Turjan tarinaa

Kannattaa painaa muistiin Ben Hooper, 38, poliisi, sotilas ja mielenterveyshoitaja Britanniasta. Hän ei ole tähän mennessä tehnyt oikeastaan mitään mainittavampaa, mutta pian hänestä kuullaan. Hooper näet on näinä päivinä aloittanut Atlantin ylittämisen uimalla. Taival alkaa Dakarista Senegalista ja päättyy neljän, viiden kuukauden kuluttua Brasiliassa.

Maailma tuntee näitä ekstremeharrastajia. Joku kiipeää muutaman kilometrin korkuiselle vuorelle, toinen juoksee auringonpaisteessa Saharassa tai hyisellä Antarktiksella, onpa muuan työkaveri hölkännyt Lapista Helsinkiin ja talvisin eräs tuttava hiihtää tuossa futiskentällä kilometrin latua tuhat kierrosta. Kunnioitettavia saavutuksia.

Atlantti on ylitetty vaikka millä keinolla, mutta Hooperin uinti lienee lajissaan kovin suoritus, ellei hai sitä ennen popsi häntä. Siihen hän on varautunut käyttämällä neopreenipukua, joka tekee hänestä näkymättömän haiden hyökkäyksille. Lisäksi hänellä on haiden karkotukseen niiden vieroksumaa hajustetta, Repel sharks.

Uintimatkaa varten Hooper on harjoitellut usean vuoden ajan uima-altaassa ja avovedessä. Loppuaikoina harjoitusmatkat ovat olleet 20 kilometriä. Uitavaa Afrikasta Etelä-Amerikkaan tulee noin 3000 kilometriä, mikä 25 metrin uima-altaassa tietää noin 115 000 altaan mittaa.

Meikäläisen uintimäärä elokuun alusta tähän päivään on 105 kilometriä eli noin 3,5 prosenttia Hooperin matkasta, ja siihen olen uinut 4500 altaanmitaa ja käyttänyt yhdeksän kilometrin viikkovauhdilla kolme kuukautta. Jäisi Brasilia saavuttamatta.

Atlantin ylitystä seuraa kaksi purjevenettä, toisessa on tonnikaupalla ruokaa, juomaa ja muuta välttämätöntä. Toisessa seurataan, että kaikki sujuu hyväksyttävästi ja saavutus kelpaa Guinnesin ennätysten kirjaan. Mukana on usean alan osaajia.

Vesipedolle kiusaa tuottavat meren elävien – haiden ja meduuojen lisäksi – luonto myrskyineen, virtauksineen ja helteineen. Laivaliikenne aiheuttaa myös ongelmia, meressä kun saattaa kellua kuormasta pudonneita kontteja. Ravintoa ja nestettä Hooper nauttii noin puolen tunnin välein, ja tarpeen vaatiessa useamminkin. Kulutus päivässä on 12 000 kcal.

Hooper ui päivässä 12-14 tuntia eli kaksi kuuden tunnin jaksoa. Viikossa uintipäiviä on kuusi ja päivätavoite on 9 mailia eli 14,4 kilometriä hieman alle 7 tunnissa. Keskiviikkona illalla mittari (Track Bens Progress)  näytti maileja kertyneen 37 eli liki 60 kilometriä. Jos kaikki menee hyvin, kauhottavaa Hooperilla on vielä 137 päivää ennen kuin hän pääsee Brasilian Navaliin.

Toivottavasti tuulet puhaltavat Benille suotuisasti eikä kuumuus käy ylivoimaiseksi. Vesi noilla leveysasteilla on perin uimariystävällistä, reilusti yli 25 celsiusastetta.
(634.)

Huom! Käykäähän FB:ssa 100Rastia loppiaisena -sivulla ja tulkaa kyseiseen tapahtumaan 6.1. 2017 Seinäjoki Areenaan.

****

Valokuva kertoo tärkeästä tapahtumasta eli 100Rastista. Se on yksi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden statuksen saanut hanke Seinäjoella. Eli loppiaisena 6.1. 2017 Seinäjoki Areenassa etsitään -suunnistamalla tietysti – 100 rastia, rasti kullekin itsenäisyyden vuodelle.

Tapahtuma on kaikille avoin. Osallistumismaksu paikalla vitosen tai ennakkoon 29.12. 2016 tilaamalla kympillä t-paita vaino.ojajarvi@gmail.com. Ilmoita kokosi S,M,L,xl.

