Kuukausi: lokakuu 2017

Avasin summamutikassa Väinö Linnan Täällä Pojantähden alla -romaanin ensimmäisen osan siltä kohdalta, jossa lopettellaan Koskelan Jussin torpan pärekattotalkoita. Perunasoppaa on syöty ja nyt maistellaan sahtia.

Puheenparsi muistuttaa kummasti sitä samaa, jolllaista nyt kehotetaan välttämään. Mutta lienee yksi aihe ylitse muiden, joka yhdistää miehistä talkooväkeä, urheiluporukkaa, työpaikkaa ja vähän kaikkea, kun koolla on enemmän kuin yksi mies.

Sitä sanotaan seksuaaliseksi häirinnäksi, mutta tuskin talkooväestä siitä puheesta muut pahastuivat kuin Halme ja Koskelan Alma, joka on joukon ainoa nainen. Otto oli itse oikeutetusti puheen johdattelija.

(747.)

Aamulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei Väiski jo olisi kiertämässä Linnanpuiston futiskenttää. Yöllä kun oli satanut vaaksan verran lunta. Päästyäni koiran kanssa polun pätkältä puistokäytävälle näen märkään lumeen jääneen latu-uran ja varmistun siitä, että Väiski on aloittanut hiihtokauden.

Tehtyäni koiran kanssa perinteisen lenkin vaihdan kotona hiihtokamppeet, monot ja pipon ja otan Yoko-sukset varaston orrelta. Lumi vaikuttaa kovin märältä lykkiessäni futiskentälle. Asetun ladulle ja heti käy selväksi, ettei tässä kelissä eikä tällä suksivalinnalla nautita hiihtämisestä. Latu on monin kohdin kulunut heiveröiseksi ja suksen pohjaan kerääntyy irtolehtiä ja paksu lumipaakku, enkä viitsi hangata sitä jatkuvasti pois, sillä saman saisi tehdä kuluttua uudestaan. Sen tietää, että meno näissä oloissa on yhtä tökkimistä ja muistuttaa sauvakävelyä sukset jalassa. En pääse nauttimaan sen enempää suksen liu’usta kuin tasapökästä.

Kahden kierroksen jälkeen ajattelen jättää hiihtokauden avauksen tähän. Mutta kun näen ladun vieressä hangessa sauvalla riipaistut viisi viivaa eli Väiskin kirjanpidon, päätän minäkin rämpiä viisi kierrosta. Sen tein ja totesin, että talven hiihtotavoitteesta – mikä se sitten onkin – on jo viisi kilometriä plakkarissa.

Lähden iltapäivällä koiran kanssa toistamiseen lenkille, ja siellä se Väiski hiihtää, ei rämmi. Ohimennen hän kritisoi latua, kun nurmikko kuumottaa alta. Lisäsi vielä, että jos pitää paikkansa ja aamulla on viisi kuusi asetta pakkasta, niin silloin kelpaa hiihtää. Saapa nähdä. Lauantaiksi ja sunnuntaiksi sääennustus lupaa jo lämmintä. Se tietää, että hiihtokelit haihtuvat ja lumet sulavat. Hyvä että edes tämän verran päästiin sujuttelemaan. Aloitus on aina juhlava hetki, niin tälläkin kertaa.

Ilman hiihtoa ei viikonvaihde kuitenkaan suju, ratkaistavana kun on, tuleeko seinäjokelaisesta Markku Haapasalmesta Suomen hiihtoliiton uusi puheenjohtaja. Niin ja Vuokatissa hiihdetään kilpaa.

Välillä pitää katsella ikkunasta ulos ja seurata, kauanko Suomeen virtaa lämmintä ilmaa ja sulaako lumi. No, siinä tapauksessa vaihtoehtona on lähtö uimaan.

(746.)

Ennen kuin kolmen viikon kuluttua saan syksyn sadannen uintikilometrin täyteen, täytyy tiistaina 25.10.  pysähtyä ja huomioida kahdesta satavuotismuistosta toinen, se henkilökohtaisempi. Toinen niistä on yleisemmän tason, jopa maailmanhistoriaan kuuluva tapahtuma.

