Kategoria: Yleinen

Ohje mainitsi, että lenkillä mennään pitkin polkuja ja uria, joilla selviää lenkkareilla. Eikä yhdeksästä lähtijästä saappaita ollut kuin kahdella. Siinä koleana lokakuun aamuna miesten lukumäärä yhdeksän ja kaksi saapasparia toivat hatarasti mieleeni vuonna 1946 ilmestyneen Pentti Haanpään romaanin Yhdeksän miehen saappaat. Haanpään humoristiseen romaaniin mahtuvat hänen teemansa; on huijaamista, kortin peluuta, juopottelua, kriittisyyttä ja pienen ihmisen joutuminen suureen sotakoneistoon. Tosin niillä teemoilla ei ollut mitään tekemistä meidän lenkkimme kanssa.

Ensimmäiseksi saappaat saa jalkoihinsa vääpeli Soro (1.), joka nimittää itse itsensä vänrikiksi. Hänet lähetetään eturintamalle vänrikin tähdet kauluksesta ratkottuina.

Useimmat saappaiden käyttäjät eivät enää tarvinneet saappaita eli ne kävivät tarpeettomiksi. Sotamies Kasper Ahven (4.) riisti ne sotilassairaalan kellarissa paareilla makaavalta kersantti Toivo Nirvalta (3.). Hänelle saappaat olivat langenneet niiden toiselta käyttäjältä, ankaraa koti-ikävää poteneelta luutnantti Heikki Jopperilta (2.). Taisteluun lähdettäessä Jopperi, joka siviilissä oli ison talon isäntä, käytti saappaita säästeliäästi ja taistoon lähdettäessä veti jalkaansa huopahiihtokengät.

Kun tilaisuus tuli, silloin ei siekailtu. Korpraali Einari Korpille (5.) tilaisuus tarjoutui, kun työvelvollinen Juhan Norppa (6.) nukkui ja Korppi toimi.  Korpraali Korppi ajautuu lomallaan varakkaan rouva Risun seuraan. Rouva muistaa sotamiestä myöhemmin uusilla jalkineilla. Korsun ”pelihelvetissä” saappaansa häviää sotamies Heikki Nokkanen (7.) Jaaralle (8.) eli Peli-Jaaralle, joka ei sotahommiin liiemmin osallistunut. Jaaran tien poskeen hylkäämät ahtaaksi käyneet saappaat noukkii sotamies Lehto (9.). Hän toteaa rauhan tultua ojaa kaivaessa, etteivät vuotavat saappaat ole tottuneet työntekoon.

***

Tässä kuva kahdeksasta miehestä jonka yhdeksäs eli Pentti Heikkilä otti valokuvan tyynen Kyrkösjärven rannalla. Sauvakävelyä tuli hieman yli peninkulma – ja kuivin jaloin ilman saappaita.

(744.)

Päätin mennä uimasta suoraan parturiin, ja niin myös tein. Samalla aloitin asiakkuuden – hieno sana – partureiden markkinoille uutta vireyttä tuoneen nuoren yrittäjän liikkeessä. Parturi on kurdi, tumma, karhumainen ja kohtalaisen hyvin suomea puhuva nuorimies. Työ ja juttu sujuivat ja lattialle tippui tasaiseen tahtiin suortuvia. Ja kun tukka lopulta lyheni sellaiseksi, ettei siitä ankarinkaan opettaja olisi saanut tukistusotetta, kysyi parturi, että saako laittaa geeliä. Sallin sen ja lopputulos tyydytti, eikä maksanut kuin viisitoista euroa.

Parturista poistuessani vastaan tuli kauppakeskuksessa vanha tuttu Heikki L. Hänen kanssaan pitää aina vaihtaa kuulumiset. Nyt hän kysyi vanhana Lapin kävijänä, että joko suunta pian on kaamokseen? Sanoin, että juuri parturiin mennessäni muuan tuttava tarjosi paikkaa Äkäslompololle, ja ilmoittauduin halukkaaksi. Näillä palstoilla kun tulee kerrottua – aihepulan takia tietty – kuntoilu- ja liikuntasuorituksista tai suoritteitahan ne nykyään, Heikki ihmetteli uinti- ja pyöräilymääriäni. Sanoin syyksi Suomen kesän lyhyyden: Järvivedet eivät lämminneet, joten uimahalli tarjoaa ympäri vuoden märkää ja lämmintä elementtiä. Pyöräilemään piti polkaista heti, kun ei satanut, ja viime suvenakin sellaisia päiviä oli verraten monta.

