Huolimatta alkutalven hiihdot keskeyttäneestä kaatumisesta, joka aiheutti kylkivamman, ja helmikuun alun kaksiviikkoisesta Thaimaan-matkasta, talvi on sujunut parahultaisesti. Maaliskuun lopun Lapin-viikko taisi tältä erää lopettaa talven hiihtelyt.
Perinteiseen viikkoon kuului viiden tunturin ylittäminen ja mukava määrä latukilometrejä. Tällä kertaa vain poronkäristys jäi nauttimatta, mutta sen korvasi hiihtokaverin evääksi ottama hirvenliha. Hän ehti Rovaniemen rautatieasemalla syömään annoksen Lapin herkkua odotellessaan sujuvaa junayhteyttä kotopuoleen. Aiemmin lähteneessä junassa minulle maistuivat lihapullat päärataa 200 km tunnissa etelään kiitävän junan ravintolavaunussa.
Kiilopään ylitys eli nousu ja varsinkin lasku oli taas vaativa, vaikka tuuli ja tuiverrus eivät lisäponnistuksia vaatineet. Sen sijaan ystävällinen Ahopää tarjosi maltillisen nousun ja kohtalaisen vauhdikkaan laskun ja ylitys kävi rivakasti. Aurinkoisen Kaunispään huipulle noustuani huokaisin, että mistä ihmeestä tämä tunturi saa talvi talvelta aina vain lisää korkeutta. Nousua seurasi lasku, sekin armoton.
Pitää kuitenkin todeta, että näillä ikävuosilla nousut ovat mieluisampia kuin jarrutellen tapahtuvat laskut. Pitkä kipuaminen Palopäälle nosti sykettä ja hikeä, jota onneksi jostakin kaukaa voimansa haalinut puhuri jäähdytti. Iisakkipään alun muutama jyrkähkö, joskin lyhyet nousut vaativat haarakäyntiä. Sitten loppu sujui herrasmiesmäisesti hiihtäen. Lasku päättyi yllättäen neljän ladun ladun risteykseen: yksi vei Rumakuruun, toinen Laanilaan, kolmas Saariselälle, jonne myös neljäs johti Iisakkipään ylitse.
Rossignolin karvapohjasuksi toimi muutaman vahauskerran jälkeen päivä päivältä aina vain paremmin pitäen ja luistaen. Viimeisenä hiihtopäivänä tullessamme Kuutamolatua, jonka varressa on terävälatvaisia keloja, ja kun edellä hiihti laskuvarjojääkäri (res. majuri), piti häneltä kysyä, että miten laskuvarjojääkäri välttää tuollaiset piikipäiset puut.
”Ne väistetään varjoa ohjaamalla”, oli yksinkertainen vastaus ja tarkennuksena hän mainitsi, että hyppääjien alastulopaikaksi tavataan valita laakea suo. Maahan tultuaan hyppääjä – tositilanteessa – pyrkii mahdollisimman nopeasti pois laskeutumispaikalta piilotettuaan varjonsa. Tosipaikan tullen laskuvarjojääkärit pudotetaan 150 metristä, jolloin leijuminen ilmassa helppona maalitauluna jää lyhyeksi.
***
Linja-autossa Saariselältä Rovaniemelle seurasimme Areenasta digilaitteilla SM-hiihtojen naisten vapaan 10 kilometriä. Krista Pärmäkoski oli ylivoimainen lyhythihaisessa paidassa ja sortseissa. Se varustus näytti maaliskuun lopulla oudolta, vaikka Äänekoskella aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta.
Ilmasto lämpenee, eikä kotikulmille saavuttuani lunta näkynyt juuri yhtään. Ei mikään ihme, että se näkyy kilpahiihtäjien ja harrastajienkin varustuksessa. Onneksi mäkihyppääjien hyppypuvuista on tarkat normit, ettei Oberstdorfissa tai Puijolla liidellä polvihousuissa ja t-paidassa.
Tämän menon jatkuessa pian Suomen etelärannikolla viljellään viiniä, skinit suksen pohjissa korvataan rullilla ja kesät talvet hypätään muovimäistä. Avantouintikin käy mahdottomaksi ja muuttuu avovesiuinniksi..
(908.)
–