Kategoria: Yleinen

Kävi ohraisesti kun alakoulun kolmasluokkalainen halusi testata hoksottimiani ja esitti minulle nokkelaksi osoittautuneen tehtävän:

”Kuvittele, että olet bussikuski linjalla Seinäjoki-Tampere. Lähtiessä bussiin nousee 75-vuotias nainen 12-vuotiaan pojantyttären kanssa. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen 75-vuotias nainen jää pois ja pian Jalasjärvelle saavuttuaan autoon tulee 36-vuotias nainen ja hänen 38-vuotias puolisonsa sekä heidän 9-vuotiaat kaksosena.Parkanossa bussiin nousee 64-vuotias nainen, 18-vuotias nainen ja 54-vuotias mies. Linja-autoon ei loppumatkalla tule ketään eikä siitä jää ketään pois.
Minkä ikäinen oli kuski?”

Sanoin, etteivät nämä viitteet riitä ratkaisuun. Kolmasluokkalainen kysyi, kuinka vanha minä olen. Sanoin, että 68.

Kuski oli saman ikäinen, hän sanoi ja lisäsi voitonriemuisena, että kehotin nimenomaan sinua kuvittelemaan, että olet bussikuski.

Kovin helposti menin lankaan. Vastavetona halusin esittää hieman samantapaisen kompakysymyksen.

”Matematiikan tunnille tuli koulutarkastaja, joka aikansa kuunneltuaan opetusta, päätyi esittämään kysymyksen.
– Opettajanne on 35-vuotias, rehtori 43-vuotias ja talonmies 60-vuotias. Kuinka vanha on koulutarkastaja?
Ei mennyt kuin hetki, kun Pikku-Kalle viittasi.
– Koulutarkastaja on 50-vuotias, hän vastasi.
– Aivan oikein, sanoi tarkastaja, mutta miten sinä sen laskit?
– No, naapurina on muuan höyrypäänä tunnettu ukko, joka on aivan koulutarkastajan näköinen ja hän on tasan 50 vuotta.”

***

Kun olimme päässeet alkuun, sateli kolmasluokkalaiselta litania kysymyksiä. Yhteenkään en osannut vastata oikein, en sinne päinkään.

Mikä on musta ja valkoinen, musta ja valkoinen, musta ja valkoinen, bum?
– Nunna kaatumassa portaissa.

Mita eroa on mustilla ja kirjavilla kanoilla?
-Musti on koira.

Kadun toisella puolella on punainen talo ja vastakkaisella puolella on sininen talo. Missä on valkoinen talo?
– Washingtonissa.

Miksi norsu pukeutuu harmaaseen?
– Isoilla kavereilla on heikko itsetunto.

Mikä on harmauden huippu?
– Hiiri sumussa.

Mitä valkoinen hevonen tekee kuutamolla?
– Varjon

Mikä on punainen ja valkoinen ja liikkuu vedessä?
– Marianne-karkki uintikilpailuissa.

Mikä on keltainen ja syvällä?
-Sitruuna sukellusveneessä.

Mikä on osaksi musta, osaksi valkoinen, riekaleinen ja lentää ilmassa?
– Miinaan astunut nunna.

Nyt saa riittää, sanoin ja ajattelin pistää kolmasluokkalaiselta jauhot suuhun ja kysyin, pidetäänkö teillä mattoja?
– Ei. Ne pysyvät pitämättäkin!-

– Entä punainen sydän keskellä kuusikkoa?

– —??…

– Se on Heikkilän Pentin ottama valokuva Törnävän luonnonsuojelualueella. Heh, he. Kuvasta se käy ilmi

Aloitin kahdeksas elokuuta eli reipas kuukausi sitten tämän syksyn kuntouinnit. Tuolloin Seinäjoen uimahalli avasi ovensa kesätauon jälkeen. Aiemmin olen tavannut kerralla uida kaksi kilometriä kolmesti viikossa, jouluun mennessä on kertynyt noin sata ja kevätkaudella hieman yli sata uintikilometriä. Ei sinänsä mikään vaativa juttu, mutta vaikuttaa siltä, että kolmannesta tuotteliaammin tässä mennään.