Ensinnäkin: 25. lokakuuta 1917 eli sata vuotta sitten syntyi isäni. Tuolloin suomalaisia miehiä oli 1,54 miljoonaa ja naisia jonkin verran enemmän eli kaikkiaan meitä suomalaisia oli 3,13 miljoonaa, Nyt väkeä on 5,5 miljoonaa, joista miehiä 2,71 miljoonaa ja naisia taas jonkin verran enemmän. Isäni muisti mainita syntymäpäivänsä yhteydessä, että se on sama päivämäärä, jolloin Venäjän lokakuun vallankumous puhkesi. Tuskin näillä kahdella tapahtumalla on muuta yhteyttä kuin ajankohta ja se, että meillä seurattiin – kuten tänäänkin – tarkoin itänaapuria.

Sen enempää Venäjän kuin  Neuvostoliitonkaan väkiluvun kehittyminen ei noudata suomalaista eli kasvavaa trendiä. Naapurin väestö on jatkuvassa ja huolestuttavasti laskussa. Silti se on suurvalta.

Venäjän lokakuun vallankumous ajoittui juliaanisen kalenterin mukaan 25:nneksi päiväksi lokakuuta ja gregoriaanisen kalenterin mukaan se tapahtui 7. marraskuuta 1917.  Vallankumous oli rauhallinen ja veretön bolševikkien ottaessa vallan perustaessa Venäjän neuvostotasavallan. Keisarikunta oli kaatunut jo helmikuun vallankumouksessa.

Venäjä naapurina on vaikuttanut pahimmalla, peräti traumaattisella tavalla Suomen ja isäni kohtaloihin. On sieltä kieltämättä tullut meille hyvinvointiakin. Mutta kun parikymppinen mies joutuu tarttumaan aseeseen puolustaakseen maansa itsenäisyyttä ensin talvisodassa  ja sen jälkeen jatkosodassa, muuttaa se elämää ja sen suuntaa. Ei siitä savotasta mies 27-vuotiaana palaa samana, jona hän sinne on lähtenyt. Ajan tavan mukaan hän ei noista ajoista juuri kertoillut.

Hyvää elämää hänelle toki jäi elettäväksi yli puoli vuosisataa, vaikka nuoruuden kokemukset jättivät jälkensä. En ihmettele, että Suomen sataa itsenäisyyden vuotta varjostaa sota-aika vieden sijaa monilta hyviltä saavutuksilta, joiden ansiosta olemme nousseet maailman huipulle. Loppujen lopuksi Suomen 100-vuotisessa historiassa sota-aika on melko lyhyt jakso.

Kun isäni haudalla oli kuultu Narvan marssi aloin tutustua hänen sodanaikaisiin niukkoihin asiakirjoihin, vaatimattomaan valokuva-albumiin ja myöhempien vuosien asevelikokousten nimiluetteloihin, jotka kerta toisensa jälkeen lyhenivät. Yli viiden vuoden maan puolustaminen tiivistyy selkeällä käsialalla kirjoitetuilla yhdeksälle riville alkaen 3.1.1938 KSR:ssä varusmiespalvelusta ja päättyen 28.11.1944 III/JR57:stä tapahtuneeseen kotiutukseen. Viimeinen merkintä on 27 vuotta kotiutuksen jälkeen, kun tehtäväksi kertauksessa on merkitty ”Erik. koul. al. toim. joht. 14.-15.4 1971”.

Nyt kun tavaksi on tullut puhua edesmenneiden veteraanien nimissä ikään kuin heidän valtuutuksellaan siitä, mitä mieltä he olisivat nykymenosta, voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että isäni ainakin olisi ymmärtänyt turvapaikanhakijoiden hädän. Hän antoi ymmärtää, että aina pitää turvata ihmisten ihmisarvo.

(745.)