Tämä tarina Seinäjoen Suomi-Ranska-yhdistyksen Ranskan-matkasta menee nurinkurisesti eli se alkaa tällä viimeisellä kirjauksella. Siinä yksi matkalaisista on palannut päivän polkupyöräretkeltään Saksasta muiden pariin. Takana on noin sata kilometriä pyöräilyä. Jos lukija näkee hieman vaivaa, voi hän aloittaa lukemisen ykkösjaksosta jne.

***

Pyöräurheilija tiivisti kokemuksensa niin, ettei katolisen Ranskan ja protestanttisen Saksan välillä havainnut kuin sen eron, että Saksan autostradoilla ei tunneta nopeusrajoituksia. Vaikutuksen häneen teki myös Maginot-linja, jonka Ranska rakensi saksalaisia vastaan tappiollisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Se ei pidätellyt eikä estänyt saksalaisjoukkoja, jotka miehittivät Ranskan toisessa maailmansodassa. Puolustuslinja ulottui Belgiasta Italiaan ja sen tunneleissa kulki yli sadan kilometrin pituinen rautatie. Siinä tuo massiivinen sotavarustus nyt rapistuu. Joitain pätkiä siitä on entisöity ja museoitu.

Pyöräilijä ehti liittyä seurueen illanviettoon ja juhlistamaan SJK:n voittoa Suomen cupissa. Ilta oli vähällä latistua juhlajuomien huvettua. Se tuntui käsittämättömältä, sillä Alsacen viinireitillä peräti 900 viljelijää myy tuotteitaan eli jakolaskun mukaan kauppa käy joka 200 metrin välein.

Puheenjohtaja päätti hoitaa asian ja lähti kylälle ja palasi hetken kuluttua varastokärryillä kolme laatikollista viinejä. Kärryt palautettiin kauppiaalle ja viinit nautittiin, ei kuitenkaan saman iltana.

Hunawihriä lähin iso kaupunki Colmar tunnetaan Pikku-Venetsiana, siis kanavistaan. Reilun 63000 asukkaan kaupungissa on runsaasti nähtävää ja erityisen tunnettu on Unterlinden-museo, josta seurueemme taiteilija Liisa muistutti. Museo on Alsacen suosituin ja vuosittain siellä käy 200 000 vierasta.

Museon tunnetuin teos on saksalaisen Mathias Grünewaldin (n.1470-1531) Iseheimin alttaritaulu. Colmarin yhteydessä pitää mainita myös kuvanveistäjä Frederic Bartholdi (1834-1904). Hänen kättensä jälkeä on New Yorkin edustalla Liberty Islandin-saarella kohoava Vapaudenpatsas. Se on Ranskan kansan lahja satavuotiaalle Yhdysvalloille vuonna 1886.

Tähän aikaan vuotta Colmar on ajankohtainen, sillä siellä syttyvät käsittämättömän upeat jouluvalot. Ne koristavat kaupunkia aina vuodenvaihteeseen asti. Niitä tullaan ihailemaan pitkin Keski-Eurooppaa ja kauempaakin.

Paluumatkalla Baseliin ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että keskellä vilkasta Eurooppaa oltiin. Moottoritie menosuuntaan oli täynnä ja paikoin jopa tukossa.  Täällä matkat ovat lyhyitä. Baselin lentokenttä oli tupaten täynnä, ja väki oli sen näköistä, että se oli lähdössä etelän lomakohteisiin.”Kelpaa täällä matkustella”, totesimme, ”kun maasta toiseen pääsee vaivattomasti.”

Me sen sijaan lensimme Münchenin kautta Helsinkiin ja saavuimme bussilla Seinäjoelle hieman sunnuntain puolella.

Kuvan ahdas sola kertoo Hunawihrin tiiviistä kylästä. Maata ei ole liikaa tuhlattu rakennusten alle, vaan sitä on käytetty viininviljelyyn

(632.)

 

Sukupolvelta toiselle siirtyvien viinitilojen viljelyala on tällä 170 kilometrin pituisella viinireitillä yli 15 000 hehtaaria. Viljelijöitä on neljätuhatta ja vuosittain markkinoille lähtee 150 miljoonaa viinipulloa. Pääasiallinen tuote on valkoviini. Enemmän ja vähemmän jyrkillä rinteillä viinitarhat suorine riveineen jo sinänsä ovat nähtävyyksiä puhumattakaan keskiaikaisten kaupunkien arkkitehtuurista tai haikaroiden rauhoitusalueesta.

