Kahlaaja ja uppotukki

Pyöräillessäni aamulla rautatieasemalle ajattelin, että riittääkö t- paita varustukseksi päivän reissulle Tampereelle. Kotimaisemissa se tuntui riittävältä, kun asemalle mennessäni jäin rupattelemaan erään tuttavan kanssa.. Juna tuli ja lähti ajallaan ja saapui vauhdikkaasti viillettäen läpi keväisten maisemien aikataulun mukaisesti Tampereelle.

Parkanon jälkeen järven lahdet ja lammet olivat heittäneet suurimmaksi osaksi jääpeitteensä. Vesi oli noussut ja huuhtoi rantalaitureita. Mökit odottivat kevään ensi vierailuja ja talven jälkeisiä kuntotarkastuksia. Siitä alkaa mökkikausi.

Tampereen rautatieasemalta kiirehdin Hämeenkadun varteen bussipysäkille. Katuun on upotettu jo pitkästi raitiotien kiskoja, mutta työtä näyttää piisaavan, joten liikenne joutuu puikkelehtimaan ja mutkittelemaan poikkeusreittejä kohti Kalevaa, jossa ystävällinen kuski jättää minut Sammonkadun sillä pysäkillä, jolta on lyhyt matka Tampereen uintikeskukseen. Nykäisen ovea, halli on kiinni. Penkillä istuva mies sanoo: closed, thursdays open at one. Näen kyltistä, että myös tiistaina halli avataan yhdeltä. Odotellessani haen K-Marketista juomatölkin ja suklaapatukan.

Kulutan aikaa ja huomaan, että viereinen puisto on Kiovan puisto, jonka reunalla on lasten liikennepuisto. Kevään edetessä ja ympäristön alkaessa vihertää vetää Tampereen uintikeskus maauimaloineen tuhansittain väkeä. Nyt se on vielä kiinni, mutta portit avataan vapulta.

Uimahallissa on hiljaista kun kello 13.06 hyppään nopeille kuntouimareille varatulle radalle. Vähitellen radalle tulee muitakin uimareita, mutta 50 metrin matkalla ei synny tungosta. Päämääräni on kolme kilometriä kuten tavallisesti. Rataa kanssani jakaneet uimarit poistuvat yksi toisensa jälkeen ja lopulta kroolaan yksikseni. Silloin kun uidaan, niin ei siinä kaverista ole kuin kilpakumppaniksi, ellei sitten häntä täydy pitää siltä varalta silmällä, ettei uimataito riitä. Niitäkin on. 

Uintikeskuksen yhdessä nurkassa on iso digikello, josta on kätevä uidessa seurata ajankulua. Piti näet ehtiä ortopedin vastaanotolle tekonivelsairaala Coxaan, tosin vain kilometrin päähän. Siksi rivakasti kuitenkin kauhoin, ettei kiirettä tullut. Ehdin vielä pukuhuoneessa kuunnella, kuinka muuan tyyppi neuvoi isoon ääneen tyylipuhtaalla mansella ”uppotukin” valmistuksen. Annetaan täyden viskisnapsilasin vajota oluttuoppiin. ”Viskin voi korvata jegulla”, hän lisäsi tarkoittaen Jägermeisteria. Siinä kova juoma!

Ehdin hyvin vastaanotolle, vaikka jouduin polveni takia hidastelemaan ja kiertämään Tampereen yliopistosairaalan ikuiselta tuntuvaa rakennustyömaata.

”Näyttää siltä, että me sovimme leikkauspäivän”,  ortopedi sanoo katseltuaan hetken röntgenkuvia ja nähtyään kuluneen polveni. Hän ehdottaa keskiviikkoa 19.6. juhannuviikolla. Sanoin sen sopivan. 

Juhannus on mitä otollisin aika aloittaa toipuminen, kun luontokin on parahiksi ehtinyt suurimpaan täydellisyyteen. Lyhythihaisella tarkeni tehdä reissun.

(913.)

Ei aivan pienistä puroista

Siitä on kovasti näyttöä, että kansan käsi on karttuisa. Kun johonkin yhteiseen hyvään tarvitaan rahaa, syntyy pienistä puroista iso kymi. Samassa yhteydessä muistetaan huomauttaa, että köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Se puhe tehoaa köyhään.

Mutta ei se ihan näin taida mennä.

Tulipalon pahasti vaurioittaman Notre Damen korjaus on saanut Ranskan superäveriäät avokätisiksi. Viikko tulipalosta ja korjaukseen on jo tulvinut lähes miljardi euroa kahisevaa. Eikä se ole norunut mistään puropahasista.

Bernard Arnault, ylellisyystuotekonserni LVMH:n johtaja, lupasi liekkien vielä nuollessa Katedraalia lahjoittaa 200 miljoonaa euroa. Yritysryhmän tuotteita ovat Moët, Hennessy ja Louis Vuitton. Arnaultin perhe ilmoitti haluavansa osoittaa tällaisen kansallisen tragedian hetkellä solidaarisuuttaan. Siitä ei tosin ole kauan kun Arnault ilmoitti kimpaannuttuaan Ranskan verotukseen muuttavansa Belgiaan ja jättävänsä Ranskan kansalaisuuden.

