Turjan tarinaa

Tiistaiaamuna puoli kahdeksan aikaan tekonivelsairaala Coxan pienen odotusaulan sohvalla ja kahdella tuolilla meitä istuskeli kolme miestä. Tavoitteemme oli yhteinen, saada uusi polvi tai lonkka. Sellainen kullekin asennettiin, minulle oikeaan jalkaan.

Aulan yhdessä nurkassa oli kahviautomaatti ja säännöllisesti pulpahteleva juomavesisäiliö. Tilan jakoi puolitoista metriä korkea lehtikaappi lokeroineen. Sen taakse jäi käytävä, jossa siniasuiset henkilökuntalaiset kulkivat ja tervehtivät meitä.

Vaaleatukkaisen ja järkälemäisen miehen katse sohvalla oli tuima, sellainen miehinen perusilme kun ei oikein tiennyt mitä edessä odottaa. Sen sijaan mies Adidaksen mustassa verryttelypuvussa vaikutti nuoremmalta kuin mitä oli. Se näkyi jo hänen olemuksestaan. Hän keskittyi puhelimeensa kokeneen instrumenttinsa hallitsevan otteella.

Eräästä ovesta tuli nainen, varmisti muovitaskun päällimmäisestä paperista nimen ja sanoi Ruotsalainen. Se kolmas mies Eli Ruotsalainen nousi ja tarttui rullien päällä kuljetettavan matkalaukun vetovarteen ja lähti naisen kanssa hissille. Sanoin kun hän ohitti minut, tsemppiä. Kiitos, sanoi Ruotsalainen.

Sitten oli minun vuoroni seurata siniasuista naista huoneeseen, jossa vaihdoin sairaalan vaatteet ja jätin omani vaatteet sekä lompakon, kellon puhelimen ja  IPadin sairaalan nimellä varustettuun siniseen kassiin. Ajattelin, että kassista saan kätevän kassin uimatarvikkeille kun kuntoutuminen on sillä mallilla.

Siirryin isohkoon odotustilaan, jonne pian tuli ala-aulasta tuimailmeinen mies. Kertauksenomaisesti kysyimme, polvi vai lonkka? Taisi hänelläkin olla polvi. Esilääkityksen jälkeen täytin kaavakkeen, jolla suostun selvittämään, miten leikkauksen aikana ja heräämössä käytettävän älykkään peitteen lämpötila vaikuttaa. Näin tulen auttaneeksi lääketiedettä.

Leikkaussaliin minut kärrättiin vähän yli yhdeksän ja valmista oli vartin yli kymmenen, jolloin palasin heräämöön molemmat koivet puudutettuna ja oikeassa polvessa tekonivel. Torkahtelin ja nukahtelin ja vastasin hoitajien ja lääkäreiden kysymyksiin, että mikäpä tässä. Ei kipua, eikä muuta hämminkiä. Heräämössä jonkin aikaa lojuttuani minut kuljetettiin lukuisten käytävien, mutkien ja hissin nytkähdysten kautta huoneeseeni. Lyhyt matka huoneeseeni muistutti kulkemista raitiotietyömaan mullistaneessa Tampereen keskustassa. Sekin on sekaisin kuin korttihuijarin sekoittama korttipakka.

Huoneeseen 20 oli toimitettu omaisuuteni ja lukittu kaappiin. Pyysin puhelimen ja iPadin, joita ilman ei näemmä tule toimeen sairaalassakaan.

Hoitaja ja jumppari perehdyttivät kahden seuraavan päivän oloihin, kuten sängyn toimintaan, kyynärsauvojen oikeaoppiseen käyttöön ja muistuttivat, että ensimmäinen päivä on otettava rauhallisesti ja täytyy pyytää rohkeasti kipulääkettä jo ennen kuin särky yltyy. No, sitä menee tippoina suoraan suoneen ja pikkukuppien sisältöjä kipaten. Kipu pitää torjua, sille ei saa antaa valtaa. Minut leikannut ortopedi kävi tänään keskiviikkona tiedustelemassa vointiani. Sanoin sen olevan ok.