Ohje mainitsi, että lenkillä mennään pitkin polkuja ja uria, joilla selviää lenkkareilla. Eikä yhdeksästä lähtijästä saappaita ollut kuin kahdella. Siinä koleana lokakuun aamuna miesten lukumäärä yhdeksän ja kaksi saapasparia toivat hatarasti mieleeni vuonna 1946 ilmestyneen Pentti Haanpään romaanin Yhdeksän miehen saappaat. Haanpään humoristiseen romaaniin mahtuvat hänen teemansa; on huijaamista, kortin peluuta, juopottelua, kriittisyyttä ja pienen ihmisen joutuminen suureen sotakoneistoon. Tosin niillä teemoilla ei ollut mitään tekemistä meidän lenkkimme kanssa.

Ensimmäiseksi saappaat saa jalkoihinsa vääpeli Soro (1.), joka nimittää itse itsensä vänrikiksi. Hänet lähetetään eturintamalle vänrikin tähdet kauluksesta ratkottuina.

Useimmat saappaiden käyttäjät eivät enää tarvinneet saappaita eli ne kävivät tarpeettomiksi. Sotamies Kasper Ahven (4.) riisti ne sotilassairaalan kellarissa paareilla makaavalta kersantti Toivo Nirvalta (3.). Hänelle saappaat olivat langenneet niiden toiselta käyttäjältä, ankaraa koti-ikävää poteneelta luutnantti Heikki Jopperilta (2.). Taisteluun lähdettäessä Jopperi, joka siviilissä oli ison talon isäntä, käytti saappaita säästeliäästi ja taistoon lähdettäessä veti jalkaansa huopahiihtokengät.

Kun tilaisuus tuli, silloin ei siekailtu. Korpraali Einari Korpille (5.) tilaisuus tarjoutui, kun työvelvollinen Juhan Norppa (6.) nukkui ja Korppi toimi.  Korpraali Korppi ajautuu lomallaan varakkaan rouva Risun seuraan. Rouva muistaa sotamiestä myöhemmin uusilla jalkineilla. Korsun ”pelihelvetissä” saappaansa häviää sotamies Heikki Nokkanen (7.) Jaaralle (8.) eli Peli-Jaaralle, joka ei sotahommiin liiemmin osallistunut. Jaaran tien poskeen hylkäämät ahtaaksi käyneet saappaat noukkii sotamies Lehto (9.). Hän toteaa rauhan tultua ojaa kaivaessa, etteivät vuotavat saappaat ole tottuneet työntekoon.

***

Tässä kuva kahdeksasta miehestä jonka yhdeksäs eli Pentti Heikkilä otti valokuvan tyynen Kyrkösjärven rannalla. Sauvakävelyä tuli hieman yli peninkulma – ja kuivin jaloin ilman saappaita.

(744.)

Päätin mennä uimasta suoraan parturiin, ja niin myös tein. Samalla aloitin asiakkuuden – hieno sana – partureiden markkinoille uutta vireyttä tuoneen nuoren yrittäjän liikkeessä. Parturi on kurdi, tumma, karhumainen ja kohtalaisen hyvin suomea puhuva nuorimies. Työ ja juttu sujuivat ja lattialle tippui tasaiseen tahtiin suortuvia. Ja kun tukka lopulta lyheni sellaiseksi, ettei siitä ankarinkaan opettaja olisi saanut tukistusotetta, kysyi parturi, että saako laittaa geeliä. Sallin sen ja lopputulos tyydytti, eikä maksanut kuin viisitoista euroa.

Parturista poistuessani vastaan tuli kauppakeskuksessa vanha tuttu Heikki L. Hänen kanssaan pitää aina vaihtaa kuulumiset. Nyt hän kysyi vanhana Lapin kävijänä, että joko suunta pian on kaamokseen? Sanoin, että juuri parturiin mennessäni muuan tuttava tarjosi paikkaa Äkäslompololle, ja ilmoittauduin halukkaaksi. Näillä palstoilla kun tulee kerrottua – aihepulan takia tietty – kuntoilu- ja liikuntasuorituksista tai suoritteitahan ne nykyään, Heikki ihmetteli uinti- ja pyöräilymääriäni. Sanoin syyksi Suomen kesän lyhyyden: Järvivedet eivät lämminneet, joten uimahalli tarjoaa ympäri vuoden märkää ja lämmintä elementtiä. Pyöräilemään piti polkaista heti, kun ei satanut, ja viime suvenakin sellaisia päiviä oli verraten monta.