Aloin näet uida kolmea kilometriä kolmesti viikossa eli yhdeksän kilometrin viikkotahtia. Aluksi tuntui – kuin olisin liukunut ajopuuna – työläältä, mutta aina määrän lisääminen nostaa kynnystä ja edellyttää totuttelua. Muutaman uintikerran jälkeen 120 altaanmitan kroolaaminen lähti sujumaan, jos ei ihan leikiten, niin ainakin nousujohteisesti. Maanantaina 12. syyskuuta uintia olen harjoittanut jo 42 kilometriä eli maratonin verran ja uintikertoja siihen olen käyttänyt 14. Tällä menolla jouluun mennessä, ellei lumi ja hiihto sotke suunnitelmia, tulee jouluksi reippaasti yli sata, peräti puolitoista sataa kilometriä.

Pidennetty harjoitusmatka vaati uuden mittausvälinen, sillä vanha sykevyö tuntui kömpelöltä. Silloin tällöin kun sykevyö unohtui kotiin, hallilla tuli ajatus, että kannattaako ilman sitä uida ollenkaan. Uinnin jälkeen mittaustuloksen siirtäminen tietokoneelle vaikutti turhalta, riitti kun tiesin kulutetun ajan ja kalorit, sykekäyrästä en piitannut juuri ollenkaan. Niinpä hankin Polarin A360-nimisen tuotteen. Se on pelkkä ranneke eli sen kellomainen pieni mittari rekisteröi sykkeen ranteesta, ei enää sykevyötä. Tuntuu ainakin tällä kokemuksella kätevältä.

Aluksi kun en ollut vielä saavuttanut sujuvaa matkavauhtia, kolme kilometriä kulutti mittarin mukaan reilut 800 kcal, mutta kun muutaman kerran pääsin hyvällä vauhdilla alusta loppuun, tippuivat kulutetut kalorit alle 700:n. Nyt kun olisi jonkun taitavan asiantuntijan tekemä muuntotaulukko, jolla uintikilometrit voisi muuttaa vaikkapa juoksuksi tai hiihdoksi ja miksi ei pyöräilyksi tai luisteluksi, syntyisi käyttökelpoista dataa. Näin asioita olisi helppo hallita lajit ylittäen.

Mutta lajin muuttaminen toiseksi ei käy niin kuin valuutan vaihtaminen kruunuista tai punnista euroiksi. Toisaalta on sama ja vieläpä merkityksetöntä, mitä 42 uintikilometriä olisi juoksuna. Uida ja juosta voi monella tapaa. Voi pulikoida, kiemurrellen vääntelehtiä kuin rantakäärme tai präsöttäen ja kahlaten, mutta vesi niissäkin on väliaineineena japääasia on liikkuminen. Juosta voi myös lönkötellen, vaappuen, huojahdellen, kumarassa tai takakenossa. Uinti eroaa juoksemisesta siinä, ettei sen aikana jutella.

Onneksi šakkia ei voi pelata kuin hyvin tai huonosti, voitokkaasti tai taitamattomasti. Vaihtoehtoja ei juuri muita ole. Kyse ei ihan kamppailulajista ole, mutta kuitenkin vastustajan kuninkaan kampittamisesta.

Šakkia ei millään muuntotaulukoilla tai kertoimilla muuksi muuteta

Sattui sopivasti ja onnistuneesti, kun siirsin eilen lauantaina aikomani pyöräilyn tälle päivälle eli sunnuntaille. Ilmatieteenlaitoksen ennuste lupasi pilvistä ja lämmintä ja iltapäivällä aurinkoakin. Forecan mukaan päivän piti olla aurinkoinen ja siis lämmin, tuollaista 20 astetta, ja sellainen se oli.

Lähdin vanhaa Soukanjoentietä kohti Jalasjärveä. Maisema muistutti loppukesästä ja osin alkusyksystä. Ruska näkyi tekevänsä tuloa, mutta kovin heikoin ja laimein värein. Ajoin valtatietä kaksi peninkulmaa ja käännyin oikealle Pojanluomalle. Metsätaipaleen jälkeen tie kaartelee avarassa maisemassa. Sato on korjattu, ja eräänkin tilan pihamaalla neljä peräkärryä rinnakkain olivat sen näköisiä, että niillä on kuljetettu useampi viljakuorma.

Poikkean ennen Ilmajoen Siltalan risteystä Tokamannille tarkoituksenani ostaa jokin energiapatukka – ja aivan hetken mielijohteesta. Myymälässä on hiljaista, ja suklaapatukoita tarjotaan neljä kappaletta kahden euron hintaan. Otan neljä Kismetiä ja huomaan kassalinjalla proteiinipatukkalaatikon ja päädynkin ottamaan niitä kaksi ja käyn palauttamassa suklaat paikoilleen. Ne olisivat sulaneet paitani takataskussa, ajattelen. Pyörän lukkoa avatessani syön ensimmäisen banaaninmakuisen patukan.