Toinen upporikas Pinaultin perhe lahjoitti 100 miljoonaa euroa jälleenrakentamiseen. François-Henri Pinault tunnetaan Keringin luksustuotekonsernin pomona. Sen merkkejä ovat mm. Gucci ja Yves Saint Laurent.

Miljardööriperhe Bettencourt-Meyers ja kosmetiikkajätti L’Oreal lahjoittavat  200 miljoonaa. Suurin ranskalainen öljy- ja kaasukonserni Total tukee 100 miljoonalla eurolla.

Apua valuu ympäri Eurooppaa ja maailmaa, joten näyttää hyvinkin siltä, että Pariisissa on entistä upeampi Notre Dame kun kaupungissa pidetään olympialaiset 2024.

Lieneekö aika unohtaa puhe köyhästä kirkonrotasta, ainakin remonttia odottavassa Notre Damessa. Siellä rotta järsii seteleitä, tuoksuu laventelilta ja juo skumpaa.

(912.)

Katsotaan, sanoi pyörätohtori

Polkupyörätohtori ja hänen poikansa Olli, siinä verraton pari. Heidän liike on tuossa Törnävällä Vapaudentien – vai onko se jo Törnäväntietä – varressa. Hain sieltä kiirastorstaina toisenkin huolletun polkupyöräni, molemmat ovat näitä kippurasarvisia. Niillä sotken kesän aikana satoja kilometrejä.

Yksi testin paikka on simpsiölle nouseminen ja sieltä lasketteleminen luottaen kuin kirveen silmään, että Koskela on huoltanut vaihteet ja jarrut, kiristänyt ruuvit, tarkistanut ilmanpaineet jne. Käväisen suvella ainakin kerran Vaasassa rattaiden pyöriessä tasaisesti.

Näin keväällä, nyt tosin kevät rynnii vähän etuajassa, oli mukava poiketa Elitebikeen eli Seinäjoen Polkupyörään ja iskeä tarinaa itse Koskelan kanssa, kun Olli takahuoneessa kiristää ruuveja, tutkii miksi takapyörässä on klappia eikä ilma pysy eturenkaassa. Siinä ohimennen poika myy valkoisen sähkötoimisen polkupyörän.

Sanon, että sähköpyörä on melkoinen trendi Keski-Euroopassa. Ei siksi, että sillä voi lintsata ja olla polkevinaan. Kyse kun ei ole poljettavasta mopedista. Sanon vielä Koskelalle, että kun tuosta aamusella väkeä lappaa Björkenheimin sillan kautta keskussairaalaan töihin, helpottaisi sähköpyörä heidän loppumatkan pinnistystä Hanneksenrinteelle, eikä tarvitsisi hikisenä puuskuttaa aamumiitinkiin. Työmatkapyöräily voi olla nautinto eikä mikään kuntotesti.

Poistun takaovesta kantaen hyvin huollettua, kevyttä, seitsenkiloista Quartziani. Pyörätohtori salli joitakin vuosia sitten minun käyttää mennen ja tullen takaovea, vaikka kyltti kehotta asiakkaita käyttämään pääovea. Olen otettu tästä ”etuoikeudesta”, vaikka se ei minulle tuota mitään lisäarvoa.

Ajellessani kotiin kokeilen jarruja ja raksuttelen vaihteita ja ne toimivat kuin ajatus. Minulla syntyy vaikutelma, että pyörätohtorin harkittu ja hitaasti etenevä lause muistuttaa jotenkin Hemingwayn tyylipuhdasta lausetta. Taitaa johtua siitä, että olen viime aikoina lueskellut Hemingwayn novelleja.

(911)

Seuraavaksi Arkadianmäki

Takkiin tuli. Arvaa, harmittaako?

Suomen naisten MM-finaali jääkiekossa päättyi harmillisesti. Kiekko näet meni kertaalleen jatkoerässä maaliin, mutta maali hylättiin videotarkastuksen jälkeen ja Yhdysvallat otti mestaruuden voittomaalikilpailun jälkeen 2–1. Se on harmittanut presidentti Niinistöä myöten.

Toinen harmituksen aihe oli Keskustan kannatuksen romahtaminen, mikä oli myös epäreilua. mutta politiikkaa ja sen suuntaa voidaan seuraavissa vaaleissa  korjata. Tappiota ei sen enempää kannata pahkuloida, kunhan tunustetaan tosiasiat ja mennään vahvoina seuraaviin vaaleihin. Pulinat pois ja tekemään uutta nousua.

Vaalit olisivat silloin ihanteelliset, vaan eivät demokraattiset, jos kansa ei käyttäytyisi kovin ennustamattomasti ja aiheuttaisi… Jollekin ennustamattomuus tuottaa riemun kiljahduksia, toiselle suuttumuksen ärähdyksiä. 

