hiljaisen Kesärannan portilla hallitusta pohtimaan pääministerin kohtaloa, joka aiheutui postin mylläkästä. Hiljaiseen näkymään toi eloa koiraa ulkoiluttanut mies, joka nyppäsi hihnasta uteliaaksi käyvää Rekkuaan, ettei tämä tukeudu luvattomasti televisiokuvaan. Siinä olisi ollut Sami Jauhojärven eli Mustin kommentti paikallaan.

Toimittaja epäili, että hallitus kokoontuu jossakin muualla kuin pääministerin virka-asunnossa. Niinpä pian levisi tieto, että Valtioneuvoston linnan eräästä ikkunasta oli nähty kirkasta valoa.

Se oli ensimmäinen adventti. Vielä niitä tulee kolme.
(958.)

Ilkan toimitusharjoittelijana syyskuussa 1985 aloittanut Markku Mantila osoitti heti ahkeruutta ja siekailematon kykyä tarttua aiheeseen kuin aiheeseen. Uutistekstiä syntyi sujuvasti, ei siis ihme, että toimittaja hänestä tuli. Vieläpä päätoimittaja diplomaatin kokemuksella.

Muistan erään sunnuntai heinäkuussa 1986. Toimituksessa nuo keskikesän sunnuntait ovat kiduttavan hiljaisia. Jostain kuului aamuvuoroon tulleen kesätoimittajan kirjoituskoneen rytmikästä naputtelua. Jossakin sokkeloisessa talossa liikkui toimituksen ikiliikkujana tunnettu tyyppi, joka viihtyi työmaalla työvuoroista piittaamatta.

Toimitussihteerinä hypistelin uutispäällikön laatimaa listaa. Se ei lukijoille maanantaiksi luvannut mitään erikoista. Hiljaista oli poliisilla ja palokunnalla: Isojoella oli palanut ulkorakennus, maakunnassa peltikolareita ja rattijuoppoja, jokunen kesäjuhla. Puoleltapäivin soi puhelin. Tuomikosken Heikki soittaa. Hänet tunnettiin valtakunnassa maakunnan kevättulvien suvereenina raportoijana. Kerrotaan Heikin kiireisimpinä tulva-aikoina ehtineen TB:llä tankata autoaan vain hätäisesti ruiskaisemalla ja todenneen, että kai tällä Munakkaan pääsee.

Heikki tarjosi hyvä juttuidea: Tänään saapuu Panamasta Helsinki-Vantaalle lapualainen Tuula Polvi, joka sijoittui Miss Universum-kilpailun neljänneksi perintöprinsessaksi ja Rengonharjulta lähtee lentokone hakemaan häntä. Tilaa on toimittajalle ja kuvaajalle.

Kiitin Heikkiä ja sanoin, että täältä tullaan.

Toimituksessa kirjoituskonetta naputellut kesätoimittaja oli Markku Mantila, joka innostui parin tunnin juttukeikalle. Matkassa oli myös Tuula Polven poikaystävä ja tuleva aviomies. Laskeuduimme Malmin kentälle. Sinne meille oli varattu dollarihymy, jolla noudimme Helsinki-Vantaalta sanoinkuvaamattoman kauniin naisen. Paluulennolla haastattelimme ja valokuvasimme Tuula Polvea ja hänen upeaa pokaaliaan, tai pojaksi sitä nykyään sanotaan.

Sitä en enää muista, millaisella työnjaolla Markun kanssa saatoimme reportaasin maanantain Ilkkaan. Aivan varmasti se oli ohuen lehden luetuin juttu.

Markku oli tuon reissun jälkeen vielä parina suvena kesätöissä ja muutaman vuoden toimittajana Ilkassa. Sen jälkeen häntä kutsui opiskelu ja diplomatia, Pohjalaisen ja Kalevan päätoimittajuus, valtioneuvoston viestintäjohtajan tehtävät ja huippuvirka Natossa, kunnes kehä sulkeutui viime torstaina, oikeastaan se sulkeutui jo vuonna 2018, jolloin Mantilan kotikunnaille Peräseinäjoelle sijoittuva  esikoisromaani On taivaaseen toinenkin polku ilmestyi, ja ahkera kesätoimittaja aloittaa ensi vuoden alussa Ilkka-Pohjalaisen ensimmäisenä päätoimittajana.

 

 

(957.)

Todelliseksi ongelmaksi on taas muodostunut Linnanpuiston ja Ylisentien väliselle puistokäytävälle turvonnut rapakko. Se ei enää ole vain keväinen ongelma eikä mikään pieni lätäkkö, vaan se on alaltaan toista aaria. Syväkin se on siltä kohtaa, josta sen tähän asti olen tottunut ylitämään aamuhämärässä koiran kanssa.

Enää en tohdi kahlata sen poikki, vaikka se saappaillani vielä luonnistuu. Kierrän rapakon, mutta Capu teputtaa urhoollisesti läpi kylmän veden niin, että pahaa tekee. Joillekin lyhytkoipisille koirille, kuten mopseille, se ei enää onnistu, niiden pitää valita kiertotie tai turvautua taluttajan kantoapuun.