Minä tiedustelin, että miten pakkaspäivänä pohjoisen hangilla hiihdellessä, jäähtyykö rautainen vai mitä koboltia se tekonivel on? Tarkoitukseni on päästä ensilumille Saariselälle. Tohtori ei suoralta kädeltä osannut vastata, mutta epäili, ettei kylmä sitä ainakaan kangista. Eikä lukkiinnuta. Huonetoverini olisi toivonut niveleen voitelunippaa.

Toipilaan halpa huvi on lukeminen. Valitsin sairaalreissulle jykevän opuksen, Vasili Grossmanin Elmä ja kohtalo. Järkäleessä on sivuja 836. Lukemisen olin aloittanut jo kotona, ja tein jakolaskulla ohjelman, montako sivua tulee päivää kohden, jotta urakka valmistuu eräpäivään eli 25. Kesäkuuta mennessä. Kirja kertoo Stalingradin taisteluista toisessa maailmansodassa. Kirjassa ei ole sankareita, vaan toinen toistaan tukevia ihmiskohtaloita.

Capu tuumaa, että mihin se lenkkikaveri on hävinnyt? Lähtiessään tiistaiaamuna se sanoi menevänsä hakemaan uuden polven, vaikka hyvin se sillä vanhallakin konkotteli. Odotellaan.

(923.)

 

Keskellä kaupunkia asuvan ei tarvitsisi tehdä 13,5 kilometrin pituisia ja jopa pidempiäkin kauppareissuja. Minä selviäisin lyhimmillään noin kolmellasadalla metrillä, mutta kaupassa käynnistä minulle on tullut yksi päivän parhaimmista hetkistä enkä halua tehdä sitä kiireen kaupalla.

Niinpä tänäänkin vaikka ostoslista oli lyhyt ja helposti muistettava, pyöräilin noin 13,5 kilometrin lenkin. Hain Minimanista uusia perunoita, sipulia ja kukkakaalia. Sitten aioin käväistä pidemmän kautta Joupin Citymarketissa, jonne poljinkin, mutta mielijohteesta tein pienen lisälenkin ja ajoin Lidliin. Siellä näin vanhan työkaverin, jolle kerroin hakevani jotain herkkua, jolla voin poikani kanssa juhlistaa hänen kesälomansa alkua. Sellaista herkkua en jostain syystä löytänyt ja ostin kaksi hillomunkkia. Olin vähällä poiketa ABC:lle tekemään Kenon, jatkoin Lehtisen kauppakeskuksen S-markettiin. Ostin herkullisen näköisen vadelma-mustikkakakun ja toiveikkaana lunastin kassalla Kenon.

Pyöräillessäni läpi uuden, aution ja tuulisen torin panin merkille, ettei torikahvilaa ympäröivän korokkeen reunoille ollut asennettu suojakaiteita, jotka estäisivät putoamiset ja loukkaantumiset. Niitä kun on sattunut useampikin.

Kahvila Pikku-Paussista astui ulos muuan Heikki L.. Jarrutin ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Heikki heilutti muovikassia, jossa oli Pikku-Paussin huomattavan halvalla eläkeläisille myymiä vehnäisiä. Niitä voi hankkia ennen iltakuutta. Totesin, että minä olen eläkeläinen niin kuin sinäkin ja olin jo nousemassa pyörän päältä. Heikki lisäsi vielä, että me molemmat käymme kahdeksaakymmentä ja huomautti, että hän ehti ostaa viimeiset tuotteet. Niin siinä taas toteutui viisaus, että nopeat syövät hitaat – ja Heikki syö Raijansa kanssa puoli-ilmaiset nisut.

Lähdin Koulukatua kohti kotia kun muistin muusikko Enstin taannoin kertoman jutun. Heillä oli joskus Koulukadun varressa ollut kehystämö, jossa muuan arvostettu taiteilija tapasi poiketa kauppareissun päätteeksi ja nauttia särmin takana näkäräiset viiniä. Kerran taiteilijalta oli pudonnut lattialle jokin lappu. Se oli ostoslista, johon oli nätillä käsialalla kirjoitettu: Litra maitoa, 300 gr jauhelihaa, hapanleipä, kauraryynejä ja HETI SUORAAN KOTIIN!