Muistan hiljattain lukeneeni jostakin saksalaisesta lehdestä, että banaanin tuoksu korvaa kortisonisuihkeen, kun astmaatikko haluaa laajentaa keuhkoputkiaan. Tai jotain sellaista se otsikko online Focus.de -lehdessä mainitsi. Saa nähdä, alkavatko norjalaishiihtäjät nuuskia ensi talvena banaaneja saadakseen röörinsä auki ja maksimoitua hiihtovauhtinsa. Ja pitääpä kuulostella oman kehonsa reaktioita.

Poikkesin entisen työkaverini luona, mutta keittiönpöydän ääressä sudokua täyttävä rouva sanoi miehen lähteneen puolukkaan. Hetken rupateltuamme jatkoin matkaa Munakan suuntaan, mitä varten rouva antoi hyvät ohjeet. Hän muistutti, että sinne on reilut kymmenen kilometriä, mutta matkan varrella on tosi hienoja taloja. Niin oli, oli vanhoja mahtitaloja, uusia isoja omakotitaloja ja tietysti autioituneita talorähjiä. Tie oli kelpo kunnossa, ja Munakan nuorisoseuran talon kohdalta oli lyhyt matka Halkosaaren tienristeykseen. Siitä laskettelin tuttua kevyen liikenteen väylään Itikan risteykseen ja edelleen Ruukintietä kotiin.

Olli muuten on tervejärkinen semantikko. Hän on sitä mieltä, että koska on Munakka, pitää tasapuolisuuden nimissä olla myös Sunakka.

Koska toinen kaveri on lähtenyt syyslomalle Budapestiin (jo palannutkin) ja toinen Roomaan, päätin hieman siirtää fokusta omasta vajaan kahden viikon kuluttua alkavasta Ranskan-matkastani ja laittaa tuohon valokuvan Tonavasta ja Budapestistä. Toinen tuttava nauttii kuvista päätellen antipastaa ja parmankinkkua. Ja missä oloissa, Keski-Euroopassa vallitsee helle.

Jokaisen tuttaviin kuuluu ainakin yksi tyyppi, joka tapaa testata toisten tietoja ja taitoja. Hänellä on tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva näppärä joskus konstikas ja joskus älliä vaativa tehtävä. Äskettäisellä pikaisella kirjastokäynnillä törmäsin tällaiseen tehtävänikkariin, ja hän pani minut ratkaisemaan tuohon ylimmäiseen kuvaan liittyvän probleeman.

Isän aikomus on jakaa kyseinen kolmionmuotoinen tontti kahdelle lapselleen niin, että molempien rakastama kirsikkapuu jäisi tonttien rajalle. En koskaan ole menestynyt näissä tällaisissa tehtävissä, joissa pitää hahmottaa pintoja. Päätin kokeilla. Toki tehtävän esittäjä tarjosi apuaan ja tiukoissa paikoissa antoi selkeän merkin, että nyt mennään hakoteille.

Kaikki tapahtui lähes ilman apuvälineitä, mitä hän nyt käytteli kirjaston lyijykyniä niiden perinteisellä tavalla, mutta myös viivoittimena sekä etu- ja keskisormea harppina.

Aikansa katseltuaan aloitustani ja kyllästyttyään saamattomuuteeni hän otti ohjat käsiinsä ja mallinsi tontista alapuolisen version eli kolmion ABC. Se jää hieman pieneksi tuossa kuviossa.

Kiriskkapuu on x sivulla BC. Seuraavaksi pitää löytää piste y sivulla AB niin, että suora xy jakaa kolmion eli tontin kahteen yhtä suureen osaan. Ensin hän yhdistää x:n ja A:n. Sivun BC:n keskikohdan hän merkitsi m:lla. Seuraavaksi hän piirtää AX:n kansa pisteestä m alkavan yhdensuuntaisen suoran, joka lävistää AB:n kohdassa y.

Miksi näin? Antaas olla, asia selviää tuota pikaa:

Kolmiot ABM ja AMC ovat yhtä suuret. Ja kun piirrän molemmat lävistäjät suunnikkaaseen AYMX, näemme heti, että kolmiot ABM ja AMC ovat jetsulleen yhtä suuria. Niinpä kolmion YBX:n ala on sama kuin kolmio ABM:n ja yhtä suuri kuin nelikulmio AYXC:n ala.