Koin sunnuntai-iltana niin riemua kuin – jos en aivan suuttumusta – pettymystä kuitenkin kun oma viiteryhmäni ei menestynyt. Suurta iloa sen sijaan tuotti Pasi Kivisaaren 6589 ääntä ja paikka kansanedustajana. Olin mukana hänen kampanjassaan hyvin tiiviisti ja saatoin varmistua päivä päivältä hänen mahdollisuudestaan  mitä lähemmäksi H-hetkeä eli 14.4. tulimme. Kymmenet ihmiset näet raottivat vaalisalaisuuttaan, kun tarjosin heille vaalimateriaalia, että kiitos, olen jo kirjoittaneet vaalilipukkeeseen numeron sataviisi. Ajattelin, etteivät vain koettaisi fiksusti väistää minut ja tarjoukseni, mutta ei niin moni voi sillä tavalla narrata. Sunnuntai-iltana puheet osoittautuivat tosiksi, minkä todisti ääntenlaskenta.

Palaute vaalikentällä oli asiallista, perusteltua ja rakentavaa, mitä nyt jollekin lankesi tilaisuus tyhjentää meikäläiselle, tällaiselle kampanja-avustajalle, mielensä pimennossa muhineita ähkäisyjä. Eräs kohtaaminen jäi mieleeni kun olin poistumassa uimahallin pukeutumistiloista ja ovessa tuli vastaan tyyppi, joka ilmeettömästi tokaisi, että täällä se politiikan puhuja! Huomautin, ettei vihapuheella ja politiikalla ole sijaa siellä, missä harrastetaan liikuntaa, eikä paljon muuallakaaan. Tosin sillä verukkeella joskus evättiin nyrkkeilijä Olli Mäeltä edustustehtävä olympialaisissa. 

Maanantaina aamulla kun riipaisin irti auton takaikkunasta kansanedustajaksi valitun ehdokkaan mainoksen, ajattelin, että näillä tässä nyt mennään seuraavat neljä vuotta. Ja mikä on mennessä, saihan kotikaupunki historiansa ensimmäisen keskustalaisen kansanedustajan. Yhteydet Arkadianmäelle paranevat.

Niin ja – Suomen naisjääkiekkoilijat ottavat seuraavissa MM-kisoissa mestaruuden.

***

Piimävelli tuli tutuksi viime viikolla Lapualla, ja voin sanoa, että siinä vasta ponteva herkku. Samaa mieltä ovat Annukka ja Heikki Pökkä.

(910.)

Numero sataviisi (105)

Numeroissa on tehoa ja taikaa.

Mitä saa aikaan koulutodistuksessa nelonen?

Ikäkin on vain numero eikä tilastossakaan ihminen ole kuin pelkkä numeerinen kuvaus vailla yksilöllisiä piirteitä kokonaisuuden osanen.

Numerosta voi tulla käsite, kuten tuttu 13. Sitä taikauskoiset karttavat ja pitävät erikoisen pahana yhdistelmää, jos perjantai sattuu olemaan kuukauden kolmastoista päivä.

Ainakin yksi numeraali on säilyttänyt hohtonsa, se on 105. Sitä kun  täydentää sanaparilla ”kunnian päivät”, niin sillä määritellään ajanjakso 30.11.1939 – 13.3.1940 eli talvisota. Siis 105 kunnian päivää.

Samaa numeroa on käytetty ainsanana menestyksellä iskelmässä nimeltään Huone numero 105. Tuskin voidaan puhua numerojen maagisista ominaisuuksista, kunhan sointuvat ja menevät kuulijan tajuntaan. Eini, Kikka ja Nisa Soraya ovat aikanaan laulaneet Huone sataviidestä hitin, jota voi luonnehtia soidinmenoksi eli parinmuodostukseen johtavaksi. Siitä ei sen kummempaa numeroa kannata tehdä.

Näissä eduskuntavaaleissa numero 105 on Vaasan vaalipiirissä osunut Pasi Kivisaarelle. Jos on numero hyvä, sitä on myös ehdokas. Olen viime viikkoina kiertänyt hänen matkassaan maakunnan S– ja K-markettien edustoilla jakamassa prosyyreja ja makeisia, ja hyvin ovat tehneet kauppansa. Hyvin ovat ihmiset tulleet juttuun Pasin kanssa.

Maanantaina matkassamme oli mukana toukokuun lopulla pidettävien eurovaalien ehdokas Petra Schulze Steinen, oikeusoppinut Euroopan keskuspankista Frankfurt am Mainista. Lähtöisin Petra on Kauhajoelta, joten hän liikkui tutussa maakunnassa. Ihmisten puhetapa kuulosti kotoisalta, se kun ei ollut pelkkää retoriikkaa, hän tiivisti.

Niinpä hän ei hätkähtänyt, kun kysyi eräältä miehen kärnäkkeeltä, sellaiselta haanpääläiseltä peräkorven ajattelijalta, tämän mielipidettä EU:sta. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: Se on perseestä! (Aus dem Arschloch) Asian käsittely loppui siihen.

Mielipide saattaa kevään edetessä jalostua ennen toukokuun 26. päivää. Olin näkevinäni miehen hymyilevän salaviisaasti kun hän hampparoi markettiin. Se oli hyvä merkki.