Kotiin päästyäni joimme Tatun kanssa kahvit ja herkuttelimme Laitilan leivän vadelma-mustikkakakulla. Kauppareissu ei ole mikään läpihuutojuttu. Se on elämys, vieläpä sosiaalinen. Siihen kuuluu meno- ja paluumatka, tuttujen moikkaaminen ja joku mukava muistokin – kuten nyt se, että kahdeksaakymmentä tässä jo käydään. Niin ja kuuluu siihen kaupassakin käynti.

Tuli herkuteltua ja lautaselle jäivät Laitilan leivän vadelma-mustikkakakusta muruset ja kääre.

JK/ Eilisen Keno-arvonnan onni ei potkaissut minua kuin sen verran, että 8 euron panoksella sain 1,20 euroa. Eli tappiota tuli kunnolla, mutta se kuuluu uhkapelin luonteeseen. Se ei pelaa, joka pelkää.

(922.)

Eilan kanssa äskettäisellä pikavisiitillä Hampurissa tapasimme hänen opiskeluaikaisen ystävänsä José L Lozánin, 71. Hän on lähtöisin Perusta, opiskellut hansakaupungissa ja jäänyt sinne opintojensa jälkeen töihin. Hän tutkii ja opettaa Hampurin yliopiston klimatologian eli ilmastotieteen laitokselle. Näyttää, ettei ikä paina ja energiaa riittää, mistä osoituksena hänen taannoin järjestämänsä useapäiväinen konferenssi.

Hänen tutkimusalansa on ilmastomuutos, ja siihen hänen kirjallinen tuotantonsakin keskittyy. Tähän mennessä hän on kirjoittanut 17 kirjan sarjan, jonka yhteinen nimittäjä on ”Warnsignal” eli Varoitussignaali. Viimeksi ilmestynyt lähes 400-sivuinen nide käsittelee ilmastomuutoksen terveysriskejä, jotka uhkaavat kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Kertaalleen voitetut vitsaukset ja sairaudet tekevät paluuta, eläimet menettävät luontaisia asuinsijojaan, ympäristöt pirstoutuvat ja viljelyala hupenee kaupungistumisen, liikenteen ja infastruktuurin tieltä. Ilmaston lämpenemisen ja merenpinnan kohoamisen seurauksena pakolaisuus lisääntyy. Kaikki johtuu ihmisistä ja harjoitetusta politiikasta.

Kirjassa on sadalta eri tutkimuslaitoksen asiantuntijalta Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä 62 artikkelia. Alansa tunnetut tutkijat ovat tuottaneet näihin Lozánin kirjoihin yhteensä 850 artikkelia. Lozánin kunnianhimoinen tavoite on tarjota suurelle yleisölle yksinkertaisella kielellä artikkeleita, joita tavataan julkaista tieteellisissä lehdissä englanniksi. Hän on myös perustanut vankkaa tieteellistä tietoa sisältävän verkkosivuston ”Report Scientists Directly” www.warnsignal-klima.de. Sen lisäksi, että kirjat on tarkoitettu tiedonhaluisille kansalaisille, on niitä Sakan valtio hankkinut 50000 kappaletta jaettavaksi kouluille.

Kun maanjäristys vuonna 2007 tuhosi pahoin  Lozánin  kotikaupunki Piscoa organisoi hän Saksassa mittavan rahankeruun kirjaston ja kulttuurikeskuksen jälleenrakentamiseksi. Keräyksen tuotolla  kirjasto ja kulttuurikeskus avattiin 2013, ja siitä on tullut tärkeä Piscon kulttuurilaitos. Tämän jälkeen ystävämme Lozán on tukenut Piscon ja Trujillo-Otuzcon rankkasateiden vaurioittamien maaseutukoulujen korjaamista ja uudisrakentamista. Näin ilmastonmuutos on tutkijalle hyvin omakohtaista.

Olimme jo saapuneet kotiin kun meidät tavoitti toisen Hampurissa asuvan perulaisenystävän Estellan viesti: Saksan liittotasavalta palkitsee José L Lozánin Bundesverdienstkreuzilla. Näin ilmastontutkijan työtä arvostetaan.