Mainitsin, että syksyn uinteja pitäisi saada ennen itsenäisyyspäivää 100 kilometriä – vähän niin kuin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Jos kaikki menee ilman yllätyksiä, rajan saavuttaminen ei ole vaikeaa. Nyt uituna on 66 kilometriä.

***

Päätin palkita itseni ja satuin marketissa hyllyn ääreen, jossa Ritter Sport suklaalevyn tuttu väri ja muoto houkuttelivat. Tuon neliönmuotoisen suklaalevyn historia alkaa vuodesta 1922, jolloin saksalaiset Clara ja Alfred Eugen Ritter perustivat suklaa- ja makesitehtaan. ”Suklaalevymme mahtuu urheilutakin taskuun niin, ettei se murru ja joka painaa saman kuin pitkä levy”, sanoi Clara. Tuote oli menestys, ja niinpä poika Otto päätti valmistaa vain neliskulmaista suklaataelevyä, ja muut tuotteet hän hylkäsi.

Yritys suojasi tuotteensa niin, etteivät kilpailijat saa käyttää tämän muotoista pakkausta. Mutta kun tietää tämän yhdenmukaistuvan maailman, kilpailijat valittivat ja vaativat tällaisen esteen poistamista. Kaikkien suklaanvalmistajien käyttöön pitää sallia suklaalevyn neliskulmainen muoto. Ritter Sportin pakkaus on kätevä, helppo kuljettaa ja siitä on näppärä syödä, puolustelivat kilpailijat, eikä se niiden mielestä voinut olla vain yhden etuoikeus..

Markkinaoikeus ja patenttivirasto olisivat sallineet kilpailijoille Ritter Sportin kaltaisen pakkauksen, mutta liittovaltion korkeinoikeus, Bundesgerichtshof (BGH) päätti, ettei nelikulmaisuus välttämättä ole tarpeellinen suklaan kuljetukseen ja nauttimiseen, ja sillä perusteella se vahvisti markkinointisuojan ja nelikulmaisuuden yksinoikeudeksi Ritter Sportille.

Ostaessasi Ritter Sportin neliskulmaisen 4 x 4 palan suklaalevyn kannattaa muistaa, että tuotteella on merkittävä historia ja huomattava oikeustaistelu isompia haastajiaan vastaan muotonsa säilyttämiseksi.

(743.)

Aloitettaessa kirjan lukemista kannattaa tehdä suunnitelma urakan läpiviemiseksi. Näin teki se tyyppi, joka tarttui sunnuntaina 342-sivuiseen kirjaan.

Sen hän ajatteli lukea niin, että siihen menee a päivää eli 8 päivää, ja päivittäiseksi sivumääräksi tulee b sivua eli a x b = 342. Näin ollen a:n ja b:n pitää olla luonnollisia lukuja, joilla 342 on jaollinen.

Viimeisenä eli kahdeksantena lukupäivänä lukeminen keskeytyy, kun naapuri tulee kylään. Tyyppi oli onneksi ehtinyt jo lukea 20 sivua. Tässä vaiheessa tulee kysymys, montako sivua jää vielä luettavaksi?

Seuraavaksi pitää löytää a ja b, joilla 342 on jaollinen. Luvut ovat 1,2, 3, 6, 9, 18, 19, 38, 57, 114, 171, 342.

Nyt selviää, että sivuluku b on – vähintään 20 – ja kyseeseen tulevat vain 38, 57, 114 tai 171. Sivumäärä ei kuitenkaan voi olla 57, 114 ja 171, koska tällöin kirjan lukeminen veisi vain6, 3, tai vain 2 päivää, mutta kuten tehtävänannossa sanottiin lukemiseen tarvittavan vähintään vähintään 8 päivää. Näin ainoaksi sivumääräksi jää 38 sivua ja päivien määräksi 9 eli 38×9=342. Se on myös oikea vastaus a:lle ja b:lle.

Ja koska tyyppi oli sunnuntaina ennen naapurin tuloa ehtinyt lukea 20 sivua, pitää hänen vielä kahlata 38-20=18 eli 18 sivua. 