***

Kuvassa Ilmajoen työväenliikkeen voimahahmo Toive Tynjälä jututtaa Pasi Kivisaarta, jonka takana Petra Schulze Steinen.

(909.)

Isossa kuvassa

Huolimatta alkutalven hiihdot keskeyttäneestä kaatumisesta, joka aiheutti kylkivamman, ja helmikuun alun kaksiviikkoisesta Thaimaan-matkasta, talvi on sujunut parahultaisesti. Maaliskuun lopun Lapin-viikko taisi tältä erää lopettaa talven hiihtelyt.

Perinteiseen viikkoon kuului viiden tunturin ylittäminen ja mukava määrä latukilometrejä. Tällä kertaa vain poronkäristys jäi nauttimatta, mutta sen korvasi hiihtokaverin evääksi ottama hirvenliha. Hän ehti Rovaniemen rautatieasemalla syömään annoksen Lapin herkkua odotellessaan sujuvaa junayhteyttä kotopuoleen. Aiemmin lähteneessä junassa minulle maistuivat lihapullat päärataa 200 km tunnissa etelään kiitävän junan ravintolavaunussa.

Kiilopään ylitys eli nousu ja varsinkin lasku oli taas vaativa, vaikka tuuli ja tuiverrus eivät lisäponnistuksia vaatineet. Sen sijaan ystävällinen Ahopää tarjosi maltillisen nousun ja kohtalaisen vauhdikkaan laskun ja ylitys kävi rivakasti. Aurinkoisen Kaunispään huipulle noustuani huokaisin, että mistä ihmeestä tämä tunturi saa talvi talvelta aina vain lisää korkeutta. Nousua seurasi lasku, sekin armoton.

Pitää kuitenkin todeta, että näillä ikävuosilla nousut ovat mieluisampia kuin jarrutellen tapahtuvat laskut. Pitkä kipuaminen Palopäälle nosti sykettä ja hikeä, jota onneksi jostakin kaukaa voimansa haalinut puhuri jäähdytti. Iisakkipään alun muutama jyrkähkö, joskin lyhyet nousut vaativat haarakäyntiä. Sitten loppu sujui herrasmiesmäisesti hiihtäen. Lasku päättyi yllättäen neljän ladun ladun risteykseen: yksi vei Rumakuruun, toinen Laanilaan, kolmas Saariselälle, jonne myös neljäs johti Iisakkipään ylitse.

Rossignolin karvapohjasuksi toimi muutaman vahauskerran jälkeen päivä päivältä aina vain paremmin pitäen ja luistaen. Viimeisenä hiihtopäivänä tullessamme Kuutamolatua, jonka varressa on terävälatvaisia keloja, ja kun edellä hiihti laskuvarjojääkäri (res. majuri), piti häneltä kysyä, että miten laskuvarjojääkäri välttää tuollaiset piikipäiset puut. 

”Ne väistetään varjoa ohjaamalla”, oli yksinkertainen vastaus ja tarkennuksena hän mainitsi, että hyppääjien alastulopaikaksi tavataan valita laakea suo. Maahan tultuaan hyppääjä – tositilanteessa – pyrkii mahdollisimman nopeasti pois laskeutumispaikalta piilotettuaan varjonsa. Tosipaikan tullen laskuvarjojääkärit pudotetaan 150 metristä, jolloin leijuminen ilmassa helppona maalitauluna jää lyhyeksi. 

*** 

Linja-autossa Saariselältä Rovaniemelle seurasimme Areenasta digilaitteilla SM-hiihtojen naisten vapaan 10 kilometriä. Krista Pärmäkoski oli ylivoimainen lyhythihaisessa paidassa ja sortseissa. Se varustus näytti maaliskuun lopulla oudolta, vaikka Äänekoskella aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta. 

Ilmasto lämpenee, eikä kotikulmille saavuttuani lunta näkynyt juuri yhtään. Ei mikään ihme, että se näkyy kilpahiihtäjien ja harrastajienkin varustuksessa. Onneksi mäkihyppääjien hyppypuvuista on tarkat normit, ettei Oberstdorfissa tai Puijolla liidellä polvihousuissa ja t-paidassa.

Tämän menon jatkuessa pian Suomen etelärannikolla viljellään viiniä, skinit suksen pohjissa korvataan rullilla ja kesät talvet hypätään muovimäistä. Avantouintikin käy mahdottomaksi ja muuttuu avovesiuinniksi..

(908.)

 

Yhteinen ystävä

Tiistai oli päivä, jolloin suksi ei luistanut eikä se pitänyt ja edessä oli mäentöyräs, joka vaati haara-askellusta. Tavallisesti siitä on menty kuin heittämällä suorin suksin. Perässäni suksivalla oli sama pulma, ei luistanut eikä pitänyt.

Jatkoimme omine ajatuksinemme, minä jonkin verran nopeammin. Saavuin ensin laskettelurinteen Pilkku-ravintolan eteen, nostin sukset ja sauvat nojalle telinettä vasten ja menin sisään. Satunnaista hiihtäjää ei enää näkynyt ja ajattelin hänen hiihdelleen majapaikkaansa. Hetken kuluttua hän kuitenkin tuli tuopin kanssa pöytääni. 