Jos huvittaa, voi kokeilla tehtävän vaativampaa ratkaisua, joka perustuu tuohon alimmaiseen kuvioon, jossa linjoja verrataan toisiinsa. BX ja BY ovat pituudeltaan x (punainen) ja y (vihreä), AB ja BC pituuksiltaaan c (keltainen) ja a (sininen). Jos kolmio ABC on kaksi kertaa niin suuri kuin YBX, täytyy päteä:

Näin tulin huomanneeksi, että geometrialla on merkitystä perinnönjaossakin. Ei tarvitse kuin ajatella, millainen riita siitä olisi syntynyt, jos kirsikkapuu olisi jäänytkin vain toisen lapsen tontin rajalle.

Syksyssä ei mitään pahaa ole, kunhan se ei vaan tule liian aikaisin eikä pääse yllättämään. Syksy tekee nyt vasta tuloaan, jos mittapuuna pidetään almanakkaa, eli tänään syyskuun ensimmäinen päivä taittuu iltaan. Vuodenaikojen vaihtumisen havaitsee almanakan jälkeen parhaiten pimenevinä iltoina ja pimeyden viipyessä aina vain pidempään. Päivistä ikään kuin karisevat turhat rönsyt. Sama havainto mutta päinvastaisessa järjestyksessä muistuttaa joskus helmikuussa, että kohti kevättä mennään, kun valo alkaa kajastaa.

Luonnossa syksyn merkit eivät vielä ole edenneet muuten kuin vihreän värin muuttumisena yhä tummemmaksi ja viljapeltoja parturoivina elonleikkuupuimureina. Mieluisa havainto oli toissaviikkoisella pyöräilyretkellä jossakin tuolla Satakunnan ja Varsinais-Suomen maisemissa, kun viljankuivuri hurisi ja levitti ympäristöön leipämäisen muhevaa tuoksua.

Eräänlainen syksyn ja kesän käännekohta minulle oli tänään käynti sienessä, joka tosin tuotti määrällisesti enemmän puolukoita kuin suppilovahveroita. Puolukat näet pilkottivat kovin kypsän punaisina parin aarin alueella, enkä tohtinut ohittaa sitä houkutusta. Kolmisen litraa niitä kertyi yhdellä kumarruksella, siis lyhyessä ajassa, ja kun vaimon sienisaaliskin oli lähes ämpärillinen, niin teimme ansiokkaan metsäretken.

Yksi varma syksyn merkki on myös Ruotsi–Suomi-maaaottelu ensi viikonvaihteessa Tampereella. Tosin siitä kisasta on vanha hohto kadonnut samalla tavalla kuin toimittajan työstä on karissut herraskainen hohto. Muistellaanpa vain, kuinka ”ruotsintappaja” Voitto Hellsten käänsi viimeisessä lajissa eli 4×400 metrin viestin ankkurina voiton Suomelle. Tai kuinka toimittajan ilmestyessä johonkin porukkaan huomautettiin, että ollaanpa varuilklaan, täällä on toimittajakin, Nyt sama asia kuitataan sillä, että ”toimittaja, tulehan valehtelemaan”.

Syksyyn voidaan lukea myös tuossa naapurissa Taidehallin takana pihlajat, jotka ovat saaneet yllättävän värityksen, kun tänään Bothnia Biennaleen valmistautuvat taiteilijat ovat verhonneet puunrunkoja kirkasvärisillä ja harmailla kankailla. Oksille on ripustettu koristeita, ja näin puut ovat saaneet aivan uutta olemusta. Harmi vain että pihlajat ovat ohikulkijoille (ja koiranulkoiluttajille) hieman pimennossa. Samanlaisia koristeltuja puita saisi olla kaupungin keskeisissä puistoissa.

Syksyä enteilee myös budjettiriihi, joka on valmistanut meille ensi vuoden tulo- ja menoarvion. Odotellaan mitä oppositio siitä sanoo, tai eihän se mikään yllätys ole: oppositio pitää sitä kehnona ja väärin laadittuna ja tekee useita välikysymyksiä. Hallituksen tehtävänä on puolustaa budjettiesitystään. Siinä mielessä budjettiesitys on historiallinen, että se julkaistaan viimeisen kerran keltakantisena opuksena. Ensi vuonna eli Suomen juhliessa sataa vuottaan sitä plärätään sinivalkoisissa kansissa.