***

Yritin löytää tuollaisen 342-sivuisen kirjan, mutta se ei onnistunut. Lähimmäksi sitä meni Paavo Rintalan Sotilaiden äänet W&G 1966 ilman viitteitä 343 sivua. Katja Ketun Kätilössä WSOY 2011 sivuja on 344 ja lähelle yltää myös Mikko Rimmisen Nenäpäivä TEOS 339 sivulla. Näin Aleksis Kiven päivän aikoihin otan Seitsemän veljestä mukaan, vaikka isokokoisessa kirjassa sivuja on 359. Kustannus oy Jukolan kirjan teos on vuodelta 1946.

(742.)

 

Näitä tämän päivän kaltaisia päiviä tulee kohdalle väistämättä eikä  niihin totu. Tänään saateltiin työkaveri sinne mistä ei paluuta ole ja jonne me jokainen ennen pitkään lähdemme. Työkaveri lähti liian aikaisin, 62-vuotiaana.

Harri oli loistava valokuvaaja, kuvataiteilija ja journalisti. Ennen kuin eläköidyin työskentelin hänen kanssaan kolme vuosikymmentä. Harrin työura saman yrityksen palveluksessa kesti yli 40 vuotta. Hän oli vaitelias ja vähäeleinen, siis ammattimies.

Iso kappeli oli täynnä saattoväkeä tammiarkun levätessä alttarilla. Tilaisuus alkoi tutulla, koruttomalla virrellä ”Oi Hera jos mä matka mies maan…”. Nuori naispappi tavoitti puheessaan Harrin persoonan ja läheisten ikävän. Toivoa toivat Harrin pojanpojat asetellessaan valkoiset ruusunsa arkulle ja toinen unohti hetkeksi arkun viereen pehmolelunsa.

Toinen vaikuttava hetki, joka tiivisti peruuttamattomuuden ja täytti kappelin joka sopen oli se, kun kanttori lauloi ”Mun sydämeni tänne jää”. Olin varma, että näin Harri sen oli valinnut.

Siinä oli perjantain aamupäivä, joka palasi useasti mieleeni päivän kuluessa. Jopa uima-altaassa kun yllyin kauhomaan kolme kilometriä lähes parasta vauhtia. Muistan kun suru kohtasi minut ja Harri tuli käymään ja juttelemaan. Hän oli aikanaan kokenut jotain samanlaista suurta surua, siis kokemusasiantuntija. Harrin käynnin jälkeen surutyöni pääsi alkuun.

***

Liitän aiheeseen sopivan valokuvan, joka on toisen taitavan valokuvaajan, Pentti Heikkilän luomus. Tällaisena päivänä siinä on vaikka kuinka paljon symboliikkaa.

(741.)

Vaikka siihen aikaan aamusta ei vielä hämärän takia paljon yksityiskohtia ulkomaailmasta erota, sen havaitsen kuitenkin heti, etteivät yöllä sen enempää Pohjois-Korean kuin Yhdysvaltojenkaan atomi- tai vetypommit ole maisemaa pyyhkäisseet tomuna ilmaan. Toivoa on kuin islantilaisella yksisarvisella pässillä. Sekin eleli hetken kauhun tasapainossa.

Minua kuitenkin ilahduttaa suuresti pienen Islannin selviytyminen jopa loistavasti ensi kesän jalkapallon MM-turnaukseen Pietariin. Sen rinnalla Trumpin ja Kim Jong-unin uhittelu tuhoaseilla sekä Erdoganin kovat otteet rajoittaa sananvapautta tuntuvat isojen poikien turhautumiselta kerätä huomiota. Niinpä vain jäi USA:lta ja Turkilta sekä Pohjois-Korealta saavuttamatta paikka Pietarin turnaukseen. Ei sinne muuten selviytynyt perinteinen jalkapallomaa Hollantikaan.

Islantia nimitetään satujen saareksi. Siellä on maahisia ja geisirejä, tulivuoria ja jäätiköitä ja vaikka mitä. Äskettäin maailman tiedotusvälineisiin levisi juttu ja kuva islantilaisesta yksisarvisesta pässistä, einhyrningur. Julkisuus pelasti sen joutumasta teurastetuksi ja sitä myöten paistiksi. Kyseisen pässin kohtaloksi oli koitua sen erikoisuus ja selviytyminen kaltaistensa joukossa.

Reykjavikin eläintarha olisi ottanut pässin, mutta se ei käynyt Islannin eläinsuojelulain perusteella. Eläintarha näet sijaitsee eri suojelualueella kuin Erla Porey Olafsdottirin lammastila, eikä kuljetus alueelta toiselle ole sallittu. Mutta yksisarvisella on kuitenkin vielä toivoa, sillä se huutokaupataan ja kertyneet vaarat menevät hyväntekeväisyyteen.