Puhelias kumppani sanoi olevansa lähtöisin Vaasasta ja vaimonsa Ylihärmästä. Hänen taipaleensa oli jatkunut insinööriopintojen kautta Finlaysonille Tampereelle ja Forssaan. Finlaysonilla ei Suomessa  enää ole tuotantoa, mutta jäi kuitenkin hyvä brändi. 

Hän kertoi olleensa insinööriopiskelijana kesän 1967 Englannissa John Brownin  traktoritehtaassa. ”Siellä menetelmät olivat vanhanaikaisia, kaukana suomalaisista, mutta ei niitä tohtinut kritisoida. Olihan Englanti entinen maailmanvalta, jonka varjolla koko yhteiskunta toimi”, hän kertoi ja vertasi saman tien kolonialismin hengen vaivaavan brittien brexitiä. ”Muiden  ei meitä tarvitse neuvoa”, hän tarkensi engelsmannien mentaliteettia.

Juteltuamme aikamme, jota meillä eläkeläisillä on, kävi selväksi, että asun Seinäjoella ja mitä olen leipätyökseni tehnyt, hän kysyi yllättäen, että tunnenko erästä Kaija R. -nimistä rouvaa. Mikä etten tuntisi, hän on tuttuakin tutumpi. Sanoin, että olin juuri aamulla onnitellut tekstiviestillä tätä Kaija R:ää hänen 80-vuotispäivänään. Kaveri ei jäänyt minua huonommaksi, vaan sanoi aamulla soittaneensa ja onnittelleensa Kaija R:ää. Oli näet muistikirjastaan huomannut, että serkku täyttää tänään kunnioitettavat 80 vuotta. Sanoin, että serkkusi on yhteinen ystävämme.

Tällaisessa tilanteessa käytetään kulunutta, mutta paikkansa pitävää sanontaa ”maailma on pieni ja Suomi vielä pienempi”. Niin totesimme mekin.

Tuvalle hiihdellessäni ajattelin, että mistä hän oli hoksannut kysyä: Tunnenko Kaija R:ää? No, hän näki puseroni selässä urheiluliikkeen tunnuksen ja siinä sanan Seinäjoki. Siitä ei ole insinöörin, joka työkseen etsii ratkaisuja, vaikea päätellä, että kysynpä tuolta hepulta asiaa. 

Tietenkin on voinut käydä niin, että Kaija R. on aamulla puhelinkeskustelussa kertonut serkulleen, että hänelle on tullut toinenkin onnitteluviestin Saariselältä. Ei tarvitse olla salapoliisi eikä perehtynyt todennäköisyyslakentaan, kun ladulla näkee puseron, jonka selässä lukee Seinäjoki, että siinä menee se toinen Kaija R:n onnittelija. Kukaan muu ei ole niin viisas kuin insinööri!

Ja se pitää paikkansa.

           •••

Väiski on tarkkasilmäisenä kotiseutumiehenä ottanut kuvan Seinäjoella Gravanderinkadun viitasta. Enpä osaa sanoa, missä kyseinen katu on ja mistä tuo Gravander tulee?

(907.)

Sanovat onnelliseksi

Äskettäin selvisi jostakin tutkimuksesta,  että Suomi on maailman onnellisin maa. Se on kova juttu. Jopa käsittämättömän kova uutisia seuraaville kriittisille Suomi-pojille ja -tytöille..

Tuosta sijoituksesta alkoi pulina ja koko tutkimus oltiin laittamassa vähin äänin mappi ö:hön. Eihän me suomalaiset voida olla onnellisia.  Yritetäänkö meitä kiittelemällä kehua, jotta  pysyisimme kuuliaisina EU:n mallioppilaina emmekä vaadi kokoomme nähden liikoja, niin voi Suomi olla maapallon onnellisin maa. Pakko se on uskoa, kun läheltä ja maailman ääristä meille tulee onnitteluja..

Jos joku tohtii sanoa, että on onnellinen, siihen sisältyy yksilötasolla vaara tulla leimatuksi hölmöksi. Onnellisen ja hölmön raja on kuin veteen piirretty viiva. Niinpä suomalaisuuteen kuuluu, ettei näytä olevansa onnellinen, mitä nyt aavistuksen verran suupieliä nostaa ylöspäin. Suomalainen kansanviisaus ohjeistaa meitä onnen suhteen: ”Kell onni on, hän onnen kätkeköön.” Vaatimattomuus kaunistaa, mutta jos jollakin on onnea, minun puolestani näyttäköön sen muillekin.

Joku antiikin viisas on määritellyt onnelliseksi hänet, joka ei sure sitä, mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Siinä on pieni ja ratkaiseva ero.

Katseltuani Kaunispään laella silmän kantamattomiin levittäytyvää maisemaa, vääjäämättä mieleeni tunki ajatus, että tässä voi aivan huoleti kokea hetken onnellisuutta. Kuitenkin niin, etteivät toiset sitä huomaa. Niin vain jo seuraavana hetkenä tunki taka-ajatus, että ei tämä näin seesteisenä voi jatkua: pian taivaalta voi ryöpytä sakeana räntää tai pakkanen alkaa paukkua siperialaisesti. Ei maisema ja mieliala voi jatkuvasti olla näin kirkas ja optimistinen.