Mainitsin, että syksyn uinteja pitäisi saada ennen itsenäisyyspäivää 100 kilometriä – vähän niin kuin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Jos kaikki menee ilman yllätyksiä, rajan saavuttaminen ei ole vaikeaa. Nyt uituna on 66 kilometriä.

***

Päätin palkita itseni ja satuin marketissa hyllyn ääreen, jossa Ritter Sport suklaalevyn tuttu väri ja muoto houkuttelivat. Tuon neliönmuotoisen suklaalevyn historia alkaa vuodesta 1922, jolloin saksalaiset Clara ja Alfred Eugen Ritter perustivat suklaa- ja makesitehtaan. ”Suklaalevymme mahtuu urheilutakin taskuun niin, ettei se murru ja joka painaa saman kuin pitkä levy”, sanoi Clara. Tuote oli menestys, ja niinpä poika Otto päätti valmistaa vain neliskulmaista suklaataelevyä, ja muut tuotteet hän hylkäsi.

Yritys suojasi tuotteensa niin, etteivät kilpailijat saa käyttää tämän muotoista pakkausta. Mutta kun tietää tämän yhdenmukaistuvan maailman, kilpailijat valittivat ja vaativat tällaisen esteen poistamista. Kaikkien suklaanvalmistajien käyttöön pitää sallia suklaalevyn neliskulmainen muoto. Ritter Sportin pakkaus on kätevä, helppo kuljettaa ja siitä on näppärä syödä, puolustelivat kilpailijat, eikä se niiden mielestä voinut olla vain yhden etuoikeus..

Markkinaoikeus ja patenttivirasto olisivat sallineet kilpailijoille Ritter Sportin kaltaisen pakkauksen, mutta liittovaltion korkeinoikeus, Bundesgerichtshof (BGH) päätti, ettei nelikulmaisuus välttämättä ole tarpeellinen suklaan kuljetukseen ja nauttimiseen, ja sillä perusteella se vahvisti markkinointisuojan ja nelikulmaisuuden yksinoikeudeksi Ritter Sportille.

Ostaessasi Ritter Sportin neliskulmaisen 4 x 4 palan suklaalevyn kannattaa muistaa, että tuotteella on merkittävä historia ja huomattava oikeustaistelu isompia haastajiaan vastaan muotonsa säilyttämiseksi.

(743.)

Aloitettaessa kirjan lukemista kannattaa tehdä suunnitelma urakan läpiviemiseksi. Näin teki se tyyppi, joka tarttui sunnuntaina 342-sivuiseen kirjaan.

Sen hän ajatteli lukea niin, että siihen menee a päivää eli 8 päivää, ja päivittäiseksi sivumääräksi tulee b sivua eli a x b = 342. Näin ollen a:n ja b:n pitää olla luonnollisia lukuja, joilla 342 on jaollinen.

Viimeisenä eli kahdeksantena lukupäivänä lukeminen keskeytyy, kun naapuri tulee kylään. Tyyppi oli onneksi ehtinyt jo lukea 20 sivua. Tässä vaiheessa tulee kysymys, montako sivua jää vielä luettavaksi?

Seuraavaksi pitää löytää a ja b, joilla 342 on jaollinen. Luvut ovat 1,2, 3, 6, 9, 18, 19, 38, 57, 114, 171, 342.

Nyt selviää, että sivuluku b on – vähintään 20 – ja kyseeseen tulevat vain 38, 57, 114 tai 171. Sivumäärä ei kuitenkaan voi olla 57, 114 ja 171, koska tällöin kirjan lukeminen veisi vain6, 3, tai vain 2 päivää, mutta kuten tehtävänannossa sanottiin lukemiseen tarvittavan vähintään vähintään 8 päivää. Näin ainoaksi sivumääräksi jää 38 sivua ja päivien määräksi 9 eli 38×9=342. Se on myös oikea vastaus a:lle ja b:lle.