Lammastilallinen Olafsdottir kuvaa eläintä oman tiensä kulkijaksi. ”Sitä en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että se on erilainen kuin toiset vai haluaako se vain mielellään olla yksin”, hän sanoo Morgublad-lehdessä.

Islanti on Islanti, olipa kyse jalkapallosta tai yksisarvisesta pässistä.

(740.)

Tuntui käsittämättömältä aamulla lukea uimahallin miestenpuolen suihkuseinältä isoa plakaattia, johon oli neljälle riville mahdutettu käsittämätön teksti. Saippuatelineistä on poistettu saippua, koska niihin on kohdistunut jatkuvaa ilkivaltaa. Plakaatin alareunassa luki Seinäjoki.

Jonakin päivänä lehdessä kuvattiin asioita, jotka olivat johtaneet saippuan poistamiseen. Iltapäivällä tai iltasella saippuaa on roiskittu lattialle ja saatu siitä liukas. Siinä on ollut hauska liuutella, mutta lehtijutussa uimahallin henkilökuntalainen piti sitä vaarallisena. Siinä voi pahaa aavistamattoman käydä huonosti.

Ihan järkeviä perusteluja, mutta käsittämätöntä, että ilkivallan tekijöiden takia pannaan kärsimään nekin, joilla saippuan ainoa käyttötarkoitus on toimia peseytymisen apuvälineenä. Ennen altaaseen menoa on syytä puhdistautua. Jos uimahallissa on henkilökuntaa, jonka tehtävä on huolehtia, että kaikki sujuu asiallisesti ja turvallisesti, niin ei valvonta kannata korvata tylyillä plakaateilla? Jos henkilökunta ei ehdi valvoa suihkusaippuan käyttöä, niin pitäisikö siihen palkata vartija.

Omankin saippuan ottamista olen ajatellut, mutta sellainen ei kuulu kunnallisen laitoksen periaatteisiin. Voisikohan uintimaksusta pyytää alennusta silloin kun saippuaa ei ole käytössä?

***

Kaveri on lomaillut vaimonsa kanssa Maltalla tuolla Sisilian eteläpuolella. Häneltä tuli äskeiseen aiheeseen löysästi liittyvä tekstiviesti tai kuva, joka muistutti, kuinka tärkeää on huolehtia yhteisestä ympäristöstä. Laki Maltalla näet määrää siivoamaan koiran jätökset.

Kyltti, jossa tikku-ukko kerää koiransa jätökset,  olisi tarpeellinen tuossa lähipuistossa, kun lemmikin ulkoiluttaja katselee poissaolevana jonnekin kaukaisuuteen nelijalkaisen ystävän tehdessä tarpeitaan puistokäytävän varteen. Ja siihen käiväräkasa jää. Ei tarvitsisi kovin pitkään jätöspussia kuljettaa, kun sen voi tipauttaa roskikseen.

Vastuullinen koiranulkoiluttaja hoitaa lemmikkinsä jäljet.

(739.)

Tänään on vielä joitakin tunteja lokakuun yhdeksättä päivää. Ajattelin aamulla tihkusateessa laittaa päivän vaiheet mahdollisimman tarkasti muistiin. Mitäpä tällaisesta päivästä jää muistiin, ajattelin, samanlainen tämä on kuin mikä tahansa päivä lokakuisessa jonossa. Postikin tipautti vain laskun kansalaisopiston jumppapiiristä, 35 euroa ja viime vuoden verotuspäätöksen. Jumppamaksusta katan 15 euroa viides joulukuuta maksettavasta veronpalautuksesta.

Aamulenkillä noukin tölkin siltä kohtaa Pajuluomasta, jossa luoma laajenee lammeksi. Ystävälliset sorsat luulivat tölkkiä herkkupalaksi, jonka olisin niille heittänyt. Sitä ne tökkivät nokallaan lähemmäksi rantaa, josta se oli helppo poimia.

Päivemmällä sorsat tunnistivat minut aamuiseksi tölkin pyydystäjäksi ja lähtivät joukolla uimaan minua ja Capua kohti. Ronksottivat meille kuin parhaillekin ruokkijoille, huomattuaan toiveensa turhaksi kääntyivät takaisin. Tämä lenkki oli toisinto aamuisesta ja kaikista muistakin, joita viime päivinä olen tehnyt. Sadetta, syksyä ja tapahtumattomuutta.