Näillä lumilla ja laduilla Lapissa voi kokea, että omaa onnellisuutta lisää läheisten ihmisten terveys, kohtuullinen toimeentulo sekä tasapainoinen suhde ympäristöön. Ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Jaettu onni on kaksinkertainen onni, eikä onnellisuus ole keneltäkään pois. Raikas tuuli Kaunispään huipulla muistutti onnellisuuden olevan perustava tunne siitä, että elämä on hyvää. Eikä se ole mitään Lapin tai Suomen matkailun markkinointia.

Viisas Platon määritteli onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi. Palkankorotuskin tuo saajalleen onnellisuutta vain muutamaksi kuukaudeksi kun jo tilipussin pitäisi taas pullistua. Johtuukohan isopalkkaisten huimat palkat juuri tästä.

Tässä haastetta meille suomalaisilla, että pystymme pitämään maailman onnellisimman kansan maineen.

(906.)

Mystinen katoaminen

Kun katukuvasta, kaupasta, kahvilasta, katsomosta ja muusta yhteisestä tilasta vähin äänin häviää tyyppi, herää uteliaisuus, että mihin se oikein on hävinnyt. Mieleen tulee Kasevan hieno kappale ”Me ollaan Penasta huolissamme niin”. Laulun Pena häipyy, mutta onneksi hän lopulta palaa. Kavereita huolestuttaa Penan menetettyä elämänhallintansa.

Niin se on, ettei täällä kukaan ole yksin. Harva pääsee kenenkään huomaamatta katoamaan, etteikö hänen peräänsä kyseltäisi. Erästä lähipiiriin kuulunutta tuttua ei ole näkynyt alkutalven ja kevään aikana, ja hän sentään liikkui. Se huolestuttaa ja herättää uteliaisuutta, kaveri kun oli hahmo, joka kuului monessa ympäristössä kalustoon.

Hänellä oli kerrottavanaan asioita, joista tavallisesti vaietaan tai puhutaan kuiskaten, ellei ehdoin tahdoin asetu naurunalaiseksi. Hän oli nähnyt ufoja, irtaantunut ruumiistaan, seikkaillut rajatiedon selkosilla, löytänyt koivunvarvulla vesisuonen ja haistanut maasäteilyn. Siis mystinen henkilö. Ei hän kuitenkaan ole Kari Peitsamo.

Mutta missä meidän ”Pena” lymyää? Hänen kohtalollaan spekuloidaan, sitä arvioidaan ja siitä esitetään aina vain hurjempia olettamuksia, eivätkä ne aina ole tahdikkaita. Siitä ollaan sataprosenttisen varmoja, ettei hän ainakaan ole lähtenyt etsimään, sanotaan vaikka, lempeä Thaimaahan, ei edes Viroon. Siihen hänelle sinkkuna olisi täysi oikeus. Ei hän kuitenkaan ole sitä tyyppiä, joka matkustelisi.

Päivä päivältä enemmän me ollaan Penasta huolissamme niin 

Kyllä siellä se pärjaa, me ollaan Penasta huolissamme vaan

 Joku tiesi kaupassa, että Pena on sairastunut – jopa vakavasti. Se ei mitenkään harvinaista ole. Mutta, mutta Pena on mennyt aina terveys etusijalla. Olimme kassajonossa sitä mieltä, että Pena tekisi vastuullisesti, jos viestittäisi, mistä on kysymys. Ei ole eduksi hänen eikä muidenkaan kannalta, että huhumyllyn kierrokset hänen ympärillään kiihtyvät ja jauhavat hänet.

Voi olla, että Penan katoaminen osoittautuu harhaksi, ja hän liikkuu piireissä, joissa harrastetaan uusia asioita. Ja kyllä se ennen pitkää ilmestyy taas katukuvaan, Pena kun on oman tiensä kulkija.

Silloin kevättä kai jo mentiin sanoi palaavansa taas Manseen… sanoi nythän kulkee jo paremmin, tossa on sun kymppis takaisin.

(905.)

Herätyskello

”Jo on erikoisen makuista lihaa”, huomauttaa nainen, joka sanoo joskus Agadirissa maistaneensa kamelinlihaa. Ja se vasta oli erikoisen maukasta.

”Oliko yksikyttyräistä vai kaksikyttyräistä?” Osmo Kuha kysyy töksäyttäen. Hän on matkanjohtajan lisäksi suomalaisen kosmetiikkakauppiaiden ryhmän toinen mies. Muut ovat naisia.

Alun perin maahantuojan tarjoamalle messumatkalle Kölniin piti osallistua Kuhan vaimon, mutta hänen polvensa tekonivelleikkaus ei sallinut vielä matkustamista.