Alsacen pääkaupunkia Strasbourgia pidetään Brysselin ohella Euroopan toisena pääkaupunkina, joka muistuttaa, että täällä ollaan Euroopan ytimessä. Kaupungissa kohtaavat syvälle ulottuva historia ja elinvoimainen nykyaika.

Strasbourgin katedraali pani niskat koetukselle, suut haukkomaan henkeä ja katseet ymmyrkäisiksi. Päästyämme hämärästä kirkosta ulos ja totuttuamme päivänvaloon hätkäytti meitä aukion ihmisvilinän läpi marssinut järein konetuliasein ja luotiliivein varustautunut tiukkailmeinen sotilasosasto.

”Täällä ei olla missään lintukodossa”, kävi monen mielessä.

 Pahat ajatukset kuitenkin kaikkosivat, kun pääsimme ravintolaan ja paikallinen herkku teki tehtävänsä. Epäilimme ensin ravintolan konstailevan kustannuksellamme, kun meille tarjottiin hapankaalia (sükrüt) suolaisten makkaroiden ja palvatun sianlihan ja keitettyjen perunoiden lisäksi ja kyytipojaksi valkoviiniä. Mutta se oli aitoa alsacelaista herkkua, choucroutea.

Siitä syntyi kotoinen ja tuhti, jopa ähkyinen makuelämys. Sen voimalla saatoimme jatkaa Euroopan parlamentin päämajaan. Siellä käytävät ja istuntosali olivat hiljaisia, sillä parlamentaarikot ja virkamiehet olivat vielä Brysselissä.

EU-kansalaisina kritisoimme näiden yhteisten instituutioiden jakamista kahteen kaupunkiin ja kuinka kalliiksi niihin reissaaminen tulee. Totesimme kuitenkin asioiden olevan isompien tahojen käsissä.

Alsace eli Elsass on kuulunut useaan otteeseen Saksalle, ja hyvin siellä pärjäsi saksalla varsinkin vanhemman väen kanssa. Sen testasi ryhmämme pyöräilijä, joka oli hyvissä ajoin ennen matkaa vuokrannut kelpo maantiepyörän. Tehtyään sillä ensin viiden peninkulman lenkin lähirinteiden viinireitillä hän suuntasi naapuriin Reinin toiselle puolelle Freiburgiin.

Edestakaisin sinne tulee sata kilometriä. Matka onnistui hyvin enimmäkseen pyöräilyväyliä pitkin. Rajan ylittämisen hän huomasi ajeltuaan jo pitkästi Saksan puolella, kun näköpiiriin ilmestyi oluttupia ja ilmassa leijui currywurstin tuoksu. Tiet oli hyvin merkitty ja opasteet selkeitä.

Paluumatka toista, eteläistä reittiä Colmariin sujui mutkitta, kunnes isohkon kaupungin, sen vilkkaan liikenteen ja alkavan auringonlaskun yhteisvaikutus sai pyöräilijän empimään. Ehtiäkseen muun porukan illanviettoon hän päätti tulla loput 15 kilometriä taksilla.

Lyhyen taksimatkan aikana hänen ranskan sanavarastonsa runsastui melkoisesti. Selvisi myös, että Hunawihrin nimen alkuosa Huna tai Hune juontaa kylän ammoisen mahtimiehen vaimosta, joka oli pyykkäri. Pyhimys Hunesta tuli 1515 ja yhtenä perusteena oli se, että hän pesi köyhien vaatteita ilmaiseksi.

 

Kuva kertoo, että sadonkorjuu näissä maisemissa on rypäleiden poimimista.

(jatkuu…)

(631.)

Seinäjoen Suomi-Ranska-yhdistyksen neljännelle Ranskan-matkalle meitä lähtijöitä oli melkein kaksi jalkapallojoukkueellista. Viittaus jalkapalloon sopii siksi, että kotijoukkue SJK tavoitteli juuri lähtiessämme Suomen cupin voittoa. Siitä tuonnempana. Ja viittaus on omiaan myös siinä mielessä, että Ranska sijoittui kesän EM-kisoissa hopealle.

Menomatkan viimeinen etappi Sveitsin Baselista yli Reinin taittui bussilla puolessatoista tunnissa. Ja maisemat olivat laakeampia, kuin mihin kotipuolessa olemme tottuneet. Kohteemme oli Alsace eli Elsass Ranskan koilliskolkassa ja siellä viehättävä 500 asukkaan Hunawihr. Sitä pidetään Ranskan kauneimpana kylänä. Eikä perusteettomasti: kukkia oli ikkunoilla, seinillä, katuvierillä ja kaikkialla. Oheisesta kartasta Hunawihr löytyy Ribeauvillen alapuolelta.