Huolestuttavaksi asian tekee se, kun samaa uraa kulkevat aamuisin ja iltapäivisin koululaiset ja töihin menevät ja sieltä tulevat. Useimmat polkupyörällä. Siinä rapavesi loiskuu ja lotisee, kun pyöräilijä ottavat vauhtia kiihdyttääkseen läpi lätäkön. Puntit siinä helposti kastuvat.

Ilmiö toistuu aina kun lämpöaalto saa vähäisenkin niskalenkin lumesta: vesi nousee kuin käskystä kyseiseen kohtaan ja sitten kun taivas tiputtaa vettä rapakko sen kuin kasvaa. Ilmasto lämpenee vuodenajasta riippumatta.

Ongelmasta kärsivät Linnanpuiston kentän hiihtäjät keväällä kun hiihtokausi on parhaimmillaan ja kentän eteläpään notkossa kosteus tunkee lumen alta ja möhjäännyttää ladut. Siihen loppuu hiihtely niillä laduilla. Näin ilmastonmuutos on tunkeutunut aivan kotikulmille.

Usein tulee mieleeni, että voisiko kaupunki ja sen kaivinkoneet tehdä laskuojan, joka juoksuttaisi veden Pajuluomaan. Näin kuivuisi rapakko-ongelma eivätkä pakkaset – niitäkin vielä tulee –jäädyttäisi puiston väyliä salakavalan liukkaiksi. Toissa talvena jouduin hallitsemattomaan liukuun kun saapas ei pitänyt ja rojahdin kipeästi kyljelleni. Koira luuli, että meneillään on jokin kisailu ja hyppi vimmatusti ja lipoi naamaani. Sain hädin tuskin hengitettyä. Moneen viikkoon hiihtämisestä eikä muustakaan liikunnasta tullut mitään.

Jos ei tuota toistuvaa ja pirullista lätäkköä ja varsinkin sen syntyä saada eliminoitua, hankin omalla (?) kustannuksella (pikaluotolla) kaivinkoneen puhkaisemaan maastoon ojan tai jonkinlaisen lurun vapauttamaan patoutuneet vedet. Pitäähän veden päästä liikkumaan.

(956.)

GRAND opening. Tämä vieraskielinen ilmaisu on viime päivinä vilahdellut, vaikka sen olsi voinut sanoa suomeksikin: Suuret avajaiset. Siis sellaiset, joissa virallisen ja arvovaltaisen näköiset herrat asettuvat pingotetun silkkinauhan taakse, jonka sitten yksi – useimmiten arvokkain – herroista leikkaa saksilla poikki. Sen jälkeen nauhaa pätkivät loput herrat ja ottavat siitä palan muistoksi, jonka sullovat pikkutakin taskuun.

Viime torstaina Seinäjoella esitettiin tuollainen rituaali kun avattiin Ideapark. Se on mitoiltaan Suomen seitsemänneksi suurin. Ja ajatelkaa, Seinäjoki on Suomen 16. suurin kaupunki.

Pituutta tällä markkinapaikalla on neljännesmaili ja leveyttä 200 metriä ja rakennuksen käytävien varrella on vieri vieressä isompia ja pienempiä myymälöitä, puoteja, kauppoja, ravintoloita, kahviloita ja ihan kaikkia, mitä kuluttaja tarvitsee. Seinäjoen grand openingin hamoihin kuului miesten lisäksi  yksi rouva, Toivo Sukarin hiljattain vihitty vaimo.

Avajaispäivänä viime torstaina Ideaparkin laaja parkkipaikka oli täynnä aamusta iltaan, samoin seuraavana ja sitä seuraavina päivinä. Sunnuntain kävijämääristä ei vielä ole tietoa, mutta kolmen ensimmäisen päivä aikana kävijöitä on ollut yli 150 000. Vauhti siis on olut hirmuista, verrattakoon sitä vaikka kesän perinnetapahtumiin: Kuninkuusravit vetää viikonloppuna noin 50 000 kävijää ja Tangomarkkinoilla käy vajaan viikon aikana 100 000 ihmistä.

Tangomarkkinoiden ilmoittamaa kävijämäärää on kritisoitu ja vedottu siihen, että laskuihin luetaan kaikki, jotka poikkeavat juhla-alueella kerran tai useammin. Tätä laskutapaa noudattaa kai Ideaparkkikin, ja näin minä tulin lasketuksi perjantaina kolmesti ja kuskini kaksi kertaa.  Jos kauppareissusta aikoi selvitä inhimillisessä ajassa, niin kaupoille oli syytä mennä kyyditettävänä: parkkiruudut olivat täynnä. Tekniikkamme oli se, että hyppäsin autosta sopivan sisäänkäynnin kohdalla, josta kuski sitten noukki minut aikansa kierrettyään parkkipaikkaa. Saapa nähdä, kauanko alkuhuuma kestää, vai muuttuuko se saman tien jouluruuhkaksi.