                                                          ***

Das Kreuz eli suomeksi risti toi mieleeni Hampurin päärautatieasemalla erään rakennuksen seinälle levitetyn monen neliön suuruisen julisteen, jossa luki ytimekkäästi Kreuz ohne Haken eli risti ilman hakasia eli ei mitään hakaristiä. Sekin Warnsignal, joka herätteli eurovaalien alla.

***

Siinähän me. Tosin minusta näkyy vain puolet. Lopettelemme José L Lozánin kanssa päiväkahveja. 

(921.)

Alkavat olla käsillä ne puolen vuosisadan takaiset ajat, jolloin koulu tuli käytyä ja kirjoitettua ylioppilaaksi ja sen merkiksi painettua valkolakki päähän. Mennyttä olisi mukava juhlia luokkatovereiden kanssa, mutta nyt painaa päälle muuan traditio; sain ainokaisen laudaturini pitkästä saksasta ja se velvoittaa minua huolehtimaan  hankkimastani saksan kielen alkupääomasta. Niinpä on aika suunnata Saksaan verestämään kuullun ymmärtämistä ja verryttelemääm passiivista sanavarastoa. Saksassa olen käynyt säännöllisesti.

Käynnit suuntautuivat ensin Saksan liittotasavaltaan eli Länsi-Saksaan ja vuodesta 1990 jälleenyhdistyneeseen Saksaan. Mutta minulle on näistä Saksan-reissuista sellainen piirre, johon kenelläkään ei enää ole mahdollisuutta. Osallistuin näet 1985  kuuden viikon kielikurssille Leipzigissa Itä-Saksassa. Kyse oli puhtaasti kielikurssista, ei mistään perehdytyksestä marxilais-leninismiin. Sitäkin oppia sieltä on haettu.

Kokemus osoittautui ainoalaatuiseksi, sillä koko valtiota ei enää ole olemassa. Tosin samalla saksalla siellä kommunikoitiin kuin läntisessä naapurissa, mitä nyt joskus sivulauseeseen saatettiin ujuttaa sosialismia ja kommunismia ja kritisoida luokkavihollista. Opetus oli tehokasta.

Saksan-vierailuni ajoittuvat kevääseen. Aina olen selviytynyt enemmän tai vähemmän paremmin saksalla, enkä koskaan ole suostunut englannille, en vaikka sitä helposti tyrkytetään. Pelkkää kielitreeniä nämä reissut eivät ole, sillä tärkein asia näillä kevätretkillä on ollut parsa, der Spargel. Saksalaiset ovat hulluina parsaan, mitättömän näköiseen vihannekseen ja siitä valmistettuihin ruokiin.

Parsasato valmistuu näihin aikoihin, tosin saksalaiset eivät sitä itse korjaa, vaan sen tekevät halvalla kausityöläiset. Heitä tulee tuhatmäärin Puolasta, Romaniasta ja Baltian maista.

Parsaa nautitaan munakkaassa ja keittona, mutta parhaiten se maistuu, kun parsatangot on keitetty saksalaisella tarkkuudella ja tarjotaan perunoiden, savukinkun ja meijerivoin kera. Siihen makuelämykseen jää koukkuun.

Parsasesonki ei odota ja siihen pätee sanonta nopeat syövät hitaat. Olen siis hankkiutumassa Hampuriin herkullisen ja terveellisen parsan äärelle. Se on sellainen vihannes, jonka jälleennäkeminen vetää vertoja vain meikäläisten koivujen keväiselle vihertymiselle. Senkään lumoa ei voita mikään, koska koivujenkin vihertymisen näkee vain kerran vuodessa.

Parsaa ei ohita mikään. Ei mikään, paitsi juhannuksen jälkeen koivunoksista tehty vihta.

[918.]

 

Kun Suomi voitti jääkiekon MM:n, jäi sen varjoon eurovaalit eikä Euroviisujenkaan pohjanoteeraus haitannut. Eilen sunnuntaina kävi toteen, että pieni Suomi – tässä yhteydessä pieni-sanan merkitys saa juhlavan sävyn – on melkoinen tekijä kun ratkaistaan maailman parasta jääkiekossa. Siihen Suomi ylsi kolmannen kerran, ja lisää menestystä on luvassa, kun meikäläinen jääkiekko tulee toimeen ilman NHL:n pelaajia. Meillä kun on muiden muassa tämä Marko Mörkö Anttila ja Kevin Lankinen ja joukkueellinen muita samanlaisia.