Saavuttuamme jo Hunawihriin kuskiin iski uskon puute kylän käydessä sokkeloisemmaksi, katujen ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Kuskin ei auttanut kuin lähteä jalkaisin kyselemään oikeata osoitetta, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.

Yhdistyksemme sihteeri Anna-Maija on tarttunut kiperämpiinkin asioihin, ja osoite selvisi puhelinsoitolla ja pääsimme majapaikkaan. Komeasta, kaksikerroksisesta talosta näki jo päältä, että se on kuulunut rahamiehelle. Näissä maisemissa sellaista vaurautta edustaa tynnyrintekijä. Siinä meillä oli viikoksi mainiot puitteet.

Ulkorakennuksessa oli toimiva keittiö ja pitkä pöytä, jonka ääressä nautimme aamiaiset, päivälliset ja iltapalat. Pihapiirin uima-allas tarjosi vilvoitusta, sillä syyskuun viimeiselle viikolle osui hellejakso.

Hunawihr sijaitsee Ranskan tunnetuimman, 170 kilometrin pituisen viinireitin eteläneljänneksellä. Alue määritellään ”Terre & Vins au Pays de Colmar” eli Colmarin viiniseuduksi. Viinireitin varrella on 119 viinin tuotantoaluetta.

(Jatkuu…)

(630.)

Lehtikuvaajana 42 vuotta työskennellyt Jussi Asu jää, tai siis jäi jo viime viikon perjantaina eläkkeelle. Kolmen vuosikymmenen ajan olimme työtovereita ja eläkkeelle jäätyäni työtoveruus muuttui uintikaveruudeksi. Sitä olemme pitäneet yllä vähintään kerran viikossa tai kuinka kulloinkin uintikäyntimme ovat osuneet yksiin.

Tavatessamme Jussi on aina antanut tarkan selonteon siitä, paljonko hänellä on vielä työpäiviä jäljellä. Nyt niitä ei ole enää yhtäkään. Sen lisäksi hän on kertonut minne keikat vievät pelimannia, niin sitäkin hän on: Sappeeseen, Teuvalle, Pärnuun, Kaustiselle…

Jussi kirjoittaa eilisessä (24.10.) Ilkassa lehtikuvaajien tarpeellisuudesta. Hyvin hän perustelee ammattilaisen ja amatöörikuvaajan eroa sillä, että kameran lisäksi kuvaajalla lehdessä pitää olla myös journalistin ote. Toki onnenkantamoisia sattuu jokaiselle, joka käyttelee kameraa eikä eroa harrastajan ja ammattilaisen välillä edes helposti huomaa.

Kuvajournalismin klassikkoteoksesta Pictures On A Page: Photojournalism, Graphics and Picture Editing mieleeni on jäänyt muuan loistava otos, jossa sattuma vie pääosan. Hurraavan väkijoukon läpi kannetaan kultatuolissa juhlittua jalkapalloilijaa, kun ovela taskuvaras iskee ja sujauttaa kätensä yhden kantajan pikkutakin povitaskuun. Siitä eteenpäin tarina etenee katsojan mielikuvituksen varassa, mutta kyse on valokuvasta, joka kertoo enemmän kuin sata sanaa.

Kai joitain vastaavia, yllättäviä tilanteita lienee tullut neljän vuosikymmenen aikana Jussinkin kohdalle. Jos ei nyt ihan yllättävä, niin monimielinen oli se kuva, jossa Kyröjoen rannalla kevättulvien kohinaa seuraa afrikkalainen pariskunta. Kuva oli näyttävästi lehden pääuutissivulla. Muistaakseni kyseinen pariskunta oli vieraillut Isossakyrössä jossakin lähetystilaisuudessa ja Jussi tavoitti heidät sopivasti. Koska kuvaajana oli Jussi Asu, liittyi siihen jotakin hyväntuulista huumoria, joka näinä päivinä saatettaisiin luokitella rasismiksi.

Toinen hänen valokuvansa, joka on syöpynyt mieleeni, on se, jossa pelimanni pyöräilee kohti horisonttia, muistaakseni aamuauringossa tarakalla viulukotell. Kuva kertoo osoittelematta pelimannin paluusta – kaiketi –  kotiin. Tiedä vaikka matkan varrella vielä joutuu pysähtymään päiväksi tai pariksi ja tarttumaan rokaan ja viuluun. Kuva on jonkin Jussin kuvakoostekirjan kannessa.