Onneksi päivään mahtui kolme ilonhetkeä. Ykkönen oli se, kun saatoin syödä tuhdin annoksen perjantaina valmistamaani kaalilaatikkoa. Ja sitä jäi vielä huomiseksi, viidenneksi peräkkäiseksi päiväksi. Toiseksi minua ilahdutti se, kun kuulin, että ovea avaa joku muu kuin oman väen jäsen. No, onhan Anni, lapsenlapsi, myös omaa väkeä. Hän oli sopinut lähistöllä asuvan luokkakaverinsa Idan kanssa, että hän vie reppunsa isovanhemmille ja tulee saman tien Linnanpuistoon leikkimään. Aikansa Idan kanssa leikittyään Anni palasi sovitusti. jääkapissa ei ollut hänen lempiruokaansa eli caesarsalaattia, joten lähdin kauppaan ennen jumppaani.

Kolmanneksi ilonaiheeksi paljastui se, että presidenttipari odottaa vauvaa. Helmikuussa on laskettu aika. Tänään on sosiaalinen media tärissyt ja presidentinkanslian yhteydet tukkeutuneet, kun kansa on onnittelut Saulia ja Jenniä.

Asia ilahdutti suuresti minua, ehkä enemmän kuin monia muita, sillä minulla ja Sauli Niinistöllä on sama syntymäpäivä eli 24. elokuuta 1948. Siihen ei liiy muuta kohtalonyhteyttä, kuin että ensi elokuussa täytämme 70 vuotta, niin ja presidentti on puolivuotiaan vesselin isä. Seitsemänkymppisissä on virtaa, sanoisin.

Päivä ei lopulta ollut tavallinen lokakuun päivä. Huomenna sen sijaan liputamme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivän kunniaksi. Tärkeä päivä on Vuokatin ensilumenladun avaaminen 10.10. kello 10.

(738.)

Kuvassa on kaikki mikä on oleellista: aika, paikka, väri ja valo. Vihreätä maata peittävät kuolleet lehdet, on siis syksy. Puissa ja pensaassa näkyy vielä katoavaa vihreää. Tyhjä, pinkki puistonpenkki vaikuttaa imelältä, mutta kun se on kytketty kettingillä valaisintolppaan, se on juuri siinä, missä sen pitää olla. Tolpan kyljessä vihreän roskiksen musta suuaukko tuo mieleen ammottavan kidan.

Hieno valokuva, joka on tavoittanut syksyn. Kuvasta puuttuu vain se, että jostakin kuuluisi Joseph Kosman Kuolleet lehdet. No, silloin se ei enää olisi puhdaspiirteinen valokuva, se olisi multimediaa. Antaa valokuvan olla sellainen kuin se on.

Paras kun kuvaa katsoo ihan vain valokuvana, sen enempää sitä tulkitsematta. Mutta ei sillekään katsoja mitään mahda, että havainto synnyttää assosiaatioita eli mielikuvia. Tuolta penkiltä on hetki sitten joku lähtenyt nähtyään lähestyvän koiranulkoiluttajan ja tämän kädessä koiran jätöspussin, jonka hän aikoo laittaa tuohon roskikseen… Tai paikalle tulee melskaava nuorisojengi ja alkaa repiä penkkiä irti tolpasta… Miten penkki on lukittu valaisintolppaan ja milloin kaupungin puisto-osasto noutaa sen varastoon…

Hyvä valokuva tarjoaa mahdollisuuden kuvapinnan ulkopuoliseen elämään. Joka tapauksessa Heikkilän Pentti on tavoittanut kuvaan kuolleiden lehtien, pinkin puistonpenkin ja roskapöntön lisäksi syksyisen ilmapiirin.

”Siinä niitä on”, totesi Nurmon kunnanjohtaja näyttäessään kuvia nurmolaisista olympiavoittajista, kun esitteli liikuntataloa urheilujohtajille. Niitä kuvia on komea rivi.

(737.)

Jopa minua harmitti aamulla, kun lehti kertoi Suomen jalkapallomaajoukkueen yltäneen Kroatiaa vastaan tasapeliin 1-1. Aloin illalla katsoa ottelua, mutta kun näytti siltä, ettei Suomi saa mitään aikaiseksi, hyvä, että palloa edes vastustajan puolelle, suljin television. Tuli todistettua, että pelaaminen voi olla rämpimistä, mutta maalit ratkaisevat.