Katsoin aluksi television sitä kanavaa, joka kertoi, ennusti ja eritteli vaalin tulosta. Ennakkoäänet, oletettu paikkajako, tilanne edellisiin vaaleihin verrattuna ja sen sellaista siinä hyvän aikaa vatvottiin, kunnes edettiin kohti lopullisia tuloksia. Pian kuvaruutuun ilmestyi paikkansa parlamenttiin lunastaneiden valokuvia. Eikä ainoatakaan yllättäjää, ei edes Teuvo Hakkarainen nahkatakissaan yllättänyt.

Juontaja Matti Rönkä ilmoitti kesken vaalitohinan, että Kanada on tehnyt maalin ja johtaa 1-0. Päätin jatkaa surfaillen eli seuraamalla vuoroin vaalituloksen pitkäpiimäistä raportointia ja vuoroin toisella kanavalla käytävää taistoa kiekkomestaruudesta. Ja kun toisessa erässä selvisi, että Suomi tasoitti, poistuin tykkänään TV1:n seurasta ja jätin  Matti Röngän, Sami Borgin, Susanna Turusen ja lukuisat muut kommentaattorit ja reportterit ja puolueväen. Kolmoselta syöksyi tuutin täydeltä Mertarantaa.

Suomi sivalsi kolmannessa erässä vielä kaksi maalia, ja alkoi tuntua, että peli on siinä. Ja kun Mertaranta luetteli jäljellä olevaa peliaikaa, ei enää tullut edes mieleen, että meillä ja Euroopassa on käyty eurovaalit. Bratislavassa ratkaistiin paljon isompi asia.

Tietysti kymmenien tuhansien äänien saaminen on upea saavutus, mutta kunniaa irtoaa kasapäin jo kolmellakin maalilla, jos vastustaja ei saa kuin yhden ja kyse on jääkiekon maailmanmestaruudesta. Sunnuntai-illan matsista Suomen kolme maalia muistetaan paremmin kuin jonkun Ville Niinistön 111598 ääntä.

Joku ruotsalainen urheilutoimittaja joka oli seurannut suomalaisten otteita, esitti ennen finaalia vakavissaan, että jos Leijonien päävalmentaja Jukka Jalosta joku pyytäisi ja hän suostuisi seuraavien presidentinvaalien ehdokkaaksi, läpimeno olisi taattu. Samaa on sanottu Anttilasta.

(917.)

 

 

 

 

Mitteepä meinoot!

Se oli veret seisauttavasti sanottu, kun kuopiolaisen huoltoaseman yrittäjä huomaa eräänä aamuna vähän yli kello kuusi mittarikentällä folioviittaan naamioituneen tyypin ja hänen ilmiselvän aikomuksensa murtautua Gulfille. Hanke tyssää noihin kahteen maagiseen sanaan: Mitteepä meinoot.

Ne nimittäin sanoo hahmo, jonka ulkoinen olemus jo edellyttää kunnioitusta. Hän on järkälemäinen: pituutta 190 cm ja painoa 120 kg. Ja vielä kun noihin mittoihin yhdistyy teakwondon hallinta. Murtovarkaan, joka puolestaan oli kevyttä höyhensarjaa, ei auttanut kuin luopua aikeestaan. Sekin vielä, että yrittäjän toveri, jonka erikoisosaamista on karate, olisi voinut tilanteen eskaloiduttua tulla apuun.

Kyseisen uutisen luin pari päivää sitten Ilta-Sanomista. Ei se näinä aikoina ollut järisyttävä uutinen, mutta siinä oli jotakin sympaattista ja lukijaan vetoavaa, joka ei vähentänyt uskottavuutta. Ytimekäs ja samalla leppoisa savolainen toteamus Mitteepä meinoot antaa tosiasiat toteavalle uutiselle inhimillisen sävyn. Se on yksi Savon murteen ominaislaatu ja toinenhan on se, että savolaisen puheesta vastuu siirtyy kuulijalle,.