Eilen eli 29. elokuuta täytti olympiahistorian toistaiseksi kovimman ennätyksen tehnyt urheilija, Bob Beamon, 70 vuotta. Hänen pituushyppytuloksensa Meksikon olympialaisissa 8.90 m oli jotain aivan käsittämätöntä. Olympiaennätyksenä se pysyy vähintään vuoden 2020 Tokion kisoihin asti.

Maailmanennätyksenä se säilyi 23 vuotta, kunnes Mike Powel ylitti sen viidellä sentillä 1991.

Missä olin silloin kun tuo jättihyppy tapahtui? Kotona aamuyöllä katsoin televisiota, mustavalkoista. Kolme ensimmäistä hyppääjää epäonnistui, kunnes neljäntenä hypännyt 196-senttinen ja 68-kiloinen Beamon kohosi sellaiseen korkeuteen, joka lennätti miestä pitkälle. Hallitun alastulon päätteeksi Beamon pomppi tasahypyin hiekkakasasta pois. Sen muistan ja olen sen useasti YouTubesta tarkistanut, että mittaus kesti tuskastuttavan kauan.

Tämä tulos jätti Meksikon olympialaisten muut, hyvätkin saavutukset varjoon, kuten suomalaisten Kaarlo Kangasniemen kullan, Jorma Kinnusen ja Olli Laihon hopean sekä Arto Nilssonin pronssin.

Toiseksi pituushypyssä sijoittunut jäi voittajalle 71 senttiä, eli hyppäsi 8.19 metriä, joka toki menettelee näinä päivinä kelpo tuloksena. Ei siis ihme, että Beamonin sanottiin pilanneen kisan ottamalla luulot muilta pois. Ennätyksiä tulee ja menee, mutta tämä ennätys muistetaan.

Myöhemmin Beamon ei enää päässyt lähellekään ennätyshyppyään, mutta väliäkö sillä.

***

Ennätyksistä puheen ollen, löysin epämääräisestä paperikasasta vuodelta 1982 valokuvan, mustavalkoisen, jossa olen numerolappu rinnassa. Alkamassa on Kuortaneella Ritolan hölkkä pituudeltaan 25 kilometriä. Valokuvan taakse olen lyijykynällä merkinnyt ajakseni 1:56, siis kaltaiselleni hölkkääjälle loistotulos. Tosin ikääkin tuolloin oli vain 34 vuotta, eli 34 vuotta vähemmän kuin nyt.

Tuossa iässä kaikki hyvät ominiasuudet, kuten voima, kestävyys ja nopeus, olivat oikeassa suhteessa. Nyt nopeuden on korvannut häsyäminen, kestävyyden jahkailu ja voiman muisteleminen. Niinpä kadonneiden ominaIsuuksien MUISTOKSI kiinnitin kuvan varaston seinään.

Nyt on juoksut juostu. Mutta ei hätää, sillä hetki sitten tuli mieluisa muistutus: Vuokatin ensilumenlatu avataan 10.10. kello 10. Joten kaluston kanssa sinne hankkimaan avauskilometrejä, joiden merkitys realisoituu ensi vuoden huhtikuun puolivälissä kun Vaskoolihiihdon jälkeen räknätään, mitä viivan alapuolelle on kertynyt.

Lauantai suosi lähtemään niin sanotulle palauttavalle polkupyörälenkille. Edellisenä viikonvaihteena kaksipyöräisellä kertyi viidessä päivässä runsaat 500 kilometriä, joten patoutuuhan siitä palauteltavaa.

Maantie kutsui minua, vaimoa ja tytärtä sekä tyttärentytärtä sienimetsä. Heidän tavoitteenaan oli käydä varmassa paikassa, joka on useana vuonna tarjonnut keltaista herkkua.

Pullo urheilujuomatiivistettä ja pieni pussi pähkinärusinoita mukanani suuntasin Soukanjoentietä kohti uuden ohitustien risteyksen sekamelskaan. Tälläkään kertaa en löytänyt kevyen liikenteen väylää, jolta olisin päässyt valtatielle ja kohti Jalasjärveä. No, lopulta kaikki kävi hienosti ja pyörä rullasi kevyesti leveähköllä luiskalla. Liikenne oli näin lauantain puoliltapäivin melko vilkasta. Pakettiautoja, noita pienyrittäjien kulkuneuvoja, liikkui tiheään, mutta  rekkojakin jyristeli yllättävän paljon.

