Vuokatin ensilumen latu vaikuttaa iltapäivällä vilkkaalta. Hiihtolatu kiemurtelee kuin valkoinen kaulaliina syksyisessä maastossa. Hiihtäjiä tulee ja menee, vauhtia lykitään tasatahtia, liuutellaan tyylipuhdasta vuorotahtia ja luistellaan vauhdikkaasti. Ampumaradalta kantautuu luotien kilahtelu maalitauluihin.
Hiihtäjien maantieteellinen jakauma käy selville puseroiden selkämyksestä. Siinä menee Tampereen Pyrintöä, IK Falkenia ja IF Minkeniä, ulkomaalaisia edustaa Piteå, Belarus, Kazakstan, Estonia. Ja tuossa viuhtoo Lieksan hiihtäjä ja kohta perässä tulee nastolalainen ja mistä kaikkialta niitä tuleekaan. Jonkun selkämyksessä lukee Åsarna. Paikkakuntaa en saa selville, mutta jostakin rannikolta.
Jossain vaiheessa alan ihmetellä, kun joku hiihtää nätisti vauhtia potkaisten loivaa ylämäkeä eikä suksi lipsu yhtään. Yritän matkia, mutta liukas suksi lipeää altani pois ja olen syöksähtää rähmälleni. Sitten hiihtäjäkollega muistuttaa, että käsivarsissa pitää olle jerkkua, siis voimaa, ennen kuin hiihto näyttää vaivattomalta.
Kympin verran hiihdeltyämme kokoamme kaluston ja suuntaamme Kajaaniin. Tie on pimeä, kunnes horisontissa valot tihenevät ja olemme Kajaanissa. Pitsa Berlusconi saa kelvata iltapalaksi. Ja hyvältä se maistui eikä jäljelle jäänyt kuin tyhjä Kotipizzan pahvilaatikko ja hieman rasvainen maku suuhun.
Nyt olo on juuri sellainen, jollainen kehittyy sopivasta määrästä liikuntaa ja ulkoilmasta. Niin ja tuosta pitsasta.