Nyt syntyi sellainenkin ajatus, että voisin vielä syksyn kuluessa käydä katsomassa SJK:n kotiottelun. Näin tulisin käyneeksi ensimmäisen kerran stadionilla. Torstaina Seinäjoelle tulee jo mestaruuden varmistanut HJK, mutta siitä pelistä ei hyvää seuraa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa. Antaa olla.

***

Lauantaina aamupäivällä harpoin kadun toiselle puolelle ja kuntosalille. Heti sisään astuttuani tein mieluisan havainnon, tällä kertaa ei ollut äänessä se tavanomainen radioasema, jonka äänekkäät toimittajat yrittävät ratkaista ihan liian vaativia asioita. Ne jäävät ratkaisematta ja kuulija tuntea itsensä jotenkin hölmöksi: onko tätä pakko kuunnella. Nyt ei ollut sitä vaaraa.

Useimmat asiakkaat näyttivät valmistautuneen korvakuulokkeilla siihen, ettei tarvitse kuunnella kaiuttimista tunkevaa hömppää. Ei sen puoleen, hiljaisuus oli tervetullut vaihtoehto, jonka silloin tällöin keskeytti kuntoilijan ähkäisy, puntin kolahdus, vaijerin sihahdus tai juoksumaton tömähtely. Se ei nyt mikään järisyttävä havainto ollut, että jokaisella kuntoilijalla on juomapullo. Eräällä tyypillä, joka huhki stepperillä, oli kahvallinen parilitrainen kannu. Kuntosalilla pitää nauttia nestettä.

Harvinaista ei ollut sekään, että lähes kaikkien nuorenpuoleisten treenaajien raajoja ja näkyviä kehon osia koristivat tatuoinnit. Jäntevien nuortenmiesten pulleista hauiksista näki harjoittelun tuoman vaikutuksen. Tosin sen olen huomannut kuntosalilla, että kävijöistä suurin osa on nuoria naisia.

Kuntosalin suosikkini on soutulaite, ollut aina. Sillä nostan kymmenen minuuttia sykettä alkulämmittelyksi. Penkki ja levytanko nostavat myös suosiotaan. Painot ovat vielä vähäisiä, mutta tekniikkani on sen verran kehittynyt – voima sen sijaan on samassa suhteessa tainnut vähetä – että pystyn nostamaan sopivan rautakuorman ja riittävän monta kertaa. Joka kerta sen jälkeen tuntee tehneensä jotakin ja olevansa silmänräpäyksen samalla aaltopituudella Jari Bull Mentulan kanssa. Siis vain aaltopituudella.

Tunti meni mukavasti. Ainoan pitkästymisen hetken koin 47. minuutin paikkeilla. Sen jälkeen kun vielä venyttelin, täyttyi määräaikani ja saatoin poistua. Hyvä ajoitus, sillä vihreän juomapullon sisältö oli hörppyä vaille huvennut.

(736)

Uin kolme kilometriä ja mittarin mukaan siihen kului 933 kcal. Pääasia kuitenkin oli se, että suoritus tuotti yksilöllisen eli subjektiivisen hyvänolontunteen sekä oheistuotteena n ä l ä n. Myös se on tällä ikää kuntoilun tärkeä motivaattori. Toinen oleellisesi kuntoiluun kuuluva ilmiö on hikoilu. Ilman nälkää ja hikoilua harjoitus ei ole mistään. Tosin uidessa hikoilu jää huomaamatta kun paita ei kastu. Hiki kirpoaa vasta saunassa.

Kyllä minä uintireissulla niin mielenikin pahoitin kun suihkuun mennessäni havaitsin seinällä isohkon plakaatin ja siinä tylyn tekstin. Se kuulutti siihen malliin, että miesten suihkutilasta on saippuat telineineen poistettu ilkivallan takia. Tuntui jotenkin tympeältä, että meitä perusuimareita rngaistaan joidenkin harvojen ilkivallasta. Nousi mieleeni sekin, että mitä valvojat uimahallissa valvovat, jos siellä tehdään tuollaista ilkivaltaa, että saippuan käyttö lopetetaan. Tuntuu, että uimahallissa on jo tarpeeksi muistutuksia, huomautuksia ja kieltoja.

Mutta pääasiaan: Kyllä maistui valmistamani kaalilaatikko uinnin jälkeen. Otin sitä lautaselle kaksi kukkuraista kauhallista ja oheen vielä ruokalusikallisen puolukkahilloa. Olisiko tuo annos ollut reilun sadan kalorin paukku. Jos oli, oli se sen väärtti.

(735.)