Kuhan vieressä nainen purskahtaa äänekkääseen nauruun ja pian koko seurueella on hauskaa. Nainen, joka kehui kamelinlihaa kysyy, että mitä väliä sillä on, onko kameli yksi- vai kaksikyttyräinen, kun se jo on pantu lihoiksi. Kuhaa nolottaa hänen vitsinä heittämänsä nokkeluuden onttous.

Päivän ohjelma on ollut tiivis, ja illallisen jälkeen useimmat lähtevät huoneisiinsa. Messukierroksen rasituksesta virkistynyt Kuha päättää kuitenkin mennä yökerhoon. Tarjoilija tuo tilaamatta hänelle korkean ja värikkäästi koristellun lasin vihertävää juomaa.

Korokkeelle nousee mies, joka tarttuu mikrofoniin ja sanoo ensin jotakin saksaksi ja sitten englanniksi osoittaen yökerhon takaosan ovea, jonka yläpuolella on vihreä valo: Notausgang. Ihmiset kääntyilevät ja alkavat nousta pöydistä ja valua kohti ovea. Epätietoinen Kuha kulauttaa hätäisesti juomaa, joka jättää pirteän maun, ja liittyy jonoon,

Päästyään ulos pimentyneesen iltaan hän huomaa hotellin edessä useita poliisiautoja siniset valot uhmakkaasti vilkkuen. Rivakasti  liikkuvia vihreäpuseroisia ja koppalakkisia poliiseja menee ja tulee ja kehottavat ihmisiä pysymään muovinauhalla eristetyn alueen ulkopuolella. ”Jotakin kummaa tässä nyt on”, Kuha päättelee ja tuntee hermostuvansa. 

Poliisi tiedottaa megafonilla, mutta sanomaa puuroutuu epäselväksi ja kieltä ymmärtämättömälle Kuhalle käsittämättömäksi. Hänen vieressään eräs seurueen kielitaitoinen nainen kertoo, että hotellin aulassa on havaittu epämääräinen laukku, herrenlose Tasche. ”Saksassa tällaiseen isännättömään laukkuun suhtaudutaan äärimmäisen vakavasti. Terrorismin pelko on jokapäiväistä”, nainen sanoo. Kuha mutisee, ettei vaan muslimit olisi asialla. ”Ne tämän maailman ovat panneet sekaisin.”

Reilussa puolessa tunnissa operaatio on ohitse, ja poliisit riipiivät muovinauhan ja kokoavat muoviaidat. Ihmiset, joita on muutama kymmenen, palaavat sisälle ja muut uteliaat lähtevät tahoilleen. Poliisiautot poistuvat näyttävässä saattueessa. Kuha ei mene enää yökerhoon, vaikka hänen olisi tehnyt mieli juoda loppuun raikas tervetuliaismalja.

Noustuaan hissillä seitsemänteen kerrokseen Kuha muistaa olkalaukkunsa ja palaa hakemaan sitä vastaanoton nurkasta. Ummikkona ja neuvottomana hän pälyilee aikansa, kunnes vastaanoton rouva kysyy häneltä was nun denn da los. Kuha hätkähtää ja alkaa viittilöimällä esittää, että hänen olkalaukkunsa on kadonnut. Rouva sanoo moment ja menee takahuoneeseen ja tuo sieltä nahkavyön ja siihen kuuluvan valkoisen rähinäremmin. Kuha pyörittää päätään ja huitaisee kädellään, ettei tämä ole hänen ja tuumaa, että joku upseeri jossakin hakee kiivaasti paraatipukunsa vyötä. Kuha manaa kielitaidottomuuttaan, ettei tämmösen miehen pitäisi lähteä ulkomaille yksin ilman hollaajaa.

”Jos joku on laukun varastanut, pettyy surkeasti. Mitä joku tekee yöpuvullani, kalsareillani, hammasharjallani ja vajaalla hammastahnatuubilla tai verenpainelääkkeelläni tai matkaherätyskellolla”, Kuha puhisee ja kääntyy vuoteessa kyljelleen ja nukahtaa.

Hän on nukkunut vaatteet päällä ja herättyään lähtee aamiaiselle päästäkseen kahden kesken matkanjohtaja Magnuksen puheille. Ravintolassa ei ole vielä muita kuin Kuha, mutta pian sinne alkaa tulla hotellivieraita, jotka kiertävät ja tutkivat tottuneesti seisovan pöydän ruokia. Kuhan tehdessä lähtöä noutopöydän ääreen huomaa hän salin ovella Magnuksen, jolla on hänen kassinsa. Kuha huojentuu ja päästää pidäkkeettömästi pesäpallokatsomosta tutulla äänellä:

”Mistä helevetistä se on löytynyt?”

”Guten morgen, good morning – ja huomenta Kuha”, Magnus tervehtii ja näyttää Kuhalle ryhditöntä kassia.

”Ei sitä ainakaan ole varastettu”, hihkaisee Magnus ja kertoo hotellin vahtimestarin kiinnittäneen illalla huomiota epäilyttävään, isännättömään kassiin ja siitä kuuluvaan raksutukseen.