Näissä maisemissa ei ylämäkiin juuri tarvitse ponnistella kuten viikko sitten Salpausselän maisemissa. Ensimmäiseen pitkään loivaan ylämäkeen Luopajärvellä lisää hieman vaativuutta etelästä puhaltanut reipas vastatuuli. Siitä jonkin matkaa ja lähden vasemmalle Peräseinäjoelle vievälle tielle.

Kas, tämä tie tarjoaa hieman vaihtelua, ja liikkeellä on paljon karavaanareita. Mieleeni jää yksi lyhyt nousu, joka ylittää rautatien ja joka pitää polkea lähes tosissaan. Lainalaisuus toistuu eli ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja kun se vielä kaartaa laajasti kuusimetsän keskellä, tuntuu seitsemäntoista kilometriä lyhenevän melkoisesti.

Peräseinäjoella nautin huoltoasemalla ison kahvin ja voisilmäpullan, eikä maksa kuin 3,50 euroa. Lauantain alkuiltapäivänä kahviossa on vain toinen asiakas, niinpä myyjä ehtii kerätä astioita ja pyyhkiä pöytiä sekä koota repaleisia lehtiä. Mittariin näkyy kertyneen reilut neljäkymmentä kilometriä eli koko matkaksi tulee vähän yli seitsemän peninkulmaa.

Matka saa kuitenkin yllättävän, mutta todennäköisen käänteen: parin kilometrin jälkeen eturengas tyhjenee. Hyppään pyörän päältä taluttamaan ja soitan vaimolle. Hän ja tyttärentytär ovat lähteneet sienipaikalta kohti toista, varmempaa apajaa Peräseinäjoentien varteen.

Noutaja saapuu tyttärentyttären kanssa. Nostan pyöräni kuljetustelineeseen ja pääsen kotipihaan.Tyttärentytär jää seurakseni ja vaimo palaa sienimetsään poimimaan keltaista herkkua, joka peittää mattomaisesti maastoa. Poimija palkitaan melkoisella kantarellisaaliilla.

Vaihdettuani eturenkaan kuulen, että  parin kilometrin päässä SJK on voittanut Tampereen Ilveksen 4-0! Aamuyöllä Riossa Antti Ruuskanen heittää kuudenneksi ja toteaa, ettei sille mitään mahtanut, viisi miestä oli minua parempia.

Rion olympialaiset menivät suomalaisten kannalta penkin alle.

Urheilujohtajille ilmaismatka Rio de Janeiroon on ikimuistoinen kokemus. Se porukka voittaa aina. Kieltämättä vähän urheilujohtajalta minustakin tuntuu päästessäni nauttimaan herrojen herkkua eli vaimon poimimia kantarelleja. Mutta onko työ joskus herkkua?
(604.)

Se nyt oli kolmannen kerran kun Pyörät pyörimään -kierros tuli tehtyä. Reissu alkoi viime perjantaina Lappeenrannasta ja päättyi tiistaina Rauman torille, jonne ihan viimeinen pätkä ajettiin armottomasti täristävää mukulakivikatua pitkin keskellä puutaloidylliä, joka kuuluu UNESCOn maailmankulttuuriperintölistalle. Siis arvokas ympäristö.

Viimeinen päivä alkoi Loimaan torilta kansanedustaja Olavi Ala-Nissilän humoristisella tsemppipuheella. Siitä suuntasimme vähintään meikäläistä eli eteläpohjalaista lakeutta vastaavalle aavalle, jossa tuuli tarttui meihin ja pöllytti meitä. Pikainen poikkeaminen Räikkösen tiilitehtaalle ja siitä Alastaron torille. Paikalla oli paljon väkeä, varsinkin koululaisia, jotka näkivät pääministerin ja saivat tehokkaan kansalaistaidon ja yhteiskuntaopin oppitunnin ynnä kappaleen ruokatuntia. Tarjolla näet oli kärkkäreitä, paikallisen leipomon kuminalla maustettua leipää sekä puuroa kiisselin kera.

Sen huomion tällä retkellä tein, että kirkonkyliä, kaupunkeja ja muita keskuksia lähestyttäessä huomio kiinnittyi ensin muutaman vanhan liikerakennuksen tyhjään näyteikkunalliseen liikehuoneistoon, sitten keskusta tiivistyi ja valtaväylän molemmin puolin levittäytivät S- ja K-marketti, on osuuspankki, apteekin vihreäkylttinen plakaatti, kirppis, kepab-pizzeria… Matkaa jatkettaessa ohitetaan teollisuusalue ja sen lukuisat hallit sekä niiden aidatut piha-alueet.