Ja koska tyyppi oli sunnuntaina ennen naapurin tuloa ehtinyt lukea 20 sivua, pitää hänen vielä kahlata 38-20=18 eli 18 sivua. 

***

Yritin löytää tuollaisen 342-sivuisen kirjan, mutta se ei onnistunut. Lähimmäksi sitä meni Paavo Rintalan Sotilaiden äänet W&G 1966 ilman viitteitä 343 sivua. Katja Ketun Kätilössä WSOY 2011 sivuja on 344 ja lähelle yltää myös Mikko Rimmisen Nenäpäivä TEOS 339 sivulla. Näin Aleksis Kiven päivän aikoihin otan Seitsemän veljestä mukaan, vaikka isokokoisessa kirjassa sivuja on 359. Kustannus oy Jukolan kirjan teos on vuodelta 1946.

(742.)

Näitä tämän päivän kaltaisia päiviä tulee kohdalle väistämättä eikä  niihin totu. Tänään saateltiin työkaveri sinne mistä ei paluuta ole ja jonne me jokainen ennen pitkään lähdemme. Työkaveri lähti liian aikaisin, 62-vuotiaana.

Harri oli loistava valokuvaaja, kuvataiteilija ja journalisti. Ennen kuin eläköidyin työskentelin hänen kanssaan kolme vuosikymmentä. Harrin työura saman yrityksen palveluksessa kesti yli 40 vuotta. Hän oli vaitelias ja vähäeleinen, siis ammattimies.

Iso kappeli oli täynnä saattoväkeä tammiarkun levätessä alttarilla. Tilaisuus alkoi tutulla, koruttomalla virrellä ”Oi Hera jos mä matka mies maan…”. Nuori naispappi tavoitti puheessaan Harrin persoonan ja läheisten ikävän. Toivoa toivat Harrin pojanpojat asetellessaan valkoiset ruusunsa arkulle ja toinen unohti hetkeksi arkun viereen pehmolelunsa.

Toinen vaikuttava hetki, joka tiivisti peruuttamattomuuden ja täytti kappelin joka sopen oli se, kun kanttori lauloi ”Mun sydämeni tänne jää”. Olin varma, että näin Harri sen oli valinnut.

Siinä oli perjantain aamupäivä, joka palasi useasti mieleeni päivän kuluessa. Jopa uima-altaassa kun yllyin kauhomaan kolme kilometriä lähes parasta vauhtia. Muistan kun suru kohtasi minut ja Harri tuli käymään ja juttelemaan. Hän oli aikanaan kokenut jotain samanlaista suurta surua, siis kokemusasiantuntija. Harrin käynnin jälkeen surutyöni pääsi alkuun.

***

Liitän aiheeseen sopivan valokuvan, joka on toisen taitavan valokuvaajan, Pentti Heikkilän luomus. Tällaisena päivänä siinä on vaikka kuinka paljon symboliikkaa.

(741.)

Vaikka siihen aikaan aamusta ei vielä hämärän takia paljon yksityiskohtia ulkomaailmasta erota, sen havaitsen kuitenkin heti, etteivät yöllä sen enempää Pohjois-Korean kuin Yhdysvaltojenkaan atomi- tai vetypommit ole maisemaa pyyhkäisseet tomuna ilmaan. Toivoa on kuin islantilaisella yksisarvisella pässillä. Sekin eleli hetken kauhun tasapainossa.

Minua kuitenkin ilahduttaa suuresti pienen Islannin selviytyminen jopa loistavasti ensi kesän jalkapallon MM-turnaukseen Pietariin. Sen rinnalla Trumpin ja Kim Jong-unin uhittelu tuhoaseilla sekä Erdoganin kovat otteet rajoittaa sananvapautta tuntuvat isojen poikien turhautumiselta kerätä huomiota. Niinpä vain jäi USA:lta ja Turkilta sekä Pohjois-Korealta saavuttamatta paikka Pietarin turnaukseen. Ei sinne muuten selviytynyt perinteinen jalkapallomaa Hollantikaan.