Missään en nähnyt jaettavan ämpäreitä, mutta sitä enemmän isoja, värikkäitä kantokasseja. Sellaisella ei viitsi ihan mitättömiä ostoksia roudata. Tein yhden heräteostoksen, kun eräs liike mainosti myyvänsä langattomia tulostimia 25 eurolla ja myytävää olisi tarjolla vain 25 kappaletta. Lauantaina niitä näytti vielä olevan ihan yhtä iso pino kuin torstaina.

Nyt olen alkanut epäillä hankinnan järkevyyttä kun olen yrittänyt perehtyä langattoman Epsonin toimintaan: kovin on masiina monimutkainen, ja sekin vielä, että vanha on vielä toimiva. Näin meitä kuluttajia viedään kun halvalla saa.

Koin pientä myötätuntoa sunnuntaiaamuna murjoessani tyhjää pakkauslaatikkoa taloyhtiön jätesäiliöön ja huomatessani päällimmäisenä isohkon pahvilaatikon, jossa oli ollut johdoton pölynimuri, kabelloser Staubsauger.Ettei sitäkin vain olisi hankittu edullisesti Ideaparkista? Tekniikka näemmä on saavuttanut johdottomuuden tason.

Ideaparkin makrohulinasta ei ole pitkä matka siirtyä Kivistön koulun myyjäisten mikromaailmaan marraskuun viimeisenä eli 30.11. Niiden vetovoima ei ole vuosikymmenien aikana laantunut, kyse on alan klassikosta. Toki tungosta sielläkin on. Aina siellä tapaa tuttuja, löytää ostettavaa ja voittaa arpajaisissa eikä sorru markkinavoimien vietäväksi.

(955.)

Kuvan pipopäinen mies voisi olla roolihahmo, joka pelastaa James Potkukelkan eli A-aa- apuuuva-tyypin milloin mistäkin tilanteesta, mutta hän muistuttaa myös Pekka Puupäätä, niin muistuttakoon. No, joka tapauksessa hän on juuri täyttänyt litran pullon appelsiinimehulla.

Hänen samoin kuin muidenkin kuluttajien iloksi myymälöihin on ilmestynyt näitä appelsiineista mehua puristavia laitteita, tai on niitä voinut olla pidempäänkin, mutta pipopäinen Pekka Puupään näköinen mies hiffasi ne muutama kuukausi sitten, ja se on ollut siitä lähtien miehellä menoa. Lähes addikti-vauhdilla.

Kyseinen mylly puristaa litran mehua reilusta kahdesta kilosta appelsiineja ja hintaa sille tulee hieman päälle neljä euroa, tuossa Kivistön S-marketissa 4,49€. Mehun valmistamista asiakas pääsee seuraamaan hyvin läheltä ja osallistumaan pullotukseen. Sellainen interaktiivinen prosessi tehoaa keneen tahansa. Zümec- nimisen laitteen yläosan säilöä on täytetty appelsiineilla, joita masiina halkoo surutta ja puristaa niistä tuoretta mehua, kun kuluttaja vääntää hanasta lorottaakseen nektariinia pulloon.

Mehu on tuoretta sillä se syntyy lähellä raaka-ainetta. Eikä siihen lisätä mitään ja siihen sopii Cocacolan tölkistä maininta Zero sugar, sokeria nolla. Mehu on terveellistä, sillä jo vilkaisu sen hyviin ominaisuuksiin vaikuttaa loputtomalta. Se ehkäisee närästystä, huoltaa maksaa, pitää diabeteksen kurissa, on vatsaystävällistä… Pekka Puupään näköinen kuluttaja tykkää naukkailla sopivan kirpeää ja kylmää appelsiinimehua muutenkin kuin janoon. Se maistuu myös aterian yhteydessä.

Luullakseni tuollaiset mehua puristavat laitteet lisäävät appelsiinien kulutusta, enkä oikein tiedä, mitä järkeä on itse kuoria appelsiini, irrottaa siitä lohkoja ja popsia niitä, kun hedelmän ydin tiivistyy mehuun. Appelsiinin nauttiminen vanhanaikaisesti eli ensin irrottaa pieni pala sen yläosasta ja sen jälkeen viiltää veitsellä kuoreen sopivanlevyisi lohkoja, joita on helppo irrottaa ja syödä ne. Kuoren voi tietysti riipiä pois sormin, mutta siinä voi helposti appelsiinista pirskahtaa mehua valkoiselle paidalle, kirjan sivuille ja jopa silmään.

Taidan mennä jääkaapille ja ottaa hörpyn omassa valvonnassani pulottamaa raikasta appelsiinimehua. Se täyttää suun ja tuo tänne pimeään ja loskaisen marraskuuhun häivähdyksen sieltä, missä appelsiinit kasvavat.

(954.)