Virtaan kylä jäi mieleeni perinpohjaisesta valmistautumisestaan pääministerin vierailuun. Kuuden vai oliko niitä yhdeksän oppilaan koulun pihamaalle pystytetyn telttakatoksen vieressä oli Virttaata kuvin ja lehtileikkein esittelevä messuosasto, kahvin kanssa tarjottiin Virttaa-leivoksia, kylän oma t-paita ja kaiken huippuna päiväkerholaisten peikkokuvaelma. Kylää siis markkinoitiin tosissaan, sillä onhan Virttaa taistelemassa Varsinais-Suomen vuoden kylän tittelistä. Pääministeri toivotti kylälle menestystä ja korosti yhteisöllisyyden merkitystä.

Siitä Euraan ja lopulta Raumalle. Valtatien luiskassa mahtui hyvin pyöräilemään vaikka ohitse ja vastaan pyyhkäisivät raskaat rekat, henkilö- ja muut autot. Viimeiset kilometrit ajelimme rauhallisia sivutietä.

Eipä muuta kuin Ouluun menevien pyörät pakattiin huoltoautoon ja meidän muiden fillarit sijoitettiin linja-auton ruumaan. Yön nukuttuamme eli keskiviikkona aamukahdeksalta starttaamme kohti Tamperetta, jossa jään kyydistä ja nousen Seinäjoelle menevään Intercityyn, toiset jatkavat Jyväskylän kautta pohjoiseen.

Se on sitten reissu tehty.

Ensi vuonna pyöräillään uudestaan.
(604.)

Maanantaina aamukahdeksalta Karkkilan tori oli hiljainen, kun lähdemme kohti Forssaa. Forssassa meitä on vastassa polkupyörineen iloinen kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila (kuva)

Anttilan ura on mittava. Kansanedustajana hän on ollut vuosina 1983–1996 ja uudelleen vuodesta 1999 piipahdettuaan siinä välissä Euroopan parlamentin jäsenenä. Maa- ja metsätalousministerinä hän toimi 2007–2011. Luottamustehtäviä piisaisi loputtomiin.

Forssan torilla kuuntelimme Anttilan tilannekatsausta Forssan nykytilanteesta. Kaupunki on menettänyt viime aikoina rutkasti työpaikkoja ja varsinkin teollisia työpaikkoja. Kun kaupungissa oli vielä 80-luvun lopulla 20000 asukasta, on väkiluku notkahtanut reiluun 17000:een.

Forssan torilta oli hyvä näköala puistoon ja sen rehevälle lammelle, jossa omissa oloissaan uiskenteli ylväs joutsen. Se ja kaupunki jäi taaksemme kun lähdimme kohti Ypäjää. Ennen kuin pääsimme sinne viivähdimme hetken Portaan kylässä nauttien käristeitä sekä nisukahvit baarin, postin, virvokemyymälän sekä antikvariaatin sopusointuisesti yhdistävässä muutaman neliön huoneistossa. Sisään tuli postivirkailija. Mies alkoi tottuneesti kostuttaa leimasinta mustetyynyyn painellakseen kirjeiden, korttien ja muiden lähetysten postimerkkeihin Porras-kylän oman tunnuksen.

Kylmäkaapissa oli tarjolla virvokkeiden lisäksi keskiolutta ja lonkeroita. Alkoholijuomia ei kuitenkaan saanut nauttia sisätiloissa eikä liioin terassilla. Pienessä tuulikaapissa oli yhdellä noin metrin mittaisella hyllyllä vanhoja kirjoja. Tarjolla oli niin Remestä kuin tietokirjoja.

Maanantain lyhyehköt etapit kulkivat enimmäkseen tasaisessa ja viljavainioiden ympäröivässä maastossa. Aurinkokin ilmestyi taivaalle vähän ennen Ypäjää ja se sai meidät pyöräilijät unohtamaan kivistävät takalistot ja hyväksymään satulan tehtävän ja olemuksen polkupyörässä.