Entä eteläpohjalainen huoltamoyrittäjä, miten hän olisi reagoinut: Ristus nyt mä verän turpahan.

Rannikkomaakunnassa asia olisi hoidettu: Vad i helvete ska du görä?

Tampereella: Kyä ny tulee korkeeta mailaa päin pläsiä!

Pääkaupunseudulla: Tää on jo kolmas kerta tänä vuonna!

Lapissa olisi vedottu historiaan: Ensin tulhee pyromaani, tämä germaani ja loput viepi kleptomaani.

                                                            ***

Lauantaina tein kevään ensimmäisen sadan kilometrin pyörälenkin. Se on kuulunut kauden alun rituaaleihin. Reitti on vuosia kulkenut Mäyryyn ja sieltä munkin ja kahvikupin jälkeen Länsirannantietä Lapualle ja edelleen Nurmon kautta kotiin. Mittarin mukaan kilometrejä kertyi 104, eikä mitään valittamista.

Ilma oli koko ajan muuten suosiollinen, paitsi alkumatkasta puuskutti vastatuuli, mutta sitten se muuttui leppoisaksi myötäiseksi. Lapualle tullessani pientä hätäännystä aiheuttivat taivaalle kertyneet mustat pilvet ja huoltoaseman pihan täyttänyt sotaväen kuljetuskolonna. Sadetta eivät pilvet pudottaneet, ja sotilaat sanoivat palaavansa harjoituksesta, eivät kuitenkaan Lemmenjoelta.

Muistelen, ettei loppumatkalla tuuli puhaltanut sen enempää vastaan kuin takaakaan

***.

Aamulla koiraa ulkoiluttaessani  tapasin Väiskin. Suunnistajana hän suositteli seuraamaan viikon päästä pidetäviä  polkupyöräsuunnistuksen SM-kisoja Törnävälle. Kilpailijoita on ilmoittautunut kolmisensataa. Pitää mennä kun arvokilpailut pidetään näin lähellä.

Kuvaksi laitoin tuon röntgenkuvan polvistani, joista tuo oikeanpuoleinen – R Knee – on se joka uusitaan. Siitä näkee oitis polvinivelen kulumisen. Joku ortopedi tai muu asiantuntija vertasi sitä autoon, jonka iskunvaimentimet ovat pahoin kuluneet. Kolisee.

Pyöräily tasaisella lakeudella ja mikseivät nousutkin tuolla polvella ja hyvällä pyörällä suju. Pyöräily vahvistaa jalan lihaksia, ja ne puolestaan nopeuttavat uuden polvinivelen kuntoutumista. Tavoitteeni on päästä hiihtämään ensilumenladuille.

(916.)

 

Suomi on pitkä maa, niin ovat myös etäisyydet pitkiä. Esillä on näinä päivinä ollut kaksi ääripäätä, Eduskuntatalo ja Lemmenjoki. Niiden etäisyys on 1150 kilometriä. Tiedotusvälineet ovat tuoneet molemmat paikkakunnat tapahtumineen pienimpiinkin pirtteihin.

Vallan keskuksena eduskunta on lähes päivittäin esillä, vieläpä monta kertaa. Mutta nyt sieltä sinkoilee erikoisen kiinnostavaa tietoa kun maahan alettiin muodostaa uutta hallitusta. Lähtökohta tällä kertaa on poikkeuksellinen, koska ei ole enää kolmea suurta puoluetta, kun niiden erot ovat supistuneet ja voimasuhteet tasaantuneet. Katsotaan ja odotetaan, mitä lähiviikot meille tarjoavat.

Jos minulta satuttaisiin jotakin kysymään ministerivalinnoista ja näkemystäni kuunneltaisiin, tarjoaisin salkkua, vaikkapa oikeusministerin, Antti Kurviselle. Hän on tämän vaalipiirin toisen kauden kansanedustaja ja tehtävään pätevä. Sujuvasanaisen  ja huumorintajuisen Kurvisen juttuvarasto on ehtymätön. Kuuntelin miestä eduskuntavaalien alla kahdella maakuntaan suuntautuneella kampanjareissulla, eikä aika käynyt pitkäksi. Sekin kirkastui, että selvää ministeriainesta.

Aika näyttää.