Islantia nimitetään satujen saareksi. Siellä on maahisia ja geisirejä, tulivuoria ja jäätiköitä ja vaikka mitä. Äskettäin maailman tiedotusvälineisiin levisi juttu ja kuva islantilaisesta yksisarvisesta pässistä, einhyrningur. Julkisuus pelasti sen joutumasta teurastetuksi ja sitä myöten paistiksi. Kyseisen pässin kohtaloksi oli koitua sen erikoisuus ja selviytyminen kaltaistensa joukossa.

Reykjavikin eläintarha olisi ottanut pässin, mutta se ei käynyt Islannin eläinsuojelulain perusteella. Eläintarha näet sijaitsee eri suojelualueella kuin Erla Porey Olafsdottirin lammastila, eikä kuljetus alueelta toiselle ole sallittu. Mutta yksisarvisella on kuitenkin vielä toivoa, sillä se huutokaupataan ja kertyneet vaarat menevät hyväntekeväisyyteen.

Lammastilallinen Olafsdottir kuvaa eläintä oman tiensä kulkijaksi. ”Sitä en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että se on erilainen kuin toiset vai haluaako se vain mielellään olla yksin”, hän sanoo Morgublad-lehdessä.

Islanti on Islanti, olipa kyse jalkapallosta tai yksisarvisesta pässistä.

(740.)

Tuntui käsittämättömältä aamulla lukea uimahallin miestenpuolen suihkuseinältä isoa plakaattia, johon oli neljälle riville mahdutettu käsittämätön teksti. Saippuatelineistä on poistettu saippua, koska niihin on kohdistunut jatkuvaa ilkivaltaa. Plakaatin alareunassa luki Seinäjoki.

Jonakin päivänä lehdessä kuvattiin asioita, jotka olivat johtaneet saippuan poistamiseen. Iltapäivällä tai iltasella saippuaa on roiskittu lattialle ja saatu siitä liukas. Siinä on ollut hauska liuutella, mutta lehtijutussa uimahallin henkilökuntalainen piti sitä vaarallisena. Siinä voi pahaa aavistamattoman käydä huonosti.

Ihan järkeviä perusteluja, mutta käsittämätöntä, että ilkivallan tekijöiden takia pannaan kärsimään nekin, joilla saippuan ainoa käyttötarkoitus on toimia peseytymisen apuvälineenä. Ennen altaaseen menoa on syytä puhdistautua. Jos uimahallissa on henkilökuntaa, jonka tehtävä on huolehtia, että kaikki sujuu asiallisesti ja turvallisesti, niin ei valvonta kannata korvata tylyillä plakaateilla? Jos henkilökunta ei ehdi valvoa suihkusaippuan käyttöä, niin pitäisikö siihen palkata vartija.

Omankin saippuan ottamista olen ajatellut, mutta sellainen ei kuulu kunnallisen laitoksen periaatteisiin. Voisikohan uintimaksusta pyytää alennusta silloin kun saippuaa ei ole käytössä?

***

Kaveri on lomaillut vaimonsa kanssa Maltalla tuolla Sisilian eteläpuolella. Häneltä tuli äskeiseen aiheeseen löysästi liittyvä tekstiviesti tai kuva, joka muistutti, kuinka tärkeää on huolehtia yhteisestä ympäristöstä. Laki Maltalla näet määrää siivoamaan koiran jätökset.

Kyltti, jossa tikku-ukko kerää koiransa jätökset,  olisi tarpeellinen tuossa lähipuistossa, kun lemmikin ulkoiluttaja katselee poissaolevana jonnekin kaukaisuuteen nelijalkaisen ystävän tehdessä tarpeitaan puistokäytävän varteen. Ja siihen käiväräkasa jää. Ei tarvitsisi kovin pitkään jätöspussia kuljettaa, kun sen voi tipauttaa roskikseen.

Vastuullinen koiranulkoiluttaja hoitaa lemmikkinsä jäljet.

(739.)