Näitä tämän päivän kaltaisia päiviä tulee kohdalle väistämättä eikä niihin totu. Tänään saateltiin työkaveri sinne mistä ei paluuta ole ja jonne me jokainen ennen pitkään lähdemme. Työkaveri lähti liian aikaisin, 62-vuotiaana.
Harri oli loistava valokuvaaja, kuvataiteilija ja journalisti. Ennen kuin eläköidyin työskentelin hänen kanssaan kolme vuosikymmentä. Harrin työura saman yrityksen palveluksessa kesti yli 40 vuotta. Hän oli vaitelias ja vähäeleinen, siis ammattimies.
Iso kappeli oli täynnä saattoväkeä tammiarkun levätessä alttarilla. Tilaisuus alkoi tutulla, koruttomalla virrellä ”Oi Hera jos mä matka mies maan…”. Nuori naispappi tavoitti puheessaan Harrin persoonan ja läheisten ikävän. Toivoa toivat Harrin pojanpojat asetellessaan valkoiset ruusunsa arkulle ja toinen unohti hetkeksi arkun viereen pehmolelunsa.
Toinen vaikuttava hetki, joka tiivisti peruuttamattomuuden ja täytti kappelin joka sopen oli se, kun kanttori lauloi ”Mun sydämeni tänne jää”. Olin varma, että näin Harri sen oli valinnut.
Siinä oli perjantain aamupäivä, joka palasi useasti mieleeni päivän kuluessa. Jopa uima-altaassa kun yllyin kauhomaan kolme kilometriä lähes parasta vauhtia. Muistan kun suru kohtasi minut ja Harri tuli käymään ja juttelemaan. Hän oli aikanaan kokenut jotain samanlaista suurta surua, siis kokemusasiantuntija. Harrin käynnin jälkeen surutyöni pääsi alkuun.
***
Liitän aiheeseen sopivan valokuvan, joka on toisen taitavan valokuvaajan, Pentti Heikkilän luomus. Tällaisena päivänä siinä on vaikka kuinka paljon symboliikkaa.
(741.)