Magnus moittii Kuhaa, että julkiseen tilaan jäänyt kassi, tuollainen rauskakin, on turvallisuusriski toisin kuin siellä kotopuolen juna-tai linja-autoasemalla.  ”Ei täällä saa olla sinisilmäinen”, hän ärähtää ja kertaa illan tapahtumat, joita muu seurue kuuntelee.

”Paikalle hälytettiin poliisi, joka tyhjensi hotellin, eristi lähikadut, ja erikoisyksikkö läpivalaisi kassin, ja kun selvisi, ettei siinä mitään pommia ollut, vaan herätyskello ja kassin osoiteläpyskässä luki  Osmo H. Kuha Nurmo Hippi Finland, operaatio päättyi.”

”Pitää näköjään paikkansa, että vaikka mies lähtee Nurmosta, niin Nurmo ei lähde miehestä”, Magnus livauttaa ja seurue Kuhaa lukuun ottamatta nauraa.

”Poliisin päällikkö toi kassisi vielä illalla tänne ja sanoi, että tulee yhdeksältä aamulla tekemään loppuraportin ja sinun on oltava läsnä.”

”Eikö tämä jo tässä ollut”, Kuha toteaa vaisuna.

”Saksassa ei mikään ole itsestään selvää, täällä mennään protokollan mukaan”, Magnus muistuttaa.

Kuha asettaa kassin tuolinjalan viereen ja ihmettelee, kuinka yksi Junghansin matkaherätyskello aiheuttaa tällaisen hässäkän. Hän lusikoi puuroa ja kaivaa toisella kädellä kassin sivutaskusta verenpainelääkkeen, kun hänen puhelimensa soi. Ehtimättä sanoa mitään alkaa vaimo toisessa päässä kysellä, että mitä siellä oikein on tapahtunut?

”Iltapäivälehdet täällä toitottavat suomalaisseurueen joutuneen Kölnissä keskelle pommiuhkaa.” 

”Valokuva on samasta Schwan-hotellista, jossa te asutte.” Vaimo kuulostaa vihaisemmalta kuin huolestuneelta. Hän mainitsee vielä, että toinen lehti on haastatellut yhtä seurueen naista, jonka mukaan tilanne illalla hotellin parkkipaikalla oli jännittynyt ihmisten värjötellessä ulkona kevyesti pukeutuneina ja epätietoisina.

Kuha ei saa sanaa suustaan, ihmettelee tiedon nopeaa kulkua Kölnistä Etelä-Pohjanmaalle. Sanoo, että kyse on saksalaisten yliherkkyydestä ja aiheettomasta hälytyksestä, ja ne iltapäivälehdet metsästävät skandaaleja ja kohujuttuja.

Kuhan viereisessä pöydässä nainen huokaa, että on ihanaa päästä illaksi kotiin. Hän kertoo, kuinka Ilta-Sanomista oli hänelle soitettu vielä myöhään illalla, kun Facebookissa oli kerrottu suomalaisryhmän hotellin joutuneen pommiuhkauksen kohteeksi Kölnissä. 

”Miten tiesivät sinulle soittaa?”, Kuha utelee.

”Siltä ammattikunnalta mikään ei jää ulottumattomiin”, nainen tuhahtaa. 

Aamiaiselle tulee viimeisenä kukkuraista tarjotinta kantaen ja iloisesti hymyilevä hajuvedeltä tuoksuva pohjoisen nainen, joka illalla kertoi maistaneensa Agadirissa kamelinlihaa.

”Miepä istuuvun tähän meijän terroristipomon viereen. Että sellainen Osmo bin Kuha sie oot”, nainen nauraa hekottaa hytkyen. Muutkin nauravatKuha kokoaa astiansa ja lähtee. Päästyään huoneeseensa hän kaivaa kassista herätyskellon – saatanan Junghansin – ja poistaa siitä pariston ja palaa eteisaulaan, jossa poliisi ja Magnus jo odottavat häntä.

Punakka, tuuheaviiksinen poliisi kättelee Kuhaa ja asettaa koppalakkinsa sohvalle.   Napsautettuaan pari kertaa kuulakärkikynää poliisi kysyy jotain Magnukselta, joka luettelee kirjain kerrallaan Osmo Kuhan nimen ja muut tiedot, jotka poliisi toistaa ja lukee lainkohdan vihreäkantisesta käsikirjasta:

”Poliisi selvisi operaatiosta alle tunnissa, joten Bundespolizei laskuttaa Teitä halvimman mukaan eli vain 300 euroa. Se menee röngtenlaitteen käytöstä.” 

Magnus sanoo, että pääset halvalla ja muiden mukana vielä tänään kotiin. Kuha allekirjoittaa kaavakkeen ja kaivaa takataskustaan lompakon ja siitä neljä viidenkymmenen ja yhden sadan euron setelin.

”Danke schön”, poliisi kiittää ja ojentaa Kuhalle pöytäkirjan jäljennöksen.

”Aufwierersehen”, Kuha sanoo.

Kuha on varma, että kun vaimo kuulee matkasta hänen versionsa, tämä sanoo epäilleensä jo ennen lähtöäni, että jotain tällaista sattuu. ”Olet sinä sellainen seikkailusankari!”

(904.)