Lemmenjoki tunnettiin näihin päiviin asti eksoottisena Lapin kultamaana. Nyt se on tullut tunnetuksi taannoin Ilmavoimien jollekin sidosryhmälle järjestetystä PR-henkisestä harjoituksesta, joka meni pahasti päin mäntyä, vai pitäisikö sanoa päin keloa. Isäntänä ollut eversti sortui juopottelemaan, haukkumaan osallistujia ja muutenkin koheltamaan. Syksyllä 2017 pidetystä ”harjoituksesta” syntyi sen verran haloota, että nyt sitä käsitellään oikeudessa. ”Silloin juodaan, kun janottaa”, puolustautui syytetty eversti mainitsematta, että mitä juodaan.

***

Ilmavoimista ja -valvonnasta puheen ollen, moni muistaa, kuinka Mathias Rust vuonna 1987 lensi pienellä Cessnalla Helsingistä Moskovaan ja laskeutui Punaiselle torille. Kyseinen 28.5. oli Neuvostoliiton rajaviranomaisten yleinen vapaapäivä, jonka viettoon kuuluu ainakin jossain määrin juopottelu (zapoi ven.) Se ja lentäjän äidin perinteinen neuvo: lennä hiljaa ja matalalla mahdollistivat Rustin hullunrohkean teon. Myös neuvostohävittäjille annettu kielto olla ampumatta pienkonetta pelasti Rustin.

Pian kuitenkin Neuvostoliiton Ilmavoimien komentaja sai potkut ja puolustusministeri pääsi eläkkeelle. Rust sai muutaman vuoden linnaa, ja Neuvosliitto sai aiheen parantaa ilmavalvontaansa.

***

Lemmenjoen harjoitusta isännöinyt eversti pääsi sopivasti ennen oikeudenkäynnin alkamista eläkkeelle eli reserviin. Harjoituksesta aiheutui vain henkisiä kolhuja, kun eversti loukkasi yhtä osallistujaa haukkumalla tätä nahkapääksi ja toista Suomen huonoimmaksi kaupunginjohtajaksi. Niistä hän ei  selvinnyt, että olisi sanonut vitsi, vitsi…

Vielä pitää mainita yksi paikkakunta eli Slovakia ja sen Bratislava, joka tulee näinä päivinä tutuksi. Jääkiekon MM-kisat näet ovat varma kevään merkki.

Realismillaan puhuttelevasta patsaasta olen taannoin ottanut kuvan Bratislavassa. Näillä main on joskus taisteltu eikä veljeä ole jätetty.

(915.)

Iän kertyessä meikäläisiä koskettavaksi kestoaiheeksi nousee muisti, sen toiminta  ja toiminnan heikkenemisen. Tärkeä asia ja lähes jokaista koskeva.

Muistia pitää hoitaa ja huoltaa, treenata ja käyttää. Havahdun aina kun jostakin muistin syövereistä putkahtaa agendalle yllättäviä ja mielenkiintoisia asioita, joilla on kytkös toisiin aiheisiin ja niin synty pitkiä asiaketjuja. Lopulta huomaan, ettei mikään ilmiö esiinny yksin, aina siihen liittyy muutakin. Lueskelin Tolstoin Sotaa ja rauhaa ja pysähdyin kohtaan, jossa vanha ruhtinas selittää mitä virheitä Napoleon oli tehnyt sodissa, vieläpä hallitustoimissaankin.

”Arveletko ehkä, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa? – virkkoi vanha ruhtinas.–Älähän huoli! Yölläkin ne ovat mielessäni. Mutta missä on tuo sotapäällikkö, mitä ihmeitä hän on tehnyt?

–Pitkäksi kävisi selittää, vastasi poika.

–Mene Bonapartesi luo. Kuulkaa, mademoiselle Bourienne, tässä on vielä eräs kuormarenkikeisarinne ihailija!, huusi vanhus oivallisella ranskan kielellä.”

Tuntuu ehkä kaukaa haetulta, kun mieleeni juolahti Napoleonin Moskovaan tekemä epäonnistunut sotaretki ja siitä Charles Joseph Minard 1861 laatima grafiikka, josta on tullut alansa klassikko.  Se kuvaa taitavasti Napoleonin 422 000 miehen armeijan sotaretkeä vuodesta 1812 Puolan Niemen joelta Moskovaan 1813.