Ypäjä muuten on suomalaisen hevoskasvatuksen ja koulutuksen tyyssija. Jostakin puheenvuorosta jäi mieleeni, että kunnan hevosten määrä on 700. Ei siis ihme, että kirkonkylää lähestyttäessä liikennemerkki varoitti ratsastajista. Lukuisat aitaukset ja tiiliset tallirakennukset

Loimaan kauppakeskuksen aukiolla odotti huoltobussi, ampiaiset ja ja runsaslukuinen yleisö. Tarjoilu noudatti perinteistä linjaa eli kahvia/mehua ja munkkipossua. Paikalla oli myös kaksi kansanedustajaa Esko Kiviranta ja Olavi Ala-Nissilä, joka vaikuttaa huumorimieheltä

Ilta meni Sarka-museossa. Suomen maatalouden museon meille esitteli dosentti Teppo Vihola. Aikataulumme oli siksi tiukka, että Sarka-museoon täytyy vielä joskus tulla uudestaan. Ilta jatkui soten merkeissä. Siitä keskustelivat Loimaan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Teuvo Suominen, puoluesihteeri Jouni Ovaska ja maakuntajohtaja Kari Häkämies.

Yritin itsepintaisesti taistella nukahtamista vastaan, ja minun oli pakko ottaa avukseni ja seurakseni älypuhelin. Se on kätevä apuväline, kun pitää turvautua oheistoimintaan, siis eräänlainen unilukkari.

Sunnuntai kului letkeästi Hollolan ja Karkkilan välillä. Sen sijaan letkeys oli tipo tiessään, kun me kuusi tyyppiä intaannuimme kormoottamaan viimeiset kaksi peninkulmaa Karkkilan torilta Vihtijärven rannalle. Siellä me majoitumme seurakunnan leirikeskuksessa.

Porukan vetäjä Harri on johdattanut meitä jo useampana kesänä näillä turneilla, ja aikataulut ova aina pitäneet. No, nyt hän ehdotti Karkkilan torilla, että hänen kanssaan leirikeskukseen voitaisiin ajella ”napsun” verran nopeampaa tahtia kuin mitä päivällä olemme noudattaneet. Ajattelin, että on mukava kokeilla millaista se ”napsun” verran nopeampi tahti on. Meitä lähti kuusi ja minä.

Alku meni oikein reippaasti, mutta sitten alkoi kilvanajo, jossa ei alamäissä jarrua käytetty ja ylämäissä annoimme maitohapoilla päin pläsiä. Päivän aikana Matilta oli puhjannut kumi ainakin neljä kertaa, mutta nyt kun vauhti oli huimaa, kumit kestivät. Perille päästyämme herkullinen ruoka ei ollut maistua, kun sydän jyskytti ja kädet vapisivat ja suuta kuivasi.

Muu porukka nosti pyöränsä huoltoautoon ja astui bussiin ja tuli sillä perille. Viisasta sakkia, jolle 113 kilometrin päiväannos pyöräilyä riitti. Meille se ei siis riittänyt, vaan sitä piti hankkia 132 kilometriä. Mitähän varten, herää kysymys?

Muuten sunnuntai liikuttiin valtateiden pientareilla. Poikkesimme Oitin, Riihimäen, Lopen, Läyliäisten ja siis Karkkilan toreilla ja muilla paikkakuntalaisten kokoontumipaikoilla. Pääministeri Juha Sipilä kuunteli ihmisten huolia, mielipiteitä ja kuulumisia. Hän muistutti, että työtä isänmaan hyväksi on tehty ja tuloksia alkaa näkyä, mutta työtä on yhä tehtävä. Sipilä palasi Läyliäisten Nesteeltä pääkaupunkiin johtamaan valtioneuvostoa. Hän palaa kuitenkin viimeiselle eli tiistain etapille Loimaalta Raumalle.

Sen verran ehdin Juhaa jututtaa ja kysyä, kauanko hänen taannoin operoimansa lento ASEM-kokoukseen Mongolian Ulan Batoriin kesti. Menomatka oli vienyt seitsemän ja puoli tuntia, paluumatka hieman vähemmän. Lentokorkeus oli ollut 12000 metriä ja matka vaati mennen tullen kaksi tankkausta. On meillä monipuolinen pääministeri, sanoisin. Istuu yhtä lailla suihkukoneen puikkoihin kuin polkupyörän ohjaustankoon.

Huomenna lähdemme Karkkilasta Loukun, Forssan ja Ypäjän kautta Loimaalle. Loimaalla on tutustuminen maatalousmuseo Sarkaan. Sitä on kehuttu ja kiitetty, joten odotukset ovat korkealla ja aukko sivistyksessä tulee täytettyä.