   ***

Valokuvaan on totuttu luottamaan, vaikka voi sekin valehdella enemmän kuin sata sanaa. Kuvankäsittelyllä, kuten rajauksella, katsojaa voidaan harhauttaa mielin määrin. Onpa joskus joku karkeasti käsitelty luontokuva voittanut kunniaa. Maailman kriisipesäkkeistä tulvii kuvia, jotka palvelevat sotaa käyvien tarkoitusperiä eli toimivat propagandana.

Viime päivinä luupin alle on otettu kuva Alepposta. Siinä on lapsi, jonka kasvoissa on verta ja takkuinen, pölyn peittämä tukka on sekaisin. Kuvaa epäillään lavastetuiksi.

Valokuvaan pitää voida luottaa aivan kuin tekstiinkin.    Siitä Jussi on huolehtinut.

Hyviä eläkepäiviä.
(628.)

 

 

 

Palaillessamme Vuokatista alkoivat loppusyksyn merkit tulla aina vain ilmeisemmiksi. Taivaalla näkyi vain harmaata paksua, jopa mustanpuhuvaa pilvimassaa, joka Paltamon paikkeilla tiputteli hetken aikaa räntää.

Siellä täällä tien reunaan metsätaipaleilla pysäköityjen autojen tuntumassa punaliivisiä miehiä piti neuvottelua ennen kuin lähtivät hirvijahtiin. Toivottavasti osuivat ja saivat kellistettyä hirven.

Aikatauluni kävi sen verran tiukaksi, etten ehtinyt kuin hätäisesti käväistä suihkussa hiihtäjäkollegan luona ja lusikoida rouvan laittaman lasagnekeiton. Sitten pyyhälsimme paikalliselle ABC:lle odottamaan bussia, jolla matkani seuraava osuus Ouluun taittui. Totesin kuskille tämän avatessa lastiruuman luukun ja nähdessäni siellä suksipussin, että taitaa joku toinenkin palailla hiihämästä tai sitten on muuten vain varautunut talveen ja sen hiihtokeleihin. Kuski totesi, että pian niitäkin kelejä tulee kun tuossa matkan varrella jo satoi räntää. Bussi oli lähtenyt Joensuusta koukannut Kajaanin ja Sotkamon kautta ja jatkoi edelleen Ouluun.

Eipä olisi tällä ilmalla lysti hiihdellä Vuokatissa. Oikeaan aikaan lopettelimme ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että hyvin tuli hiihdeltyä näin kauden avaukseksi. Marraskuun puolivälissä suuntaamme uudelle leirille Saariselälle, jossa vanhojen merkkien mukaan latua piisaa, eikä vanhojen merkkien mukaan vielä pakkastenkaan siellä pitäisi paukkua.

Oulussa junan korvaa bussi Kokkolaan. Rantarata, maan halkaiseva, tärkeä väylä, remontoidaan huippuvauhtia kiitäville junille turvalliseksi. Bussi on täynnä ja niin on toinenkin. Oulusta lähtiessämme huomaan, että valokuvauksen harrastajalle tarjoutuisi vielä oivallisia syksyn värejä tallennettavaksi. Pian koivut kadottavat viimeiset keltaiset lehdet.

Harrastelijalle kevät ja syksy tyrkyttävät runsaasti kameran etsimen kautta aineistoa, josta syntyy niitä onnenkantamoisia. Niin se on, että kaksi aihetta pienin lisäyksin riittää. Kuvataiteen kaksi ehtymätöntä aihetta, syntiinlankeemus ja ylösnousemus, innostavat yhä. Mitäpä niitä uusia aiheita, kun vanhoissakin on vielä ammennettavaa. Vaikka kevät ja kesä täyteläisine väreineen vielä kangastelevat kameran ulottumattomissa, mutta uskomattoman pian ne taas ovat ympärillämme.

***

Tällä hetkellä Pohjolassa tai lähinnä Ruotsilla ja Norjalla, on kaksi kiusallista aihetta ylitse muiden. Ruotsin Nobel komitea yrittää tavoittaa Bob Dylania, jotta hänelle voitaisiin juhlamenoin ojentaa Nobelin palkinto. Norjalaiset yrittävät etsiä Therese Johaugille dopingohjeista porsaanreikää, josta hän pääsee livahtamaan ja jatkamaan miljoonabisnestään puhtoisen hiihtäjänä.