Jo ensi silmäyksellä käy selväksi, kuinka joukkoja kuvaavan harmaan ala kapenee, eli mieskato on suurta ja se suurenee joukkojen perääntyessä – musta linja – Moskovan porteilta. Lopulta elossa oli enää 10 000 miestä! Raskaita tappioita, joita sotimista enemmän aiheuttivat nälkä ja kurjat olot. Napoleon lähti soitellen soitaan.

Kyseisen tilastografiikan mittava tietosisältö on on tiivistetty helposti omaksuttavaksi. Tilastografiikan professori Edward R. Tufte kirjoittaa teoksessaan The Visual Display of Quantative Information, 1998: ”Vaatimattoman näköinen grafiikka kuvaa useita ulottuvuuksia tai muuttujia, kuten ajan, paikan, armeijan koon ja sen liikkumissuunnan ja lämpötilan. Paljonko noiden asioiden kuvaamiseen olisi tarvittu tekstiä? Nyt asia selviää katsomalla. Kyse on tiedon visuaalisesta kommunikaatiosta.”

Graafisen huippuosaamisen periaatteet ovat oppikirjamaisesti mielenkiintoisen datan hyvin suunniteltu esitys aiheen, tilastotieteen ja suunnittelun suhteen. Se taas koostuu monimutkaisista ideoista, jotka välitetään selkeyden, tarkkuuden ja tehokkuuden avulla

Graafinen huippuosaaminen on sitä, joka antaa katsojalle eniten ajatuksia lyhyessä ajassa ja vähiten mustetta pienimmässä tilassa. Se on melkein aina moniarvoista. Ja graafinen huippuosaaminen vaatii totuuden kertomista tiedoista. Yksinkertaista.

           * * *

Asuntoyhtiön pihaan ilmestyi vapun alla puutarhakeinu, suomalaisten pihakalusteiden klassikko. Sen kokoaminen kävi näppärästi, ja keinu oli toimintakunnossa tunnissa kun asialla olivat taloyhtiön puheenjohtaja, hallituksen jäsen ja isännöitsijä. Keinun rakenteet ovat tummaa puuta, kangaskatos on vaalea ja istuinosaa kannattavat kettingit.

Ilma oli suosiollinen, ja keinu oli heti kovassa käytössä ja parhaimmillaan siinä istui kolme ihmistä. Lähipäiviksi on luvattu kylmää, jopa takatalvea, mutta elämme vasta toukokuun alkua, joten kaiken järjen mukaan lämpöisiä päiviä on tulossa. Eikä puutarhakeinussa mikään estä kiikkumista vähän viileämmässä säässä, kunhan ei sään armoilla viivy liian pitkään.

Uusi kaluste täyttää paikkansa pihassa ja se antaa viihtyisän säväyksen kertoen, että meillä on paikka, jossa on helppo tavata talon asukkaita. Hiekkalaatikkoa ei meillä ole, onko ollut koskaan? Se kertaa talon asujamistosta.

Sekin hyvä puoli omalta kannaltani on, että asuntomme kahdesta ikkunasta on suora näköyhteys keinulle. Sieltä on jo kuulunut vilkasta juttelua ja iloista naurua. Vaikka kohtaamispaikka ei tuon kummallisempi ole, keinu on jo osoittautunut tarpeelliseksi. Kukapa mattotelineelle naapuria viitsii mennä häiritsemään?

Kun muutimme tähän, pihassa oli lasten keinuteline vailla varsinaisia keinuja, ja siinä se teline edelleen kököttää toimettomana. Lienee tavallista näissä keskustan kerrostaloissa, ettei niissä juuri asu lapsiperheitä, mutta onneksi lapsenlapset tuovat kaivattua toimintaa.

Se vielä puutarhakeinusta, että se tuo mieleeni Lauri Viidan Alfhild-runosta sen kohdan, joka kuuluu ”Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla viipyvät nuoruuden muistoissa…” Piti kaivaa esille kyseinen runo ja taas kerran todeta sen kosmiset mitat..

(914.)