JK/ Linja-auton ikkunasta otettu valokuva. Ihmettelin taustalla jököttävää tornia.

---

 

Vuokatin ensilumen latu vaikuttaa iltapäivällä vilkkaalta. Hiihtolatu kiemurtelee kuin valkoinen kaulaliina syksyisessä maastossa. Hiihtäjiä tulee ja menee, vauhtia lykitään tasatahtia, liuutellaan tyylipuhdasta vuorotahtia ja luistellaan vauhdikkaasti. Ampumaradalta kantautuu luotien kilahtelu maalitauluihin.

Hiihtäjien maantieteellinen jakauma käy selville puseroiden selkämyksestä. Siinä menee Tampereen Pyrintöä, IK Falkenia ja IF Minkeniä, ulkomaalaisia edustaa Piteå, Belarus, Kazakstan, Estonia. Ja tuossa viuhtoo Lieksan hiihtäjä ja kohta perässä tulee nastolalainen ja mistä kaikkialta niitä tuleekaan. Jonkun selkämyksessä lukee Åsarna. Paikkakuntaa en saa selville, mutta jostakin rannikolta.

Jossain vaiheessa alan ihmetellä, kun joku hiihtää nätisti vauhtia potkaisten loivaa ylämäkeä eikä suksi lipsu yhtään. Yritän matkia, mutta liukas suksi lipeää altani pois ja olen syöksähtää rähmälleni. Sitten hiihtäjäkollega muistuttaa, että käsivarsissa pitää olle jerkkua, siis voimaa, ennen kuin hiihto näyttää vaivattomalta.

Kympin verran hiihdeltyämme kokoamme kaluston ja suuntaamme Kajaaniin. Tie on pimeä, kunnes horisontissa valot tihenevät ja olemme Kajaanissa. Pitsa Berlusconi saa kelvata iltapalaksi. Ja hyvältä se maistui eikä jäljelle jäänyt kuin tyhjä Kotipizzan pahvilaatikko ja hieman rasvainen maku suuhun.

Nyt olo on juuri sellainen, jollainen kehittyy sopivasta määrästä liikuntaa ja ulkoilmasta. Niin ja tuosta pitsasta.

Maailmanennätykseen ja sen tekijään liitetään hohtoa, ainoalaatuisuutta ja suurta kunnioitusta. Viime viikonvaihteessa baijerilainen 25-vuotias Alexander Schulz ylitti Ranskan Avergnessa köyttä pitkin ennätyksellisen pitkän rotkon. Hän teki lajinsa ME:n.

Meillä tuo Saavutus on livahtanut ohi urheilusivujen ja jäänyt myös muilta uutisvälineiltä huomaatta. No, pian uutisointi meilläkin huomaa ekstremilajit, jotka tulevat vauhdilla jokaisen Erkin ja miksi ei myös Elman kokemuspiiriin. Enää ei yleisöä sytytä ultramatkan juoksu tai turistina tehty ”vuorikiipeily” tai sauvoitta hiihdon ME.

Pahin hinku kokeilla vaikkapa kävellä parin sadan metrin korkeuteen viritetyllä köydellä murenee, kun katselee lehdestä hyvin laadittua kuvareportaasia. Minua alkoi vaivata korkeanpaikan kammo, kun silmäilin Spiegel onlinen juttua, jossa Schulz ylittää 600 metrin leveää rotkoa 200 metrin korkeuteen viritettyä 2,5 sentin levyistä hihnaa pitkin. Tosin kuva hieman valehtelee, kun se ei kerro kulkijaa heiluttelevasta tuulesta mitään. Sitä nimittäin on ollut.

Ennätykseksi olisi riittänyt pelkkä menomatka, mutta Schulz palasi samaa reittiä takaisin, joten suorituksen arvo kaksinkertaistuiu. Ennätysten tapaan tämäkin uroteko tuntuu syntyneen vaivattomasti, mutta on siihen pitänyt valmistautua tai harjoitella tinkimättömästi. Schulz on ylittänyt huimia maastoja Kiinaa ja Amerikkaa myöten. Ennen ennätysyritystään hän nousi tänä syksynä kahden köysiratakabiinin väliin kiinnitetyllä köydellä Saksan korkeimmalle vuorelle Zugspitzelle.

Alexander Schulzille korkeanpaikan kammo on täysin vierasta. Tärkeintä hänelle on mielen hallinta ja keskittyminen. Myös maisemien ihailu helpottaa köydellä liikkumista paikasta toiseen.